Olin aikoinani hyvinkin vilkas tapaus aina siihen asti kunnes luokkatoverini ymmärsivät kuinka erilaisesta perheestä olin. Siitä alkoi lokeroituminen omaan huonompaan "säätyyn" Kiusaamista jatkui koko yläasteen ja vasta kun menin jatko-opintoihin, pääsin eroon suoranaisesta kiusaamisesta. Siitä jäi kuitenkin armoton ujous päälle, jos pitää esim esitellä itseni tuntemattomille ihmisille, niin alkaa armoton hieneritys ja punastuminen. Tuttujen kesken olen jopa puhelias, leikkisä ja pidetty, mutta sitä en saa ulos vieraille. olen sentään yli 40v joten luulis tonkin nyt menneen ohi, mut ei. Ujous oikeesti haittaa/ohjaa elämää monellakin tavoin, työelämässä ja vapaa-ajalla. Lääkitys ei varmaankaan ole kohdillaan:)
Ujous alkanut lapsuudesta
Ujostus
4295
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
sun täytyy ymmärtää vika ei ole aina sinussa vaan jokaisessa ihmisessä on aina jotain "vikaa".se mikä ei tapa vahvistaa sanonta pitää täysin paikkansa.
Tosiaan, jo nuorena se alkaa. Ei tarvitse olla kuin vanhanaikaiset kuteet, liian paksu maha ja haista hiukan lehmänpaskalle, niin jo alkaa nimittely ja tuuppiminen. Tämä johtaa juuri siihen, että sosiaalisia tilanteita alkaa pikkuhiljaa karttaa, kun muutenkin on herkässä iässä. Tuo lehmänlannan haju muuten tuli siitä, kun vanhemmat pitivät pihattovaatteitaan samassa naulakossa, kuin kouluvaatteet kotona sijaitsivat. Possuksi nimittely oli kuitenkin taattu, kun keskivartalolihavuuttakin esiintyi muun pulleuden ja paksupäisyyden lisäksi.
Itse olen aina ollut ujo, enkä ole uskaltanut kenellekkään vastaan sanoa. Siinäpäs oli helppo maali muille ja koko lapsuuteni minulle on kertynyt päähän mielikuva, että olen tyhmä ja ruma enkä ole tarpeeksi hyvä ihminen tähän maailmaan.
Pojat sekä tytöt inhosivat minua ja jos joku vitsinäkin heitti ylä-asteella että tuossa tuleva tyttöystäväsi, niin kommenttia toiselta tuli " no ei ikinä!" vastauksia, mikä alensi itsetuntoani eikä yhtään auttanut asiaan se, että jouduin joka välitunti istumaan yksin nurkassa ja katselemaan kuin muilla on hauskaa.
Vaikka nyt aikuisena olen paljon avoimempi tuntemattomille, kyllä ne samat arvet ovat herkästi sisälläni. Pelottaa suoraan sanottuna hankkia töitä, kun en ole yhtään sosiaalista tyyppiä. Ikäähän minulla on 20 vuotta.
Viestisi ensimmäinen osa kuulostaa niin tutulta, että olisin voinut sen itse kirjoittaa. Hulluinta oli ettei minussa ollut ulkoisesti mitään poikkeavaa ja silti kiusattiin varmaan juuri kiltteyden takia, olin helppo kohde. Ja kun katson jälkeenpäin vanhoja koulukuvia niin en näe yhtään mitään vikaa siinä pikkutytössä joka olin. Silti tunsin olevani huonompi ihminen kuin kukaan, itsetunto oli nollassa ja päässä pyöri itsetuhoajatukset jo alle 10-vuotiaana.
Sen enempää menemättä näihin ikävien muistojen yksityiskohtiin, laitan tähän lyhyesti asioita, jotka minua auttoivat pois sieltä synkkyydestä:
1. Kun on täysin pohjalla niin muuta suuntaa ei ole kuin ylöspäin kohti valoa. Pimeän yön jälkeen on aamun aina sarastettava ja talven jälkeen on aina tultava kevät, kuten laulun sanoissakin sanotaan.
2. Avun hakeminen ja vuosien tuskan purkaminen puhumalla ammattiauttajalle on suuri helpotus.
3. Motivaatio: halu näyttää kiusaajille, että he eivät yrityksistään huolimatta onnistuneet murtamaan minua.
4. Onnellisuus ja tasapaino on paras kosto.
5. Kiusaajat tuhosivat lapsuuteni. Jos minä jatkan vihan ja koston hautomista, annan heidän tuhota myös tulevaisuuteni. Valinta on minun. Anteeksiantamisen opettelu on ainoa keino nousta tapahtumien yläpuolelle ja siirtyä elämässä eteenpäin.
6. Hankkimalla itse tietoa kirjoista ja netistä: Miten kehitän itsetuntoani? Mitä haluan elämältäni? Ja miten voin saavuttaa mitä haluan? Kaikkiin näihin on olemassa vastaukset kaikkien saatavilla.