Läheisen kuoleman jälkeisiä ajatuksia

Jos ihminen, omainen ja läheinen kuolee niin vuois on vielä lyhyt aika surutyössä. Itseäni on surussa ja kaipauksessa paljon auttanut, että ero on vain väliaikainen. Itsekkin olen jo keski-ikäinen päivät ja vuodet rientävät: hiekka valuu tiimalasissani. Varsinkin selvästi uskovaisten kohdalla, tiedän että he ovat nyt kotona ja ajallaan koittaa aamu jolloin kohtaan rakkaimpani.
En pelkää kuolemaa. Tälläkin hetkellä on on vain ajan kysymys, milloin yksi syöpää sairastava siirtyy rajan toiselle puolelle.

Hyvin tuntuvat tutuilta nuo Kyynelen mietteet. Vuosi on tosiaan lyhyt aika. Surutyösi on vasta alkumetreillä.

Itsellenikin se ensimmäinen suruvuosi on usvaa, en muista siitä juuri mitään. Minäkin halusin vain päästä mieheni mukaan. On ihan tavallista, ettei muista juuri mitään siitä ensimmäisestä vuodesta, eikä hirveän paljon toisestakaan.

Kolmas vuosi oli jo hiukkasen helpompi. Parin viikon päästä tulee neljäs vuosi mieheni kuolemasta täyteen ja nyt voin lopultakin sanoa toipuneeni mieheni kuolemasta. Olen lopultakin ymmärtänyt ja hyväksynyt sen tosiasian, että jokaisen elämä päättyy kuolemaan. On ihan itsestäni kiinni, millaisen elämän jatkossa rakennan.

Tottakai hirveän ikävän hetkiä tulee hetkittäin vieläkin, mutta suru on etääntynyt ja elämä tuntuu taas elämisen arvoiselta yksinkin. Ihanat muistot ovat kääntyneet voimaksi, jotta jaksaa taas jatkaa. Suru kulkee mukana elämäni loppuun asti, mutta osaan taas nauttia kesästä ja sen mukanaan tuomista ihanuuksista.

Sinä olet vielä nuori. Elämällä on sinulle vielä paljon annettavaa, kunhan olet oman surutyösi tehnyt ja avannut silmäsi ja sydämesi elämälle ja uusille mahdollisuuksille. Arvaan, ettet oikein tahdo tätä uskoa, mutta totta se on. Voimia sinulle. Toivon, että tietoisuus auttaa sinua jaksamaan.

TUSKA EI HELPOTA KOSKAAN

Surusta pääsee aikanaan sinuiksi sen kanssa.
Ikävä ja kaipuu tulevat jäädäkseen ....

Itse menetin äitini alle koulu ikäisenä ja olin niin pieni että en ajatellut sen kummemmin asiaa just silleen että hän on matkalla..
Ei siitä pääse yli mutta sen kaa oppii elämään vaan ajan kanssa..
Itse aloin käymää terapiassa että joku ulkopuolinen pystyi auttamaan minua ja kuuntelemaan minua...Kannattaa kokeilla eri keinoja miten helpottaa oloa ym,, eli kokeile terapiaa se voi auttaa ajan kanssa koska yksin ei kannata näitä asioita surra ja mietiskellä..
alussa minulla ei ollut vaikeuksia mennä haudalle.. vasta myöhemmin n.10 vuoden päästä se iski se vaikeus että ei enää halunnut,pystynyt menemään haudalle... viimeks oon käyny joskus keväällä 2008.. Isä kyllä käy siellä aina mutta minä en vaan pysty tällähetkellä..
Itsemurhaa älä ajattele hae mielummin apua! Tiedän kokemuksesta että se on niin itsekäs teko ja muut oikeesti jää kaipaamaan vaikka siltä ei välttämättä tuntuisi..

Tuska helpottaa. Sille tulee uusi väri. Ei se unohdu, mutta sen jälkeen voi Elää.

Oma surutyöni on kestänyt jo 21 vuotta. Ajan myötä hiukan tuska hellittää mutta "arvet" jäävät ikuisiksi ajoiksi. Omalla kohdalla 21 vuotta sitten heräsi kysymys, miksi ?? Kaikki tuntuivat syyllisiltä, jopa minä. Tarkemmin asiaa mietittyäni huomasin että kukaan ei pysty itse määräämään kuinka kauan täällä telluksella tallustaa vaan meidän olemista säätelee jokin meitä paljon isompi voima.

Mielestäni suru on normaali reaktio. Jos ei tunne surua, ei voi tuntea mitään muutakaan suurta tunnetta. Kyyneleelle tiedoksi; sure kun on surun aika, iloitse kun on ilon aika, anna kyynelten valua kun itkettää, älä peitä tunteita. Vahvuutta on myös heikkouden osoittaminen.

Tsemppiä !!

Mikään ei ole niin kovaa kuin läheisen menettäminen lopullisesti. Menetin poikani vuosi sitten 29-vuotiaana aivan yllättäen. Samalla pieni poika jäi ilman isää. En tiedä toipuuko tästä koskaan. Jatkuvasti on surullinen, raskas olo. En voi hyväksyä, että monen keskenmenon jälkeen sain pojan ja hänetkin otettiin nyt pois. Mikäli jumala on olemassa niin en ainakaan voi ymmärtää hänen tekojaan. Näin paljon tuskaa ei kenenkään pitäisi joutua kestämään. Ajatyksin voimia kaikille läheisensä menettäneelle.

Pieni lohdutuksen sana: kyllä aika parantaa, ihan oikeesti! Itse menetin mieheni pari vuotta sitten. Olin onneksi kotona kun hän kuoli syliini sydänkohtaukseen. Vuoden kuljin kuin sumussa, en juurikaan muista yksityisasioita. Kotona on hyvä olla. Koen kummallista läheisyyttä ja lämpöä. En tunne itseäni yksinäiseksi. Kun annoin viimeisen suukon miehelleni ennen kuin viranomaiset tulivat tajusin, ettei hän ollut siinä. Oli vain hänen kuollut ruumiinsa.
Haudalla olen käynyt, useinkin, mutta ei hän siellä ole! Turha hautakiveä on pelätä!
Nyt on kulunut kaksi vuotta ja aika on todellakin auttanut suruuni. Jatkan elämääni, itken kun itkettää, nauran kun naurattaa. Eteen päin on mentävä ja minun itseni on nyt huolehdittava itsestäni. Muu ei auta. Itku ei tuo rakastani takaisin, piste.

Poikani kuolemasta on kulunut noin 21/2 vuotta. Minullakaan ei ole juuri muistikuvia ensimmäisestä vuodesta. Aika meni kuin sumussa. Haudalla oli pakko käydä joka päivä muuten ahdistus oli hirveää. Itse olen saanut suurta lohdutusta siitä, että uskon näkeväni poikani vielä joskus. Mitenkään erityisen uskovainen en ole, luotan vain tosissani jälleennäkemiseen.
Elämä on tänäänkin aika ennen kuolemaa ja aika sen jälkeen. En enää koskaan palaudu entiselleni. Viihdyn liian hyvin nykyisin yksin. Tunnen itseni niin erilaiseksi kuin muut. Enää en käy ihan joka päivä haudalla kuitenkin useimpina päivinä. Elämä on raskasta vieläkin. Kuolemanpelko katosi, kun näin poikani arkussa.
Toivon sinulle jaksamista. Suru ei katoa koskaan, se vain muuttaa muotoaan.
Mielestäni on tärkeää, että annat itsellesi luvan surra. Äläkä kuuntele muita. Tiedät itse, mikä sinulle on hyväksi. Neuvoisin sinua kuitenkin kohtaamaan surusi rohkeasti! Vain surusi läpikäymällä pääset eteenpäin!

Tämä on tuttua monelle,tuska se ei lopu koskaan se vaan muuttaa muotoaan,suru ja pohjaton ikävä sen tuntee joka päivä,tyhjä paikka se on ammottava sitä ei paikkaa kukaan muu ihminen,mutta toivoisin sinulle hyviä ystäviä ijmisiä jotka jaksavat kuunnella,terapeutilla suosittelisin käymään ja paljon harrastamaan liikuntaa kauniita kesä retkiä ystävien kanssa,kyllä sinulla on oikeus suruusi se on ihan päivän selvää mutta itsemurhaa älä ees aattele,kuinka monelle se toisi surua ja tuskaa,ja viell lopuksi kijoittamani runon lopusta,Suru käsken sinut ystävällisesti viereeni olethan ollut kauan matkassa mukana ihmetellään yhdessä miksi kävi näin että iloinen talo muuttui pimeäksi surujen taloksi!Toivon sinulle kaikkea hyvää,ja pienekin valopilkun pieneen pimeään taloosi!

Syöpä vei peräkkäisinä vuosina äitini ja äidin siskon. Olisi ollut itsekästä ja väärin pyytää enemmän elinaikaa kummallekkaan. Syöpä oli kipupumpusta huolimatta heille molemmille tuskainen. Myös väsyminen ja voimien ehtyminen näkyi selvästi.
Isälleni äidin menetys on ollut todella kova pala. Olen yrittänyt käydä useammin isän luona ja soitankin isälle usein. Pahinta lienee ystävien hylkääminen. Äiti oli vilkas ja sosiaalinen ihminen. Hänen kuolemansa jälkeen vain muutamat ystävät ovat jatkaneet yhteydenpitoa isään. Ensimmäinen vuosi meni ihan sumussa. Elämässäni oli muitakin isoja mullistuksia (ero), joten ainoa tapa selvitä oli päivä kerrallaan. Vakuutin itselleni kokoajan kahta totuutta: 1 parempi näin, niin äidin ei tarvinut kärsiä kipuja enempää; 2 jokaisen on täältä jossain vaiheessa lähdettävä. Ensimmäisen vuoden aikana olin masentunut - pahasti. Kerroin ajatuksistani vain parille ystävälleni, enkä heillekään kaikkea.
Uskon että yhdessä vaiheessa ainoa, mikä piti minut kiinni elämässä oli isä - ja päinvastoin.
Tuska helpottaa, jos keskityt tulevaisuuteen ja toipumiseen. Jos takerrut entiseen ja muistoihin, niin tuska säilyy pidempään.

Hei ! Jokainen käsittelee surua omalla tavallaan . Itse menetin mieheni itsemurhan kautta 5 vuotta sitten , siitä alkoi puolentoista vuoden helvetti meidän elämässä . Hain apua meille kun tajusin et minulla on kaksi alaikäistä lasta huolehdittava ja itse sekaisin kuin seinäkello . Siellä kehoitettiin puhumaan ja taas puhumaan ja antaa kaikille tunteille valtaa , myös vihalle . Toi viha oli niin kamala ajatus et se kouras aina sydäntä kun ajattelin et mun pitäis vihata ihmistä jota olen rakastanut , mut kun tajusin ettei sen vihan tarvitsekkaan suoranaisesti kohdistua kenenkään vaan yleensäkin siihen kamalaan oloon ja kaikkeen mitä pahaa on joutunut kokemaan ja näkemään se helpotti . Toivottavasti sinulla on ihmisiä jotka jaksavat kuunnella aina vaan samat jutut , se auttaa . Puhu puhu , huuda itke , äläkä häpee mitään tunteita kaikki on salittuja . Läheisen kuolema satuttaa aina ja meillä surevilla on oikeus ja velvollisuus itseämme ja muita läheisiä kohtaan hoitaa itsemme kuntoon ja jatkaa elämää , niin kokonaisina kuin vain on mahdollista . Voimia , kyllä elämä vielä iloksi muuttuu , nyt se tuntuu mahdottomalta . Mut aika parantaa haavat .

Rakkaus ei kuole koskaan. Surun kanssa on vain yritettävä elää. Kukaan ei koskaan voi korvata metetettyä sielunkumppania. Näin vuosien jälkeen tulee vieläkin itku, illat ovat pahimpia. Ja olen vielä nuori. Yritän elää perheellisenä uutta elämää, mutta menneisyyttä ei voi muuttaa eikä unohtaa. Eikä surusta voi puhua, ei enää kun vuosia on kulunut. Kukaan ei kuitenkaan ymmärrä miksi suren kun minulla on uusi kumppani ja ihania lapsia.

Mielestäni sillä ei ole väliä ,käykö haudalla vai ei, koska se rakas ihminen ei tosiaan ole siinä. Se on siinä sun vierellä, kokoajan. Vaikka et nyt usko niin jonain päivänä sä huomaat ettei suru enää muserra sua. Ikävä on varmasti päivittäin, mutta pystyt jälleen elämään tuntematta esim. syyllisyyttä siitä että olet jopa onnellinen ilman häntä.
Itse opin kuutisen vuotta sitten,että elämä on TÄSSÄ JA NYT, mulla on pari ystävää joiden asenne on "ei pidä kiirehtiä ja kyllä tässä on vielä aikaa.." Ei se ole niin. Koskaan ei tiedä, kuinka huomenna tulee käymään...

aviomieheni kuoli 9v sitten, itsellä varmasti auttoi vain aika, noin 6v meni kunnes jatkuvat syysmasennukset helpotti. itsemurhaa yritin minäkin, näin hänet jossain kävelemässä, näen vieläkin unia että palaa takaisin. oolin silloin 22v pikkulikka. ei helppoa

Keksity aloitus.Alentavaa ..Kokeile jotain muuta aihepiiriä provoiluun.Tuskin sivun mainostajatkaan aivan tällaista haluavat.

Olet jo päässyt pahimman ajan yli eli ensimmäinen vuosi kuoleman jälkeen on raskainta aikaa jäljelle jääneille. Pitää kohdata joka vuodenaika ja paikat joihin rakas ihminen liittyi, mutta sen jälkeen alkaa helpottamaan. Suru "ohenee".

Hyvä olisi jotenkin käsitellä surua, joko juttelemalla jonkun esim. kirkon työntekijän kanssa vaikkei kuuluisi kirkkoonkaan, tai joissakin seurakunnissa järjestetään sururyhmiä joihin niihinkään ei tarvitse olla kristillistä rasitetta eli n.s. uskovaisuutta. Monet ovat saaneet parhaan avun näissä vertaistapaamisissa.
Ota rohkeasti yhteyttä seurakuntaan.
Itse en mennyt hautajaisiin koska läheinen kuoli muualla. Pääsin käymään haudallaan vasta puolen vuoden kuluttua mutta se koitui hyväksi kokemukseksi, asia jotenkin konkretisoitui ja sen jälkeen sain rauhan vaikka surinkin häntä vielä.
Hautajaisiin on hyvä osallistua jos vain voi, se hoitaa juuri surevia ja auttaa pääsemään surutyössä eteenpäin.
Uskon että olosi helpottuu ja elämänilo palaa. Emme saa rakkaitamme takaisin vaikka kuinka surisimme, eivätkä he varmaan halua että jäämme suruun kiinni. Hän tahtonee että jatkat elämääsi. Selviät kyllä. Pahin aika on jo takanapäin.

Joku vastasi aiemmin, että olet vasta alkumetreillä surusi kanssa ja oikeassa hän taitaa olla. Ensin pitää todeta,, että tällainen se elämän kiertokulku on, kaikki lähtee aikanaan. Suru pitää surra mutta ei se ikävä taida koskaan poistua, ikävä muuttuu muistoiksi ajan myötä. Kyllä ne mainostajatkin tietää, että kuolema on osa elämää ja siitäkin pitää pystyä puhumaan. Elämä kuitenkin jatkuu kuoleman jälkeen ja se kannattaa elää täysillä.

No eipä sitä tarvitse toipua vaan sopeuta asiaan. Jokainen käsittelee eri tavalla menetyksen ja jokainen niistä on oikea. Tietty itsetuhoiset ajatukset ei tähän kuulu millään muotoa, mut muuten kaikki eri mahdollisuudet tai niiden puuttuminen kyllä. Voimia kaikille läheistensä menettäneille, kyllä se elämä ohjaa johonkin hyvään kumminkin.

Voimia, aika korjaa haavat. Ihminen oli kuitenkin tärkeä ja pystyt muistelemaan hyvällä, pahempi olisi, jos hylätään ilman syytä julmuuttaan. Läheisesi on hyvässä paikassa.

Läheisen kuolema ja sen käsittely on elämän suurimpia asioita, joka vaatii todella paljon ajatustyötä ja erilaisten tunnetilojen kokemista ja niiden läpikäymistä. Se vie aikaa, ja kyllä, ensimmäinen vuosi menee hautajaisten ja muiden järjestelyjen jälkeen kuin sumussa. Riippuu vielä siitäkin, tuleeko mukaan katkeruuden ja vihan tunteita, jos kuolema on johtunut muusta kuin luonnollisesta syystä. Tärkein asia on kuitenkin sen surutyön tekeminen ja ajatuksen hyväksyminen läheisen puuttumisesta päivittäisessä elämässä joka ainoa päivä. Se ei ole ihan helppoa, mutta ajalla myös on siihen se vaikutus, että uuteen tilanteeseen tottuu ja maailma avautuu usein sitten aikaa myöten paljon parempana paikkana olla ja elää. Elämän on vain jatkuttava.
Hän on ja elää aina muistoissa ja ei koskaan unohdu.

toi on kyllä vaikea kysymys,kun jokainen meistä sen joskus jollain asteella todennäköisesti joutuu kokemaan ja jokainen sen niin eri tavalla käsittelee.Jotkut selviää siitä nopeammin ja jotkut surevat monia vuosia.Itse menetin äitini pari vuotta sitten ja minun luonteeni selvisi pahimmasta surusta parissa kuukaudessa milloin suru vaihtui kaipaukseksi.Mutta taas siskoni itkee vielä tänäkin päivänä aika-ajoin.Se on vaan niin ihmisen luonteesta kiinni kuinka kauan siinä kestää.
Kuten edellinenkin mainitsi niin kannattaisi edes yrittää keskittää ajatuksiaan mahdollisimman paljon muualle.itsekkin ajattelen vielä päivittäin äitiäni ja muita menehtyneitä ystäviäni,mutta pääsin nopeasti eroon semmoisesta fyysisestä surusta töiden ja harrastusten myötä.Kuolema on ikävä ja pysäyttävä asia,mutta se on osa tätä taivalta,eikä sen takia pidä loppuelämäänsä tuhlata suremalla loputtomiin.Kuulostaa ehkä julmalta mutta niin se on.Voimia sinulle jatkossa.

Olipa aihe sitten keksitty tai ei, hirveän monia ihmisiä se silti koskettaa.
Maaliskuussa tuli kaksi vuotta poikani kuolemasta.
Alkuun huusin suoraa huutoa tuskaani ajaessani haudalta yksin.
Kauheampaa ei ole kuin lapsen mentys, vaikka olisikin aikuinen.
Vieläkin tulee kovia ahdistuskohtauksia.
Aika antaa vähän etäisyyttä ja helpottaa pahinta surua.
Suhteeni kuolemaan on muuttunut, näin lapseni ensimmäisen ja viimeisen hengenvedon. En pelkää kuolemaa, se on lohdullinen ja ihana iki-uni.
Tuonpuoleisesta en tiedä, ei tiedä kukaan, kuitenkin poikani on vieraillut luonani unessa, olen tiennyt unessakin että hän on kuollut. Silti istuimme keittiön pöydän ääressä aivan samoin kuin hänen eläessään. Juttelimme kaikesta kuten ennekin. Sitten poikani sanoi että pitää lähteä, saatoin eteiseen kuten minulla oli tapana, kosketin olkapäästä, hän kääntyi katsomaan hyvin läheltä. Kysyin koska taas tulet käymään, hän sanoi, tulen kyllä, en osaa sanoa koska. Hän on käynyt sen jälkeen unessani kolmesti, nämä unet ovat hyvin lohdullisia.

Raamattu lupaa että kaikki muistohaudoissa olevat kuulevat hänen Jeesuksen äänen ja tulevat esiin (Joh 5:28,29) Joten kuollut omainen on niinkuin pitkällä matkalla, ja palaapi vielä takaisin, sinä tulet vielä näkemään hänet. Raamattu myös sanoo että kuolleet eivät tiedä yhtään mitään (Saarnaaja 9:5) Kehotan Sinua lämpimästi kutsumaan sisälle Jehovan todistajat, kun he tulevat ovelle seuraavalla kerralla, koska he ovat ainoat joiden uskonto perustuupi Raamatullisiin tosiasioihiin.

Totuus vapauttaa. Jehovan todistajat voivat näyttää Sinulle omasta Raamatustasi, totuuksia kuolemasta. Minäkin olen saanut heiltä lohtua omaiseni kuoltua.

Elämä ei lopu fyysisessä kuolemassa. Ihmisessä asuu iankaikkinen henki, joka ylielää fyysisen kuoleman. On paljon ihmisiä, jotka ovat ensiaputoimenpiteiden jälkeen palanneet takaisin ja jopa kertoneetkin tuonpuoleisesta maailmasta. Henkiruumis vai miksi sitä nyt kutsuisi - näkee, kuulee ja tuntee kuten fyysinenkin ruumis, mutta ei pysty kommunikoimaan juurikaan tällä tasolla. Aito rakkaus ei kuole koskaan ja jokainen, joka tuntee rakkautta ja kaipausta saa elää siinä ihanassa toivossa, että joskus vielä tapaa rakastamansa ihmisen. Tärkeintä ei ole uskonto - vaan se, että pystyy rakastamaan. Sekä itseään että toisia. Aika tekee tehtävänsä ja sinäkin löydät vielä joskus ihmisen, jonka kanssa voit jakaa elämäsi.

Puolison pois meno on ainna raskasta! Olen kokennut sen itse!! Mutta ei saa jäätä paikalle miettimään..On jatkettava elämää..Moni jää kotia miettimään pois menoa..Töistäkin.Mutta kaikesta parasta jatkaa työ tekua..siellä tapaa työ-kavereita..ja saa puhua muistakin asioista..Hiljalleen se suru vähenee..Näin minä tein..Ja olen kertonut toisillekin samat asiat..kun heillä on tullut suru aika! Olen saanut kiitosta avusta!!

Sanoisin että et enää voi ottaa vakavasti niitä vastuita, joiden opimme muka olevan tärkeitä. Ihminen on oppinut keinotekoisen tärkeysjärjestyksen ympäristöltään jo lapsuudessa ajatusten muodossa, ja nämä ajatuset ohjaavat hänen valintoja elämässä. Ihminen toteuttaa niitä koskaa tottuu niihin, mutta kun jotakin erikoista tapahtuu, hän havahtuu ja kysymykset nousevat jälleen hänen mieleen. Ongelma ei siis ole tärkeän henkilön kuolema, vaan syvemmällä oleva epäselkeys.

Olen lukenut erästä kirjaa, joka kuvailee ajatusten toiminnon erittäin tarkalla tavalla. Suosittelen sinua tutustumaan siihen, olen varma että saat siitä paljon apua. Lisää kirjasta sivulla www.alkuajatus.org

Poikani kuolemasta on nyt 1 vuosi ja 8.kk.Mieheni kuolemasta vajaa puoli vuotta.
Siitä miten suru helpottaa,se vaan muuttaa muotoa.Koskaan se otettaan ehkä ei ota.Ennen mieheni kuolemaa hän tuki minua poikani kuoleman jälkeen.Nyt olen yksin.Todellakin mietin,että jos hyvä mahdollisuus tulee kuolemalle,otan sen vastaan.Mikään ei tuo lohtua,ei lapset ja lastenlapset.Joku päivä on parempi ja luulee ,että nyt tämä tästä.Sitten tulee taas paha olo,ikävä,viha elämää kohtaan.Nyt on toinen kesä,että en osaa nauttia tästä.Pelottaa tuleva,montako surua vielä kohtaan.Mutta aika haavat parantaa,sanotaan.Suruhaavoja se ei paranna,ne arpeutuu todella hitaasti.Mutta meidän täytyy kai jaksaa mennä eteenpäin kaikesta huolimatta.
Tsemppiä teille kaikille sureville.

Kyllä se tuska KOSKAAN helpottaa. Siihen tulee rauhallinen vivahde. Ei ystävän poismenoon totu, kaipaa aika ajoin kovinkin ja näkee hänet monissa paikoissa ja ihmisissä. Tuska iskee joskus varoittamatta, kuin viilto, mutta sekin vähenee aikanaan.
Itse sain lohtua kirjasta, jonka nimi oli muistaakseni Surutyö. Siinä neuvotttiin kirjoittamaan suru ulos. Järjestelmällisesti. Muistelemalla suhteen alkamista, aikaa yhdessä, iloja ja suruja, jopa riitojakin. Muistelemalla poismenon edeltävää sairausaikaa, sen tuomia ristiriitoja, vihan- ja voimattomuuden tuntoja sekä miten kuolema saapui ja vaikutti ja vaikuttaa edelleen. Ystävättäreni sanoi sitten ne lopulliset lohdun sanat: älä ajattele, mitä olet menettänyt, vaan mitä olet saanut ja antanut hänellekin elämällä aikaa hänen kanssaan ennen hänen poismenoaan. Tuska taintuu vähitellen hiipuu kauniiksi, hiljaiseksi kaipaukseksi. Siitä herää vähitellen ja näkee maailman jälleen elämisen arvoisena.

Vaikka menettäisikin elämänsä läheisimmän ihmisen niin ei silti itsemurhaa tarvitse tehdä! itse menetin läheisen mutta sain samalla uuden kun lapsi syntyi.
Oma lapsi/lapset jaksaa auttamaan.

muistan miten kummisetäni ja äitin sisko nauroi"hymyili" kun olimme hakemassa/hakeneet äitini sairaalaan ruumishuoneelta kun keskustelin heidän kanssa.

noh, puoli vuotta siitä poistui tästä maailmasta tämä äitini sisko, arvatkaas nauroiko kummisetäni.

kysynkin mitä fittaa......

"Haluaisin kysyä, että millaisia ajatuksia muilla on ensimmäiseltä vuodelta läheisen kuolemasta? Ajattelenko asioita "oikein"? Helpottaako tämä tuska koskaan?"

Voi kuule, se tuska ei katoa koskaan. Nuoruuden tyttöystäväni kuoli yli kymmenen vuotta sitten ja vaikka olenkin sen jälkeen mennyt naimisiin ja meillä on lapsia niin joka päivä se tuska on läsnä ja pahenee päivä päivältä.

On päiviä joina en tee mitään muuta kun tuijotan tyhjyyteen heräämisestä nukkumaanmenoon ja sitä voi kestää viikkoja putkeen. En ole käynyt suihkussa hänen kuoleman jälkeen kun ehkä 15 kertaa. Toisinaan en kykene menemään töihin koska ainoa asia mitä pystyn miettimään on itsemurha ja syyllisyyden tunne siitä kun jaan tämän kaiken kokoajan läheisteni kanssa, myöskin lähes jokaisen tapaamani henkilön kanssa aloitan keskustelun tällä aiheella

Kaikesta huolimatta elämä jatkuu ja oikeanlaisella avulla pystyt elämään täysin normaalia elämää.

Se tosiseikka,että elämisen loppuun kuuluu kuoleminen.

Hei
Rakkaasi ei ole haudassa.
Hän on pitkällä matkalla, kuten sanoit. Hän elää toisessa ulottuvuudessa ja tietää surustasi. Suru pitää hänet kiinni maan piirissä ja estää häntä jatkamasta matkaansa.
Ajattele häntä rakkaudella, älä sure.
Te tapaatte vielä.
Älä kiirehdi kuolemasi kanssa. Täällä viettämämme aika on vain silmänräpäys iankaikkisuudessa.
Suosittelen meediolla käymistä. Saat taatusti viestin rakkaaltasi.
Älä ole ennakkoluuloinen.

Mjoo ei elämästä selviä hengissä.

Keksity aloitus.Alentavaa ..Kokeile jotain muuta aihepiiriä provoiluun.Tuskin sivun mainostajatkaan aivan tällaista haluavat.

Samaa mieltä.Häpeä

Itselläni on puoli vuotta läheiseni poismenosta ja tuntuu et välillä olisi jo vähän helpottanut kunnes ahdistus ja ikävä yllättäen tulee taas pintaan todella voimakkaasti......Olen kuullut et ensimmäinen vuosi olisi vaikein et sen jälkeen helpottaa......on vaan niin vaikeaa jatkaa matkaa suru rinnassa vaikka tietää että pois menneellä on hyvä olla eikä hänen tarvitse enään kärsiä.....kevät on mennyt sumussa ja kesä jo pitkällä mutta pienin askelin eteenpäin päivä kerrallaan edetään .

Yritä jaksaa kiteyttää hyvin asioita. Sen lisäksi muista aina: KUKAAN EI OMISTA KETÄÄN!

Nauti hyvien hetkien muistoista, mutta älä roiku. Itsesäälillä aiheututat itsellesi vain sairauksia.

Juhannus meni saattohoidossa, sunnuntaina hän lähti onnellisena.

Huomenna hautaan toisen poislähteneen.

Wau.. Ihan kuin olisin itse kirjoittanut tuon tekstin. Tuntuu niin oudolta että miten joku voi tuntea niin samalla tavalla kuin minä.

Mä menetin oman elämäni tärkeimmän ihmiseni nelisen vuotta sitten kolarissa, ja mulla on vielä useinkin olo että hän on vain lomalla, ja tulee jonain päivänä takaisin. Tunne on musertava joka ikinen kerta kun totuus iskee silmille ettei hän tulekaan.

Mä mietin myös usein itsemurhaa silloin ensimmäisen vuoden aikana. Mutta niinkuin sinäkin, olen oppinut myös arvostamaan elämää aivan eri tavalla. Tiedän, kuinka lyhyt ihmisen matka täällä on, siksi aion elää juuri päivä kerrallaan. Tietysti on tulevaisuuden haaveita, mutta mitään vakavia päätöksiä en osaa enää pitkälle aikajaksolle sumplia.

Vielä nykyäänkin kun pahin ikävä ja kaipuu iskee joskus, niin käy itsemurha mielessä, ja myöskin se kuinka helpottavaa olisi olla rakkaan luona. Mutta sitten ajattelen positiivisemmin, tiedän miltä hänen menetyksensä tuntui, en saa sallia sitä että minun läheiseni joutuisivat kärsimään sitä että menettävät vielä minutkin. Myöskään elämäni tärkein ihminen tuskin koskaan olisi halunnut sitä etten minä eläisi vaan lähtisin hänen perään. Ehkä se on tarkoitukseni täällä että elän senkin edestä mitä hänellä olisi voinut olla edessä.

En tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, mutta elän pienessä ''toive ajattelussa'' että ''taivas'' on olemassa ja kaikki rakkaat menevät sinne, ja siellä sitten joskus nähdään. En usko jumalaan, mutta jokseenkin pieni usko taivaaseen tuo pienen helpotuksen surun käsittelyyn.

Toivon sinulle suuresti tsemppiä, ja muista, puhu läheisillesi miltä sinusta tuntuu, itke aina kun on sellainen olo, pura pahaa oloasi, se helpottaa enemmän kuin uskotkaan ! Myöhemmin pystyt jo nauramaan hyville muistoille rakkaan ihmisen kanssa, vaikka vielä tällä hetkellä ne itkettääkin.

*hali*

Surutyössä ensimmäinen vuosi on pahin. Suru helpottaa päivä päivältä, vaikka kipeää tekeekin. Anna itsellesi aikaa surra ja itkeä. Jos löydät jonkun vertaistukiryhmän niin suosittelen sellaista, kun kuuntelee muiden tarinoita niin antaa uusia näkökulmia ja oivalluksia omaan surutyöhön ja huomaa, että ei ole yksin surunsa kanssa.

Oma äitini kuoli yllättäen jokunen vuosi sitten ja yllätys kuoleman käsittely vie kauemmin, kun shokki vaihe saattaa kestää jopa parikin vuotta, kun ei ennätä sanoa heippoja ja kiittää vuosista, antaa ja saada anteeksi jne.. Jokainen hetki siis kannattaa elää niin kuin se olisi viimeinen. Itsellänikin oli todella paha olo ja mietin jopa itsemurhaa, kun henkinen pahoinvointi oli niin tuskaisaa, mutta suosittelen puhumista ja tuskan raivoamista pihalle ja etenkin anteeksiantoa tilannetta kohtaan. Itse uskon Jeesukseen Kristukseen ja tiedän että äitini on päässyt perille taivaaseen, mutta ensimmäisen vuoden ajan olin todella vihainen/katkera Jumalalle äitini poisottamisesta, mutta kun pystyin antamaan Herralle anteeksi, niin tuntui kuin kivi olisi pudonnut sydämmestä, älä pidä kiinni vihasta/katkeruudesta, vaikka siihen onkin helppo takertua, kun paha olo najertaa mieltä.

Tässä ajassa me ei saada tietää miksi jonkun päivät ovat lyhyemmät kuin omat tai miksi jollekkin sallitaan enemmän kärsimystä kuin toiselle. Itse kuitenkin tulkitsen, että kukaan ei saa enempää kuormia kuin itse jaksaa kantaa. Tällaiset vastoinkäymiset vahvistaa loppujen lopuksi itsekutakin ja kaikilla meillä on omat murheemme ennemmin tai myöhemmin, kukaan ei pääse helpommalla, eri juttu puhuuko niistä tai miten asioita pystyy käsittelemään.
Elämä ei ole ruusuilla tanssimista ja jokainen kokee tuskaa/kärsimystä/ahditusta jossain vaiheessa elämää, kun sitä oppii käsittelemään ja elämään vastoinkäymisten kanssa niin pienet jutut ei enää hetkauta samalla tavalla kuin aikaisemmin ja kipukynnys kasvaa. Toisille kynnen katkeaminen tai roskien vieminen ilman meikkiä on maailmanloppu kun taas toiset ovat olleet sotarintamalla taistelemassa ja siitä huolimatta järki leikkaa päässä ja he ovat pystynyt huolehtimaan perheestään.

Sain juuri loppuun Marian Keyesin kirjan Kuuleeko kukaan, joka kertoo miehensä menettäneestä Annasta.

Vaikka Keyesin kirjat ovatkin lähinnä viihdyttämistarkoitukseen kirjoitettuja, suosittelen. Sekin toteaa, että aika parantaa.

Tuskan ja surun kanssa oppii elämään, se ei mene ohi. Rakas läheiseni menehtyi yhtäkkiä 2,5 vuotta sitten, ajattelen häntä joka päivä. Jotkut päivät ovat vaikeampia kuin toiset. Kun jtn tapahtuu ajattelen usein että "tämän minä kerron hänelle kun nähdään", sitten muistankin ettemme enää tapaa. Ainakaan tässä elämässä. Mutta sitten ajattelen ettei minun tarvitse kertoa hänelle sillä hän on koko ajan kuitenkin läsnä olematta fyysisesti läsnä. Sanotaan että aika parantaa haavat, sitä se ei mielestäni tee, mutta aika auttaa hyväksymään asian ja auttaa elämään sen kanssa että Hän on poissa.

Minun surussani oli käänteeentekevä asia, kun tajusin, että sinä päivänä kun joku syntyy, hän myös joskus kuolee. ja sitä, milloin jonkun aika on, ei kysytä minulta. Tajusin myös että kuolema ei ole mikään paha asia, sehän on jonkun asian päätös, ja lohdullinen asia. Kuolema ei ole rangaistus, vaan vapautus. me tänne eloon jääneet emme tietenkään antaisi rakkaitamme pois, mutta jokainen ajallaan lähtee.

Kaipaus ja suru jää, ja saa jäädäkin, mutta siihen ei saa, eikä pidä jäädä kieriskelemään. Ne läheisemme, jotka kuolevat, eivät haluaisi että me jäisimme ihan tolkuttomasti suremaan.

Muistelkaamme niitä ihania aikoja, jotka saimme elää rakkaittemme kanssa, älkää muistelko niitä pahoja aikoja ja sitä kuolemaa, koska mikään ei pääty kokonaan silloinkaan...

Kiitos kaikille asiallisen vastauksen kirjoittaneille. Luin jokaisen niistä viesteistä ja ne antoivat lohtua ja kannustusta.

kuollut!
Parikymmentä vuotta sitten pyrin tappamaan itseni. Johtui miljoonasta eri asiasta. Miksi huipulla oleva, yksi parhaista sai paskan takkiinssa. Muistakaa TEITÄ ärsytetään.
Otan osaa rakkaille ihmisille! Hautajaiset 30.6. !

Hei,

Kuolema mietityttää meitä kaikkia asiana.

Tässä joitakin linkkejä:

http://keskustelu.suomi24.fi/node/4016033
http://keskustelu.suomi24.fi/node/5602567
http://www.netikka.net/mpeltonen/rajakokemus.htm
http://youtu.be/AsTeSnFk6TA
http://youtu.be/ErJg2mlj8qA
http://youtu.be/ErJg2mlj8qA

Voimia Sinulle! Aika auttaa.

Tunnen jokaisen aloittajan mieleen tulleen kysymyksen, ajatuksen ja mietelmän. On juurikin samanlainen tilanne päällä: vuosi sitten rakkaani, ystäväni menetin ja hyvin äkillisesti, arvaamattomasti. Ja vielä nuori ihminen vietiin pois!

Uskon, että aika parantaa haavat mutta kaipaus ei katoa koskaan. Monihan sen tietenkin kokee yksilöllisesti.
Haluan kuitenkin toivottaa paljon jaksamista aloittaneelle (ja muille saman kokeneille). Emme ole yksin tässä maailmassa.

Aloittaneen kannattaa ehkä ammattiapua kokeilla näin myöhemmällä vaiheella uudelleen, sillä varmasti nyt erilainen ajatus asioista kun silloin kun viimeksi kävit juttelemassa. Eikä se ammattiapukaan tarvitse jatkuvaa olla. Mahdollisuus on myös käydä kerran kuussa tai pari kertaa vuodessa "kuulumiset kertomassa". Näin minulle ainakin sanottiin. Sieltä ammattiauttajalta voi tulla hyviä neuvoja ja niitä voi sitten ajatella ja pohtia seuraavaan kertaan.

JAKSAMISIA!

Itselläni kuoli läheinen vasta 5 kk sitten ja tämä aika on mennyt tosi nopeasti. Minullakin on samanlaisia oloja, ettei tämä voi olla totta. Että kyllä hän tulee vielä takaisin. Hän ei ehtinyt täyttää edes 20 vuotta. Kun joku hänen näköisensä kävelee vastaan, aivan säpsähdän ja sitten muistaa, ettei häntä enää ole.

Se, mikä tuo mulle lohtua, on uskoni Jumalaan. Ja se, että tämä rakas ihminen oli tehnyt ratkaisun Jumalan, Jeesuksen puoleen muutama vuosi sitten. Ennen hänen kuolemaansa näin erään näyn ja kuoleman jälkeen se on lohduttanut minua ja auttanut uskomaan, että hän on nyt Jumalan tykönä. Että vaikka en ymmärrä, miksi hänen piti lähteä, voin luottaa, että Jumalalla on kaikki asiat hallussaan. Ja se, mikä lohduttaa eniten, on toivo jälleennäkemisestä.

Kun kuolema tulee todella lähelle, mä uskon, ettei sitä voi jotenkin käsittää todeksi ollenkaan. En tiedä, kauanko tässä menee ja miten tämä prosessi etenee.
Mutta toivon paljon voimia sinulle.

Itse uskon taivaaseen, jossa kaikilla on hyvä olla. Jos pääsisin joskus naimisiin ja sitten vaimoni kuolisi, se olisi minulle varmasti aivan uskomattoman kamala juttu, mutta pystyisin elämään sen asian kanssa tietäen, että tapaisin hänet uudelleen sitten joskus...

Kuolemaa pahempi asia on kuitenkin läheisen pettäminen. Mä todella rakastin aikoinani yhtä naista, ja olimme jo luvanneet toisillemme mennä naimisiin ja perustaa perheen. Sitten eräänä päivänä hän yht'äkkiä ilmoitti löytäneensä toisen miehen, ja sitten hän vain julmasti lemppasi minut pihalle...


Sen seurauksena mietin itse murhaa joka ikinen päivä. Ajattelen, että en voi enää koskaan rakastua keneenkään, koska rakastin häntä yli kaiken, niin paljon, että olisin vaikka kuollut hänen puolestaan! En varmaan koskaan enää voi luottaa keneenkään, kun elämäni tärkein ihminen petti minut...

Se on kuolemaakin pahempi asia =,(

Jos kyynel tulee silmäkulmaan eron hetkellä,niin muistetaan ett ollaan vaan me telttaretkellä ja elämässä aina täytyy valmis olla niin pois muuttamaan ei voida jäädä kylään kaupunkiin. Vain hetki oltiin yhdessä ja sitten erottiin sä eilen sanoit hei ja tänään sanot näkemiin ja sitten otat telttasi ja poes matkustat ja mukanasi kannat vain muistot kauneimmat. Siis jos kyynel tulee silmäkulmaan eron hetkellä niin muistetaan,ett ollan vaan me telttaretkellä ja elämässä aina täytyy valmis olla niin pois muuttamaan siis käydään kaikki kultakaupunkiin

Viikko sitten veljeni kuolemasta tuli vuosi täyteen.Hän oli paras ystäväni ja kaipaan häntä päivittäin,suru on vain muuttanut muotoaan.Viime kesä meni täydessä sumussa,en muista mitään,tein vaan töitä ja yritin olla ajattelematta asiaa kunnes n.puoli vuotta kuolemaan jälkeen alkoi ''surutyö'' ja alkoi tajuamaan että toinen on poissa eikä palaa,se oli rankinta aikaa.En pystynyt käymään haudalla pitkään aikaan,en katsomaan valokuvia tai mitään,kaikki muistutti hänestä.Koin olevani täysin yksin,mutta nyt olen tajunnut että en voi vaipua ''horrokseen'' vaan elämää pitää jaksaa elää eteenpäin kaikesta huolimatta ja olen alkanut arvostaa elämän pieniä asioita.Ne ovat yllättävän tärkeitä.Tänä päivänä olen oppinut muistamaan veljeäni hymyllä ja sitä kuinka hauskaa meillä oli yhdessä.Niin se vaan menee,että aika parantaa haavat,mutta arvet ovat ikuiset.Ikävä on ikuinen,suru vaan muuttaa muotoaan.
Tsemppiä ja katse eteenpäin!

Menetin mieheni vajaa kaksi vuotta sitten.Hän kuoli hukkumalla ja löydettiin seuraavan päivän aamuna.Minulta kysyi paikalle hälytetty viranomainen haluanko nähdä vielä mieheni.En halunnut,koska arvasin hänen olevan pahan näköinen oltuaan vedessä yön yli.Se oli minun päätökseni ja hyvä niin.Olin sellaisessa shokkitilassa,etten pystynyt kyyneltäkään vuodattamaan.Seuraavat pari viikkoa meni hautajaisjärjestelyissä kuin sumussa.Itkua ei tullut vieläkään.Hautajaiset oli ja meni,enkä vieläkään ollut itkenyt.Minusta tuntui,että olen joku kummajainen,kun en itke edes rakkaani hautajaisissa.Kun hänet oli laskettu hautaan ja muistotilaisuus pidetty,alkoi arki ilman mitään tekemistä.Oli vain tyhjä olo.Ensimmäinen vuosi meni niin,etten muista juuri mitään.
Nyt vajaan kahden vuoden aikana en ole vieläkään itkenyt valtavaa ikävääni pois.Ennen olin ollut erittäin itkuherkkä,mutta nyt olen kovettunut kiveksi paikoilleni ja vain harvoin se kivi liikkuu mihinkään.Asun yksinäni,eikä minua saa kovinkaan helposti liikkeelle.Mutta minulla on valtava voimanlähde se,että kaksi poikaani,jotka asuvat samalla paikkakunnalla kuin minä,vierailevat tai soittelevat jatkuvasti.He pitävät huolta äidistään.Heillä on tietenkin tunne,että eivät halua menettää äitiäänkin,koska olen hieman huonokuntoinen ja monenmoista kremppaa on vuosien aikana tullut ja ne ovat lisääntyneet mieheni kuoleman jälkeen.En ole pystynyt pitämään yleiskunnostani tarpeeksi hyvää huolta.
Olen siinä uskossa,että meille jokaiselle on annettu etukäteen elinaikamme. Onneksi sitä lähtöhetkeä ei kukaan meistä tiedä etukäteen.
Minä katselen joskus pilviä ja ajattelen,että tuolta ylhäältä pilven reunalta mieheni tarkkailee maailman menoa ja odottelee minua joskus saapuvaksi seurakseen.Tiedän,että näin ei ole todellisuudessa,varsinkin kun mieheni ei uskonut tuonpuoleiseen elämään,mutta haluan ajatella omalla tavallani.
Surulle ei kukaan ole asettanut määräaikaa,jokainen tekee kuitenkin surutyötä, toiset kauemmin ja toiset vähemmän aikaa.Kukaan ei voi sanoa sinulle,miten pitkään saa tai täytyy surra.
Haudalla käyn muutaman kerran vuodessa,yleensä jonakin juhlapyhänä tai merkkipäivänä.Katselen hautaa ja yritän ajatella,että tuossa kohtaa maan alla makaa mieheni.Tilanne on jotenkin absurdi,en osaa mieltää sitä ajatusta,mitä maan alla on.Nimi hautakivessä saa kyllä kylmät väreet aikaiseksi.
Tällä hetkellä minusta tuntuu,että suru olisi helpottunut,mutta taas huomenna voi valtava ikävä kohdata.Ei tarvitse kuin jokin aivan pieni asia tai esine,joka tuo hyvät muistot mieleen yhteiseltä 30 vuoden taipaleelta.Ne hyvät asiat elämässäni mieheni kanssa pitävät minut jotenkuten järjissäni.Puhumattakaan tästä nykyisestä elämästä poikieni tukemana,olen vielä täysissä sielun voimissa.
Minä toivon jaksamista kaikille saman surun keskelle joutuneille.Surkaa jokainen omalla tavallanne ja oman aikanne.

Ajattelet asioita oikein jos tarkoituksenasi on elää vainajan kanssa. Raahaat mukanasi aavetta. Et ole kyennyt hyväksymään sitä, että läheisesi on hylännyt sinut kuolemansa kautta. Takerrut suruun itsesi tähden. Sinun olisi hyvä oivaltaa, että kaikilta on kuollut ja tulee kuolemaan läheiset. Läheisesi kuolema ei tee sinusta erikoistapausta vaan se tekee sinusta aivan samanlaisen kuin kaikki muutkin. Olisi suositeltavaa, että ajattelisit vähemmän itseäsi ja kuollutta läheistäsi ja ajattelisit enemmän muita elossa olevia olentoja ja pohtisit miten voisit niiden eloa ja oloa helpottaa.

itsellä isoveli menehtyi talvella 2008. Pahin on jo ohi mutta mieli toisinaan todella maassa... päivä kerrallaan.
Huomaan tekstistäsi ajatelleeni täysin samoja asioita enkä ole tämän ajan sisällä käynyt kuin vajaat 10 kertaa haudalla. tekee edelleen pahaa ja olo on masentunut vielä monta päivää sen jälkeen.
Muista tavata ja pitää yhteyttä muihin lähimmäisiisi, syödä ja liikkua.
Älä jää yksin. Tsemppiä!

TUSKA EI HELPOTA KOSKAAN

Kyllä tuskakin helpottaa, sen puukonterä taittuu. Itse 23 vuoden jälkeen huomaan, että olisi ollut hyvä käydä terapeutilla aikanaan, juuri silloin kun oli pahimmat vaiheet. Tyhmänä vaan taistellut itse, eikä se aina ole ollut fiksuinta ja helpointa laatua tällälailla. Ammattiauttajat kunniaan.

Itse olen vähän oli vuosi sitten menettänyt äidin, kun olin 14-vuotias. Luulin etten koskaan pääsisi äidin kuolemasta yli. Olin jopa pari päivää poissa koulusta, mutta onneksi isä pakotti menemään kouluun. Muuten olisin varmasti ollut koulusta poissa ainakin viikon, jos en kauemmin. Kaverien ja sukulaisten läsna olo auttoi selviämään niistä pahimmista viikoista. Silloin tajusin etten ollut yksin siinä surussa. Kun kuulin äidin menehtyneen tuntui kuin kaikki olisi pysähtynyt. Kysyin isältä kysymyksiä joihin hän ei osannut vastata mitenkään. Kaikista pahinmalta tuntui, kun äidin olisi pitänyt palata lomaltaan sinä päivä kun hän kuoli. Näin unissani äidin ja heräsin monesti yöllä omaan itkuuni. Isäni ehdotti meille lapsille johonki ihme "terapiaan" menoa, mutta en suostunut koska se ei tuntunut oikealta tavalta lievittää tuskaa. Syytin jopa itseäni äidin menehtymisestä, mutta se ei tuonnut äitiä takaisin. Yritin aina piilottaa tunteeni muilta, ettei heidän tarvitsisi huolestua minusta. Selvisin kuitenkin kaikesta vain ajattelemalla pikku siskoani, joka on minua pari vuotta vanhempi. Se oli oikeastaan ainoa keino, mikä sai minut jaksamaan.

Äiti on aina minulla mielessä ja pahimpina hetkinä itken vain ja toivon että saisin vielä edes kerran sanoa hänelle kuinka paljon ikävöin ja rakastan häntä!

Surutyö on pitkä prosessi ja siihen kuuluu iloiset hetket ja surulliset hetket. Joskus on helpompaa kuin taas joskus on aivan kamala ikävä, mutta se kuuluu kuvaan. Toivottavasti sinä pääset eteenpäin! Yritä vain jaksaa! Kaike tekee taikansa! Jaksamisia!

Toivottavasti löydät ihmsiä, jotka ymmärtävät. Itseltäni kaikkosi elämänilo ja pari ystävää syyllistivät kysyen "mikä mättää, kun et ole pitänyt yhteyttä?". On se toisille niin vaikeaa ymmärtää.

Isäni kuoli alle vuosi sitten ja olimme aina hyvissä väleissä ja näimme melkein joka päivä, vasta nyt alkaa pikkuhiljaa mieli palaamaan normaaliksi, eli en ala pillittämään kun muistelen sitä. On tullut jotenkin uusi tunne, aivan kuin olisin aina elänyt maailmassa jossa isää ei ole koskaan ollut olemassakaan, tuntuu niin oudolta kun ihminen säilyy muistoissa niin vahvana mutta tosielämässä häntä ei enää ole.
Tuskin sitä ikinä oppii olemaan ajattelematta kuolleita läheisiä mutta suruun turtuu ja sen kanssa oppii elämään.

En minäkään usko mihinkään kuolemanjälkeiseen elämään, sitten mennään kun mennään eikä sille vaan yksinkertaisesti voi mitään. Samanlaisten tunteiden kanssa suurin osa ihmisistä joutuu tulemaan toimeen, silti elämä jatkuu.

ota propralia muutama nappi niin menneisyys ei enää kolkuttele

Läheisen kuolema ei ole helppo asia. Joitakin asioita, joita voimme ottaa huomioon, kun keskustelemme henkilön kanssa, jota on kohdannut tällainen
tilanne. Kuuntele. Kysykäämme: Haluaisitko puhua siitä ? Ja sitten myös todella
kuuntelemme kärsivällisesti. Rauhoita, heitä kertomalla, että heidän tunteensa
suru, suuttumus, syyllisyys tai jokin muu - eivät ehkä ole lainkaan epätavallisia.
Ole käytettävissä.-tee sopiva aloite. käytännön asioissa.
Mitä ei pitäisi tehdä-Älä pysy poissa siksi,ettet tiedä mitä sanoa tai mitä tehdä. Se,että ystävät sukulaiset tai uskontoverit karttavat surevaa, voi
saada tuntemaan hänet itsensä yksinäisemmäksi ja lisää hänen tuskaansa.
Pelkkä läsnäolosi voi rohkaista..
Älä painosta heitä lopettamaan suremista. On hyvä, että surevat saavat ilmaista tunteensa ja purkautua.
Muistakaamme raamatun antama toivo Johannes 5: 28,29
"Tulee hetki, jolloin kaikki muistohaudoissa olevat kuulevat hänen äänensä
ja tulevat esiin, hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen."

suru ei tuu katoamaan koskaan, se vain helpottaa päivä päivältä. Itse löysin isäni kuolleena tammikuussa kotoaan ja shokki mitä kamalin.. saman tien aloin miettimäään miksi iskä teki näin, miks just mä. Iskän tyttö olin kuitenkin aina ollut. Menetystä ei ole vielä kerinnyt kunnolla käsittelemään koska itselleni tuli kaikki paperien hoidot kun olen ainut täysi ikäinen lapsi. Niin monen ihmisen sääli, pankissa kun kävi, he jaksoivat aina todeta että kuinka näin nuori (20v) on joutunut kokemaan näin paljon, se pisti vihaksi.. en tiedä miksi mut se ärsytti.

monet kaverit sanovat etteivät ikinä olisi uskoneet että olisin kokenu jtn noin järkyttävää koska sitä ei ulkoapäin huomaa enkä asiasta ole puhunut kun ei sitä kunnolla vieläkään sisäistä.


viikko sitten olin pohjosis ja kaverit oli si varannu meediolle ajan. ikinä oo uskonu moiseen humpuukiin mutta tää ihminen (meedio) osui jollain kumman tavalla aivan oikeeseen isän kuolemasta ja elämästä ja mitä viestiä iskällä oli minulle. sain vastauksia kysymyksiin miks ja miks just mä löysin iskän. Oma syyttely loppu siihen.. jollain kummalla tapaa uskon et iskä oli paikalla silloin..

Minä olen menettänyt lapsen onnettomuudessa, ja kirjoitan sen pohjalta tuntemuksiani. Kuinkako ajattelin, ja mtä tunsin. Siihen on mahdoton vastata kun en tiedä itsekkään. Siitä olenkin tyytyväinen kun lähipiirissäni oikeastaan kukaan ei kysynyt minulta. Miltä susta nyt tuntuu.? Mitä siihen vastaisi kun ei tiedä itsekkään.
Toinen asia mikä mua kummastuttaa kun sanotaan että miten esimerkiksi lapsen menetyksestä pääsee yli. Kokemukseni perusteella ei siitä pääse yli, vaan sen kanssa vaan on opittava elämään

Muista jokainen päivä on tärkeä, sinulla on muistot niitä kukaan ei voi ottaa pois, älä tee itsaria (se ei ole ratkaisu vaan pakenemista johonkin tuntemattomaan).
Älä luovuta, nyt osaat arvostaa jokaista päivää ihan eri tavalla, kuin ennen.

Elämä on ylä- , alamäkiä, niin tasaista tavallista arkea. Pärjäile, voimia sinulle, ym...
: ) .

http://www.youtube.com/watch?v=Ixeh5dZCbLw

Matt. 16:25 Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen.
Elämässä on hyvä ajatella, että se, mitä teen toisille, merkitsee paljon myös Jumalalle. Rakkaus on suuri asia. Jumala on rakkaus. Ehkä olisi hyvä mennä haudalle ja itkeä siellä, vaikka muut näkisivätkin, tunteiden ilmaiseminen on vain Suomessa ja Japanissa rikos. Raamatun lukeminen ja rukous auttaa. Rukoile, että Jeesus lohduttaisi sinua. Jumala on olemassa ja Jeesus on tie Isän luokse.
Suru on vienyt monia Jeesuksen eteen elämässään. "Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun", sanoo Jeesus.
Minun elämässäni, olen puoli vuosisataa vaeltanut ja veljen sekä isäni menettänyt, avioero, työpaikkoja tms. Kuolema on iso asia, mutta Jeesus Kristus on voittanut sen, hauta oli tyhjä. Siunausta sinulle, olet suuressa tuskassa. Rukoilen puolestasi.

Enimmäinen vuosi on todella rankka. Miun sulhaseni kuoli vielä elvytyksestäni huolimatta syliini tai itse asiassa oli jo kuollut, kun vielä elvytin häntä n. puoli tuntia. Se ajatus ei ole lähtenyt mielestäni vieläkään 8 vuoden jälkeen. Ensimmäisinä vuosina näin hänestä painajaisia ja hää vilahtaa unessa vierelläni ja sanoo, että kyllä sie jaksat. Vuosia menee ja ajattelin, että hää palaa tai mie pääsen hään viereen kohta. Ajattelin, anna surun tulla, mutta on myös aika jättää se, että jaksat itse elämässä eteenpäin ja näin vuodet on kulunut, mutta rakkaani on toki vieläkin elämässäni ajatuksin ja siitä voi jo joskus puhua itkemättä. Sitten sairastuin itsekin vakavasti ja on ollut pakko mennä eteenpäin oman tervytensä takia. Vuosia menee, että asia on jollain tapaa sujut itsensä kanssa. Voimia siulle j aina voit kääntyä Herran kaikki valtiaan Jumalan puoleen. Ei sitä tarii rueta miksikään kiihkouskovaiseksi vaan hiljennyt itseksiäsi ja rukoilet voimia. Rukoilen puolestasi. Voimia!

Onhan se todella ikävää.
Mulla kesti noin 5 vuotta lopulliseen toipumisen. Toipumista hidasti se, että niitä läheisiä meni kome kolmessa vuodessa. Joskus vaan käy niin.
Toipumista auttoi se, että yritin ja opin löytämään elämästä valoisia puolia, kuten oma terveys ja se, että olin saanut elää niin hienojen ihmisten kanssa.
Nyt kun olen itse sairastunut vakavasti, valmistelen lapsiani ja läheisiäni lähtööni sillä, että kerron tilanteestani ja omasta elämästäni, jotta heille jää jotain muistoja ja he tottuvat ajatukseen tulossa olevasta lähdöstäni.
Uskon sen helpottava heidän oloaan lähtöni jälkeen. Itsellehän ei sillä enää ole väliä, se on omaisten ja läheisten suru. Tiedän myös sen, että he ymmärtävät minun saavan helpotuksen ja kuolema on siksi minulle hyvä.
Elämää on kivempi elää rohkeasti, niin joka päivä tuntuu uudelta voitolta, kunnes tuska käy sietämättömäksi. Nautitaan niin kauan kun voidaan.

Älä surun takia surmaa itseäsi, joutuisit samaan tuonelaan eli hautaan kuin ystäväsikin.
Harjoitetaanhan täällä auringon alla koko ajan sortoa, ja sorrettujen kyyneleet tippuvat maahan joka valtiossa, eikä monillakaan ole lohduttajaa, sillä heidätkin on sorto tai sota vienyt.

Eivätkös silloin vainajat ole onnellisimpia kuin elävät, sillä ei ole kipua eikä parkua, surua tai kärsimystä tuonelassa jonne olet menevä.
Eikö vainaja ole onnellisempi koska ei näe sitä pahaa mitä tapahtuu auringon alla?

Mitä nyt on ollut on ollut ennenkin.. karkoita suru sydämestäsi ja paha olo ruumiistasi , syö ja juo ja pidä iloa, ja karta pahaa, se on sinun lahjasi maanpäällä.
Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä istutukset juurineen ylös. terv. benedi

Viestissäsi on todellä tökerö asiavirhe. Elämäsi tärkein ihminen olet sinä itse eikä kukaan muu. Ajatteleppa ensin ennekuin kirjoittelet näitä satuja.

Suru helpottaa kyllä, joskus, aikaa se vie kyllä. Itse menetin melkein 8 kk:tta sitten lapsenlapsen, ihanan pinen pojan piti syntyä marraskuussa, mutta joku päätti toisin. Hän kuoli äitinsä mahaan, ja syytä kuolemalle ei löytynyt. Laskettuun aikaan oli aikaa vain kuukausi. Hän oli ihana pieni poika, ihan normaalin kokoinenkin. Olin vihainen ja surullinen, pitkän aikaa, mieltäni vaivasi vain kysymys: miksi? En ikinä saanut vastausta. Uskon Jumalaan, mutta en silti käsitä mikä tarkoitus tällä oli?!? Olen saanut masennus-nimisen sairauden tämän kaiken takia... mutta ei maha mitään. Itse en antanut aikaa itselleni suremiseen ja poikani lohduttamiseen, tein vain töitä, ja muutenkin olin mukamas kiireinen, ettei tarvitse ajatella mitään. Olen puhunut ja itkenyt tunteitani, tunnen myös syylisyyttä... miksi? En tiedä.. Ei ole helppoa vieläkään. Ne kaikki toiveet, odotukset ja suunnitelmat, kaikki hajosivat ja päättyivät pienen pieneen valkoiseen arkkuun. En koskaan unohda sitä puristavaa tuskaa rinnassani, pienen vauvan johdosta ja oman poikani takia. Toisinaan on vieläkin päiviä, jotka menevät kuin summussa ja itkien, en muista mitään ja en halua mitään. Haluan olla vain. Ikävä on iso mummin sydämessä

Tuttu tunne.menetin kuolemalle veljeni 2011 elokuussa.Niin hän on matkalla ja tulee takaisin,vaikka näin hänet arkussa.Minä olen ajatellut elämääni niin etten tietoisesti lyhennä sitä..

Minä meneti veljeni muutama vuosi sitten itsemurhan kautta. Kun läheinen lähtee näin niin surussa on vielä muutakin sen tavallisen surun lisäksi. Siinä on paljon kysymyksiä, itsensä syyttelyä, katkeruutta jne. Eli älä ajattele itsemurhaa koskaan.
Sinun on purettava suruasi jonnekkin ja jollekkin. Jos pidät sen sisälläsi se tulee aina ja aina uudelleen pintaan.

Tai purkautuu jollakin muulla tavalla. Olin veljeni kanssa erittäin läheinen ja hän oli paras ystäväni. Yli kaksi vuotta työstin ja ajattelin asiaa. Sitten huomasin, että hän ei joka päivä tullut ajatuksiin eikä tapahtunut tullut ajatuksiin. Etttä muistot joille itkin vielä hetki sitten alkoivat nyt hymyilyttää.
Sinun on itkettävä, sinä saat nauraa jos naurattaa, sinun on jatkettava elämääsi.
Sinulla on vielä elämä, joten elä sitä. Ei se rakkaasi takaisin tule, mutta hänellä on aina sija sydämessäsi.
Minä kävin haudalla todella usein. Se auttoi minua.
Siellä maassa on vain ihmisen kuoret. Ei hän tunne mitään.
Luulen että haudalla käyminen helpottaisi sinua. Yritä. Vie kynttilä, puhu siellä, itke, ole hiljaa....
Reilu kuukausi sitten menetin toisenkin veljeni. Hänelle aiemmin kuollut veljeni oli myös rakas ja tärkeä. Läheinen. Tämä nyt kuollut veli teki hurjasti töitä ensimmäisen vuoden kun aiempi veljeni kuoli.
Hän ei varmasti pystynyt kotonaan suremaan kunnolla. Eikä asiasta puhuminen terapeutillekkaan auttanut. Ei se auttanut minuakaan. Menneenä talvena nyt kuollut veljeni alkoi väsyä ja puhui usein menetetystä veljestä ja ajoista jolloin kaikki oli hyvin. Nuoruudesta, onnellisuudesta.
Menetin toisenkin veljeni reilu kuukausi sitten. Hän ei vaan jaksanut enää ja muutkin sairaudet painoivat päälle.
Eli käyn taas läpi sitä samaa mitä tein muutama vuosi sitten. Haudalla käyn usein. Se on jonkinlainen lohtu kuitenkin. Yöunet on aivan sekaisin ja sitä korjataan lääkkeillä. On kriisiapua ja kaikkea, mutta pohjimmiltaan sen surutyön tekee aika yksin. Toisina päivinä on liian puutunut ajattelemaan...toisinaan tuntuu että tähän tukehtuu...
Mutta aika auttaa. Vaikka nyt on vielä surkeaa ja kamalaa niin joka päivä vie minua ja meitä eteenpäin. Veljeni leski ajattelee ihan samoin kuin sinäkin.
Mutta uskoo että vuoden päästä on jo helpompaa. Vaihda maisemaa hetkeksi jos pystyt, koeta nukkua edes jotenkin, koska kun olet levännyt edes jotenkuten niin asioita on helpompi käsitellä. Sinä selviät kyllä. Rakkaasi olisi halunnut, että jatkat elämääsi. Jaksamista ja voimia myös sinulle.

Moni saa suurinta lohtua vertaistukiryhmissä. Luulenpa, että jokaisella paikkakunnalla on sururyhmiä, joihin ehdottomasti kannattaa mennä edes kerran katsomaan, että millaista siellä on. Osa sururyhmistä on seurakunnan ylläpitämiä, mutta niissä ei tosiaankaan tuputeta uskontoa, vaan toinen toisilta saadaan ymmärrystä sille, että mitä menettäminen on ja miten sen kanssa voi elää.

Aika parantaa haavat. Syvä suru ei poistu, mutta se laimenee kaipaukseksi ja ikäväksi. Tukahduttavasta surusta pääsee yli ajan kanssa, kun käsittelee asiaa. Jos itsellä ajatukset pyörii ympyrää eikä pääse surusta pois, kannattaa tosiaan miettiä sururyhmää tai käyntiä psykologilla, jotta saisi uusia ajatuksia. Usein paraneminen alkaa vasta sitten, kun ei kiellä kuolemaa koko ajan, vaan hyväksyy sen tavalla tai toisella. Totta kai on vaikeaa hyväksyä esimerkiksi lapsen kuolemaa tai nuoren ihmisen menehtymistä, mutta ainakin itse olen saanut suurta lohtua siitä, että vaikka nuori ei vielä ehtinyt saamaan lapsia, niin hän itse sai ja antoi vanhemmilleen, ystävilleen ja sisaruksilleen suurta rakkautta.

Hei.
Olen itse menettänyt puolisoni 30 v. Tunteesi kuvastavat omiani joita silloin koin. Jäin kahden pienen lapsen kanssa yksin ja haudoin itsetuhoisia ajatuksia silloin myös. Lapset pitivät minut elämässä kiinni, oli pakko koska heillä ei ollut enää isää, oli oltava äiti. N. 4 v siinä meni siinä pahimmassa surussa ennen kuin se alkoi helpottaa. Toki muistelen häntä vieläkin, hyvää puolisoa ja isää.
Katkeruuskin kuului ajatuksiini, että miksi meille, meillä oli kaikki niin hyvin. Mieheni kuolemasta on nyt 25 v ja lapset ovat aikuisia ja olen edelleen hengissä vaikka aluksi sitä tavallaan pelkäsin etten jaksa siihen asti kun saan lapset aikuiseksi.

Ymmärrän tuskasi ja pahanolosi....aika auttaa ja jos pystyt niin puhu asiasta läheistesi kanssa niin paljon ettet enää jaksa kertoa siitä. Se on laiha lohtu nämä sanat mutta tiedän sen omasta kokemuksesta.

Voimia sinulle ystävä.

Kohta et voi käydä paskalla jos mietit kaikkea luonnolista ja miellät sen luonnotomaksi. Kauheeta sekin on mutta tapahtuu joka päivä..
Niin kuolemaa kuin paskallakin käyntiä.

Heitin just montuun kaks lähisukulaistani viikon välillä tossa huhtikuussa ja kuluneen 3 vuoden saldo on 6 raatoa kuolema on kaikessa kauheudessaankin luonnolista ja kaunnista, eikä siitä tarvitse tehdä peikkoa.

"Multa tulee arkulle" ..Ja se on sitten siinä.Koko sukuni on aina suhtautunut kuolemaan leikkisästi ja herjoja väännetään tämän tästä. Viimeisin kuollut sukulaiseni oli läheinen, mutta niin vaan naureskeli kuoleman sattuessa.
Meille kuolema on paitsi arkea suvussa, niin se on myös huumoria..
Keskustelu jonka kävin kuolevan kanssa kertoo elämänasenteestamme :

-Psst psst...Pistäks vähän sitä morkkuu enempi
-En mää taida kun sul on kuulemma vanhatkin maksamatta
-No voi *****, ollaan ilman sit.
-No kato sitä mäki ettei sun iäs enää parane
-voisin nukkuu vähän
-joo nuku vaan

*omainen nukahtaa

-Psstt joko mä oon kuollut?
-Et viel
-No herätä sit ku oon.
-Ok

Ja tätä rataa sujui koko sairaalas käynti...Kuolema ja kamalat asiat on aina kohdattu huumorilla monestakin syystä... Toinen on se että itse aihe on liian kammottava puhuttavaksi tosissaan... Ja toiseksi kompailu hellittää sitä painetta
ihan oikeasti..Ja ei meillä kuollut ei ota itseensä..Jos ottaa tarpeeksi niin sehän tulee takas =)

"koitas ny kasvaa"...kiva että teillä kuolema kuitataan huumorilla, mutta useimmilla se ei mene niin. Koita sinä ymmärtää surevia vaikka et itse surisikaan. Jokaisella on oikeus surra ja tuoda surunsa ilmi ja puhua siitä. Jos joku haluaa nauraa kuolemalle ja rakkaittensa muistolle niin ollos hyvä.

En siis ota osaa sinun läheistesi pois menon johdosta ja toivota sulle voimia vaan hauskaa loppuelämää...mutta teille muille toivon voimia surussanne ja jaksamista. Toivottavasti teillä on ystäviä tai läheisiä rinnalla kenen kanssa voitte jakaa tuskanne ja muistella pois menneitä.

Teitä jokaista siunaten

Kyynel, ihan samat tuntemukset ovat minullakin. Tänään tulee tasan 7 kuukautta kuolinhetkestä.
Käypä katsomassa nuoretlesket.fi jos sieltä löytyisi jotain.

Jokainen kokee joskus menetyksiä, mutta niistä selvitään suremalla niin kauan kun surettaa. Sen jälkeen elämä jatkuu.

http://www.youtube.com/watch?v=ps4-PrCWH1Q

Pahinta, kun hautajaisiin ei pääse, sukuvälisyistä... Kanssaperijätkin ehtineet kokeilla...en luopunut, ja nyt sitten välit jäätyneet entisestään, vain nuorempi oma poika jäi tueksi tavallaan...
Äitini syytti isäni kuolemasta liki välittömästi, siitä en ole yli päässyt. en ollut paikkakunnalla, itse asiassa vuosiin isääni nähnytkään ennen kuolemaansa, ja syytös oli mielestäni muutenkin kohtuuton.
Anteeksipyyntöä odotellut, liki 2 vuotta.

Otan osaa

Itse mietin itsemurhaa (oikeastaan / lähinnä toivoin vain kuolevani pois) monesti ja pitkään, kun silloiset omat sydänystävät tekivät niin pahoja asioita minulle. Toisaalta tuosta ajatuksesta sai voimaa elää, enkä oikeasti halua enkä aio itsaria tehdä. Nytten en halua sitä ajatella, vaikkei mulla ole kuolemaa vastaan mitään. Ainahan ehtii kuolla, joten sen sijaan voisin elää täysillä.

Minulla on myös yksi kokemus, kun oma ystävä teki itsemurhan. Oli todella karmea juttu, josta tiesin heti että niin oli tapahtunut. Hän myös kärsi siitä helvetisti, minkä takia en yhtenä yönä pystynyt lainkaan nukkumaan, kun kummitteli ja yritti hädissään ottaa yhteyttä minuun. En sitten osannut oikein muuta kuin rukoilla ja pyytää apua hänelle. Sitten en kokenut puoleen vuoteen enää "mitään". Sitten kävi niin että tapasimme unessa kerran, josta jäi hyvä muisto ja kokemus hänestä, kun oli ilmeisesti päässyt parempaan paikkaan.

Mutta lukemani mukaan itsemurha on kuulema huonoin valinta, jonka ihminen voi tehdä. Ja siitä tulee helposti vain entistä enemmän kärsimystä kaikille. Kuulemani mukaan jotkut voivat myös jäädä johonkin kierteeseen, joka kestäisi siihen asti, kunnes kuolema olisi luonnostaa tullut. Joo, en tiedä pitääkö kaikki paikkaansa, mutta uskon, ettei itsaria kannata tehdä!

Netissä on myös ainakin yksi tämmöinen sivu, jossa on lueteltu joitakin kuolemaa ja kuolemista koskevia kirjoja: www.hengentiede.info/NDEkirjoja.htm

Jaksamista sinulle!

Ikävä ei katoa koskaan.. suru muuttaa muotoaan ja niitä hyviä muistoja kannattaa vaalia. Ikävät voi unohtaa. Lasteni isä teki itsemurhan pian 7 vuotta sitten. Joinakin päivinä tuntuu, ettei siitä voi olla niin kauaa, ei millään!!
Tapasin nykyisen mieheni n. 1,5 v ensimmäisen puolisoni kuoleman jälkeen. Sanoin, että olen ihan sekaisin ja minulla on vielä ikävä, enkä minä koskaan lakkaa rakastamasta lasteni isää - mutta annan sinulle tilaa joka päivä enemmän ja enemmän. Jos koet olevasi valmis tähän sekamelskaan ja otat vastaan koko paketin, olen valmis kokeilemaan yhetsieloa. Ja niin oli hänkin!

Vanhempien lasteni kanssa muistelemme heidän iskää luonnollisesti ja käymme haudalla ym koko sakilla ja välillä lapset käyvät keskenään. Joskus jopa uusi mieheni käy kukkia kastelemassa - ja sekös ulkopuolisia "kummastuttaa". Me naureskelemme asialle.
Enää en ole vihainen, en katkera - lasten puolesta olen surullinen, kun eivät saaneet pitää omaa isäänsä. Minusta eniten kuitenkin menettivät edesmenneen mieheni kaksi siskoa, jotka eivät enää pysty kohtaamaan meitä uusioperheenä. En kuuleman mukaan kunnioita heidän veljensä muistoa, kun otin niin pian uuden puolison. Varsinkin kun asumme heidän lapsuudenkodissaan! Huh... En voi tajuta, miten ahdasmielisiä ihmiset ovat! Ja että he ( lasten tädit) menettävät eniten. he eivät näe veljensä lasten kasvua ja piirteitä veljestään. Joskus heistä toinen lohkaisi sukujuhlissa, ettei ole ollenkaan varma kuka lastemme isä oikeasti on! --hoh hoijaa....

itse menetin isäni 7 vuotiaana. silloin heti kuoleman jälkeen pyrin unohtamaan asian, keskityin tuttuihin ja turvallisiin asioihin ja peitin tunteeni. kai luonnollinen lapsen reaktio. nyt yhdeksän vuoden jälkeen se kuitenkin kostautuu kun ei ole avoimesti surrut tai puhunut asiasta. surutyön joutuu käymään myöhemmin läpi jos ei kuoleman jälkeen sitä tehnyt, joten puhukaa ja surkaa avoimesti ja jonain päivänä huomaatte surun muuttuneen voimavaraksi.

Ei se suru tosiaan katoa minnekkään mutta kyllä siitä pääsee yli. Minun isäni kuolemasta on ollut 2 vuotta, eikä suru ole kadonnut. Olen päässyt siitä yli kun en mieti koko asiaa. On ollut muuta mietittävää kun olen hankkinut vaimon ja lapsiakin tulee koht.

Yrittäisit ajatella asian niin, että rakkaasi on vain toisella puolella maailmaa, ja ikävöit häntä ja odotat jälleennäkemistänne.. Koska kun kuolet, näet rakkaasi uudestaan toisella puolen. Tämä on totuus. Ellet usko, lue Victor Zammitin kirja "A lawyer presents the case for the afterlife". Kuolemanjälkeisestä elämästä on olemassa kiistattomia tieteellisiä todisteita.

Jos haluat kommunikoida rakkaasi kanssa jo tässä elämässä, ota yhteys meedioon. Mutta hyviä meedioita on todella harvassa, suurin osa on huijareita tai henkilöitä, jotka eivät ole kehittäneet lahjaansa tarpeeksi pitkälle. Suomestakin löytyy varmasti muutamia loistavia meedioita.
Voimia.

Anna itkun tulla kun itkettää ,älä kätke suruasi. Kuolema on pakko hyväksyä, vaikkei sitä ymmärräkään. Tuska helpottaa,mutta vuosi on liian lyhyt aika.
Voimia sinulle. Suru kuuluu myös elämään.

Joskus elämänkriisistä ei pääse omin avuin yli, minua auttoi Selma -kriisistä eteenpäin nettiohjelma: E-MIELENTERVEYS.FI

Miten voi auttaa läheisensä menettänyttä?miten olisitte toivoneet teitä tukevan surun hetkellä?
Mietin tässä läheistäni, joka juuri menetti rakkaan ihmisen. olen tukenut ja keskustellut hänen kanssaan, ollut lähellä ja läsnä, välillä ihan hiljaakin vain, puhumatta mitään. Ajattelen etten jätä surevaa ystävääni surun keskellä yksin, mutta toisaalta mietin myös sitä pitäisikö hänelle antaa olla myös välillä rauhassa, työstää ajatuksiaan.

Sain juuri pari päivää sitten tietää, että taas on yksi rakas lapsuuden kaveri lähtenyt. Emme enää viime vuosina kovin usein tavanneet, mutta silti kaipaan häntä paljon. Olin niin tottunut niihin soittoihin ja sähkäriviesteihin. On niin surullinen olo ja olen muutenkin jo aika herkkä ihminen niin kyllä on kyyneleet silmissä useasti ; (

Alkaa myös pelottamaan, sillä tämä oli jo toinen kamala liikenneonnettomuus, jossa kuoli tuttuni. Juuri kun olin selviämässä toisesta : ( Molemmat lähtivät aivan liian nuorina, toinen oli 17 ja toinen 19. Olivat aivan ihania ihmisiä. Olen myös huolissani eräästä kaveristani, jonka elämä on menossa aivan väärään suuntaan. Hän juo ja käyttää huumeita. Enkä ole oikein hänen tilanteestaan selvillä, kun asumme aivan eri suunnissa ja hän on vastaa viesteihini, eikä halua nähdä minua : (

Toisaalta voi olla, että olen turhaan huolissani, mutta kyllä ne viime kuvat hänestä olivat kauheaa katsottavaa. Kalpeat kasvot, tummat silmänaluset, harottava väsynyt katse, hän ei kyllä näyttänyt terveeltä : ( Vielä pari vuotta sitten hän oli aivan eri ihminen. Nyt pelkään, että menetän hänetkin. Hän on minulle niin kovin rakas kaikesta huolimatta. Mitä jos hän ottaa yliannostuksen, joutuu onnettomuuteen, tai joku hakkaa hänet? Joka päivä mietin mitä voisin tehdä ja täytyy vielä mainita, että hän on vielä nuori, saman ikäinen kuin minä eli 19 vuotta. Hänen vanhempansa eivät ole lainkaan huolissaan : (

Tähän hänen kaveriporukkaansa kuuluu myös muita tuttujani, joilla on samoja ongelmia. En kyllä halunnut, että heidän elämästään tulisi tälläistä. Kumpa nyt joku heidän lähipiiristään ottaisi ohjat käsiinsä ja auttaisi heitä. Minä täällä kaukana en voi olla heidän suojelusenkelinsä ja kyllä näin monen ihmisen ja heidän ongelmiensa päivittäinen murehtiminen käy rankaksi. Nämä kaikki rakkaat ovat nuoria miehiä niin kuolleet kuin nämä "ongelmalliset". He ovat minulle kovin tärkeitä, olemme tunteneet lapsesta saakka. Muutto vain vähän pilasi välejämme ja harmittaa kun en voi olla mukana heidän elämässään, koska asun niin hirveän kaukana. No, toivottavasti nämä herrat nyt tulevat järkiinsä. Kyllä kaksi enkeliä riittää jo minulle.

Isälläni diagnosoitiin syöpä helmikuussa 2010. Hän kuoli elokuussa 2010. Äitini ja isäni olivat eronneet minun ollessa 12 eli melkein 20 vuotta sitten. Hoidin isäni hautaan asti, yksin. Äidilleni iso kiitos että oli henkisenä tukena ja auttoi myös hautajaisjärjestelyissä. Minun nuorempi veljeni ei pystynyt tekemään mitään. Minulle syöpä oli shokki, näin sen puolen vuoden aikana miten minulle rakas isäni, vanhempani pikku hiljaa kuihtui pois. Minä en aluksi itseeni kiinnittänyt minkäänlaista huomiota, minulle tärkeää oli vain hoitaa isääni. Sairaalakeikat, lääkkeet, kaupassakäynnit, pesut yms päivittäiset asiat. Kun hän pääsi saattohoitoon elokuun alussa, olin hänen luonaan joka päivä monta tuntia kuolemaansa asti, hän kuoli tunti minun lähdön jälkeen. Sain puhelinsoiton josta en muista muuta kuin että isänne on menehtynyt, ja kuinka paiskasin puhelimen lattialle ja kirosin etten ollut hänen luonaan kun hän kuoli. Tosin nyt kun muistelen, olin kuitenkin niin paljon hänen luonaan kuin vain pystyin. Kävin kuitenkin töissä ja olen yksinhuoltaja.
Surin pitkään isäni poismenoa. Monet sanoivat minulle että hautajaisten jälkeen helpottaa, en uskonut heitä. Mutta, kyllä se vaan helpotti. Suru haihtui pikkuhiljaa. Sen jälkeen tuli ikävä, joka on edelleen mukana. Muistot isästä ja ikävä jäi. Haudalla käyn syntymäpäivänä, kesällä, jouluna ja kuolinpäivänä. Isänpäivänä myös, viime isänpäivänä vuonna 2011 yksin kävelin kukkien kanssa ja itkin. Kohta, elokuussa siis, tulee kaksi vuotta isäni kuolemasta. Ikävä on edelleen. Unia näen edelleen isästäni, aluksi se häiritsi mutta ei oikeastaan enää.
Voimia toivotan läheisten menettäneille paljon. Läheisen kuolema ei ole kenellekään eikä koskaan helppoa, surra saa ja pitääkin! Minä tiedän että iskälläni on nyt hyvä olla. Mutta, hänellä oli pari vuotta aikaa eläkepäiviin, 60 vuotias oli kuollessaan. Siitä olen vähän katkera että ei päässyt nauttimaan eläkepäivistä..

Tulipas tekstiä, no tämä on ensimmäinen kerta kun mihinkään kirjoitan isäni kuolemasta ja tuntemuksistani. Ehkä olikin jo korkea aika ilmaista tunteita tällä tapaa.

Menetin tyttäreni 13v:tta sitten onnettomuudessa. Aavistin hänen kuolemansa, samoin hän itse aavisti.
Hänen kuolemansa vahvisti uskoani, ettei elämä lopu kuolemaan. Olen monet viestit saanut häneltä, ja myös vanhemmiltani. He ovat siellä yhdessä. Isäni sanat. "Olet antanut meille hienon lapsenlapsen", ovat kultaakin kalliimpia. Samoin isäni sanat, ja lupaus. Sitten, "kun teidän aikanne on, me olemme kaikki teitä vastassa".
He käskivät lopettaa tuon älyttömän suremisen, kun ei ole mitään syytä. Kaikki on hyvin.

Heidän sanansa, saivat minut miettimään asiioita, ja välähdyksenä tuli mieleeni, että meidän täälläolevien järjetön suru, on heille tuollaoleville raskasta myöskin.
He joutuvat huolehtimaan miten me täällä jaksamme.
Lupasin yrittää... Ensimmäinen vuosi, ei oikeastaan mitään muistikuvia.Toinen vuosi, täyttä helvettiä. Kuin olisin ollut vesialtaassa, josta tulppa nykäistään pois, ja minä pyörin siellä pyörteessä. Saan kynsilläni reunasta kiinni, ja roikun siinä kiinnipitäen henkeni hädässä.
Tein töitä niin paljon, kuin pomo antoi. Vapaalla menin tyttäreni, ja hänen miehensä luo. Ja sairastin. Ihmeellisiä kipuja siellä, täällä.
Kävin ammattiauttajan juttusilla yli 3v. Ikuisesti olen siitä avusta kiitollinen.
4v:tta meni, ja olin haudalla. Tunsin humauksen, ja tiesin, lapseni tulleen viereeni.
Siinä haudallaan hän piti minulle puhuttelun. Sanoi, että nyt tämä saa piisata.
Menet, ja vaihdat auton, etkä jauha sitä turhaan. Ostat vaatetta. Laitat ne mustat vaatteet pois. Alat elämään. Ja nauroi.
Siinä tunsin miten sydämmen ympäriltä alkoi vanne löystyä. Aivan, kuin värit ympärilläni kirkastuivat. Mieleeni tuli uskomaton rauha.
Synkimmälläkin hetkellä olen ollut kiitollinen elämälle. Sain kaksi upeaa lasta, toisen päivät tulivat täyteen jo 15v:na.
Hän kävi näyttämässä mitä on ehdoton oikeudenmukaisuus. Miten heittäytyä elämään, ja panna itsensä likoon.Miten voi lukea toista ihmistä, kuin avointa kirjaa.
Lyhyt elämä, mutta niin paljon hän opetti.
Vuodet ovat taittaneet surun kärjen. Ikävä saattaa hyökätä vieläkin milloin vain.
Annan sen tulla, niinkuin itkunkin. Se käy kääntymässä, ja menee menojaan.
Vuodet ovat menneet enkä osaa sanoa miten ovat kuluneet niin pian.
Olen saanut kaksi lastenlasta. 4v, ja vajaan vuoden ikäiset pikkuprinsessat.
Elämälle olen suunnattoman kiitollinen heistä, niinkuin tyttärestäni, hänen miehestään, ja kaikista läheisistäni.
Haluan teille kaikille sanoa, että elämä jatkuu. Vaikka tuntuu, että se pysähtyy,yhtäkkiä huomaamme, että vuodet ovat menneet.Ja elämä voi olla aivan hyvääkin. On vain jatkettava niillä eväillä, mitä on jäljellä, tehtävä siitä mahdollisimman hyvää.
En olisi koskaan voinut kuvitella, että ilo palaa elämääni. Mutta se palasi. Olemme kuolleille velkaa sen, että yritämme itsekkin. Haemme apua, sitä on saatavilla.
Joskus on väkisellä väännettävä itsensä liikkeelle, tai antaa toisen viedä.
Joskus itsekkin vedit verhot ikkunoihin, en käynyt, kuin töissä. Kotiini tulin kuin karhu koloonsa. Annoin itselleni siihen luvan, mutta niin vain kuollut tyttäreni tuli, ja komensi, nyt verhot auki, tämä mökötys piisaa.
Kuuntelin hiljaisuudessa ajatuksia, annoin niitten tulla, ja mennä.
Katkeruudelle en antanut valtaa, siihen ei ole mitään syytä. Se vie läheiset ympäriltämme, ja meiltä voimia.
Suru vaatii aikaa. Sureva on vain kärsimätön.Niin olin itsekkin.
Yritin huomata ne helpommat hetket, onneksi huomasinkin, ja olin niitten sylissä, niinkuin hoitavassa, voimaannuttavassa pumpulissa. En tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, vaan tiesin, että tulee taas raskas hetki. Ja tarvitsen voimia.
Minulle sanottiin usein. Kyllä sinä selviät, olet luja.
Mutta en ole luja. Yritän olla taipuisa. Kuolemalle en voi mitään muuta, kuin taipua sen edessä. Kuolleelle en ole vihainen. Ei hän tehnyt mitään väärää. Hän vain kuoli.
Kunpa voisin teille saada edes pikkuisen murusen uskoa paremmasta huomisesta.
Kuollut ei varmasti halua tännejääneen surevan itseään hautaan, tai halua sinun elävän jatkuvassa surussa. Eivät he ole muuttuneet tuollapuolen pahantahtoisiksi.
He kulkevat lähellämme, kun rauhoitut hiljaisuuteen, ja annat ajatusten kulkea, silloin he ovat lähellämme, ja saatat saada heiltä viestiä.
Te jotka täällä pilkkaatte toisten surua, ja kokemuksia. Ei kannata. Elämällä on taipumus opettaa, asiassa, kuin asiassa.
Jokaiselle teille surevalle, pyydän enkeleitä vierellenne. Voimia, ja rohkeutta jatkaa elämää. Jos elämällä on antaa sinulle uusi kumppani, älä käännä hänelle selkääsi. Tartu tilaisuuteen ilman huonoa omaatuntoa. Sivullisista ei pidä välittää. Vain sinä elät omaa elämääsi, ja sinulla on lupa siitä myös nauttia.

kiitos, hieno kirjoitus, aloin itkeä.
Kypsää tekstiä. Kuolleiden arvostamista, heidän opetuksensa löytäminen, kiitollisuus.
Tämä elämä tässä ja nyt.
Eivät he poissa ole, riunnalla kulkevat.
Emme saa liialla surulla tai huonolla käytökselle pitää heitä liikaa " täällä", antakaa myös mennä.

Minun rakkaani kuoli 13 toukokuuta 2021..Eikä ikävä 'ole häipynyt mihinkään.. Aina vaan hän istuu tässä vieressäni ja elämme samaa ihanaa elämää yhdessä. Juttelen hänelle välillä mutta hän ei vastaa miksei?

mieti surua 5 min. sitten seuraavilla kerroilla 4 minuuttia.
vähennä aikaa ja totea että mennyttä ei voi muuttaa.

Käy ulkona monta kertaa joka päivä, vaikka vain roskiksen viemässä.

Itsellä vaimo kuoli eilen ja voin sanoa että itkettää.

Tiedän että on vanha ketju, mutta löysin tämän, kun kohtasin tänään suuren surun, kun sain tietää erittäin läheisen ja rakkaan ystävän poismenosta ja etsin jotain vertaistukea.

Suru on raastavan ikävän kanssa kammottava yhdistelmä. Olen itsekkin itkenyt silmät päästäni ja erittäin alussa tässä surutyössä olen. Shokkivaihetta elää vielä tässä vaiheessa, tiedän aiemmista samanlaisista kokemuksista että sieltä on tulossa vielä myöhemmin se tunteiden sekamelska. Se epäusko, suru, viha, kaipuu ymym. tulee vielä monta kertaa hautaamaan alleen ja ensimmäinen vuosi tulee tässäkin tapauksessa menemään kuin sumussa. Hirvittävä ikävä ja suru ja tuntuu ettei mikään muu tunnu miltään. Ei lohduta ajatus ylipäänsä yhtään mistään. Vaikka sitä kuinka ajattelisi että nyt hän on paremmassa paikassa, sekään ei shokkivaiheessa tuo lohtua.
Vihan tunteita on myös tullut. Se on ihan sallittua. Kysymyksiä, valtavasti kysymyksiä, mihin haluasi saada vastauksia, vaikka tietää, ettei suurimpaan osaan tule koskaan niitä saamaan.

Olen viimeisen parin vuoden aikana menettänyt monia rakkaita ja läheisiä, on ollut erilaisia sairauksia mitkä sitten vieneet joko hiipumalla tai täysin yllättäen. Olen itse nelikymppinen ja kaikki jotka ovat nyt menneet ovat olleet ikähaarukalla 35-60. Yksi näistä oli sisareni. Vaikka jossain vaiheessa tuntui, että alkaa jo turtumaan, ja puhelinta alkoi pelkäämäänkin jatkuvien kuolin-ilmoitusten vuoksi, silti on parempi saada tietää että voi aloittaa suruprosessin. Usko pois, epätietoisuus on kaikista pahinta, kun on myös ollut tilanteita, että tietää että yhtäkkiä on jotain pahaa sattunut, mutta tietoa et saa mistään, kukaan ei kerro mitään, mutta silti sen vain tietää,
Suru pitää surra, ei sille ole aika rajaa. mutta se on totta, että ensimmäinen vuosi on pahin. Puhu mieluummin kuin vaikenet. Surua ei pidä pakata itseensä liikaa, sillä myöhemmin se voi kostautua, on tästäkin omakohtaista kokemusta. Siitä opin, että apua pitää myös uskaltaa ottaa vastaan. Ystäviin voi tukeutua, mutta he eivät ole silti terapeutteja, siksi suosittelen lämpimästi sururyhmää,ammatti terapeuttia tms.

Voimia kaikille läheisensä menettäneille elämänmittaiseen kaipaukseen.

Reilu kaksi vuotta sitten, menetin puolisoni. Eka vuosi meni sumussa ja epäuskossa, voiko tämä olla totta. Toinen vuosi ollut pahempi, saa nähdä miten menee kolmas vuosi. Muuan entinen työkaveri ilmaantui heti kuoleman jälkeen muka ystäväksi, kuitenkin haukkui ja mustamaalasi menehtynyttä, siedin sitä, vaan lopullinen piste ystävyydelle tuli tuli kun alkoi hakkumaan minua.
Tämä suru on avannut silmäni huomaamaan miten pahansuopaisia voi ihmiset olla toiselle, ei kunnioiteta lähinmäistä mitenkään. Kuitenkin on hyviäkin ihmisiä olemassa, silloin tällöin arkielämässä saattaa heihin törmätä yllättäin. Seurakunnastakin koetin hakea apua ja lohdutusta, mutta koin etten saanut heiltä mitään eväitä elämän jatkamiseen. Heillä on omat porukkansa, eikä siihen huolita ulkopuolisia, kohtelu on unseää, kuten sanottiin:"jatkuvasti tuokin on näissä tilaisuuksissa".
Tuo on totta "elämän mittainen surutyö", se kulkee mukana, sen kanssa pitää vain elää.

Onko tämä läheinen puoliso tai joku sellainen? Kasvatti isän kuolemasta on vuosi. Olen selvinnyt siitä hyvin. Isämme oli laitoshoidossa monta vuotta. Vaikka tämä kuulostaakin hullulta, olen sitä mieltä, että potilaita vaihdetaan uuteen henkilöön, jos aiempi kuolee. Voin vaikka väittää, että arkussa ei ollut sama henkilö kuin vanhainkotiin vietäessä. Kuinka monta kertaa lienevät vaihtaneet henkilön. Aina kun ns. isämme vietiin terveyskeskukseen, takaisin tuotaessa henkilö oli eri mies. Niin asia on myös muissa laitoksissa. Siskona asunut henkilö vietiin mielisairaalaan, jossa hän oli monta kuukautta. Takaisin tullessa hän oli eri henkilö. Se on piinallista henkilölle, joka haluaisi päästä eroon niin sanotuista riesalta tuntuvista henkilöistä. Vaihtokaupat vaan jatkuvat vuodesta toiseen. Miten joku voi luulla, että melkein tuntematonta henkilöä voi surra edes vuoden.

Minä olin pieni minun ukin kanssa oltiin paljon tekemisissä käytiin lenkillä ja saunassa ukki kuoli 2015 se oli kova paikka vieläkin kaipaan että ukki tuli kotiin

Surun tuska ei ole hävinnyt kolmessakaan vuodessa. Ikävä on sanoinkuvaamaton.

Koskettava aloitus, kuin olisin itse kirjoittanut sen jos olisin osannut.
Olen käynyt läpi kaikki epätoivon lajit melkeinpä sekoamiseen asti.
Tekee niin kipeää yhä vain. Joka päivä monesti joku asia muistuttaa
mitä on menettänyt. Sitä menetystä ei voi korvata millään.
Se aiheuttaa ylitsepääsemätöntä tuskaa. Kuoleman edessä ihminen
on voimaton. Ei mitään mahda. Olen syvästi masentunut yksinäisyydessäni.
Vaikka olisi joskus seuraakin olen yksinäinen, koska rakkain ja tärkein
ihmiseni on poissa. Toivon nyt itsekin kuolevani pois ja tuskin kauan
tarvitsee odottaa, on sen verran ikää ja terveys lähti menemään lujaa
alamäkeä menetyksen jälkeen.

Isäni kuoli vähän aikaa sitten. Puhelimessa saatu tieto siitä oli isku, vaikka hän olikin ollut muutaman pvän sairaalassa sekavana ja huonona, iäkäs myös. Kävin häntä katsomassa vielä sairaalan ruumishuoneen kappelissa. Aluksi ahdisti etukäteen pystynkö tekemään sen. Tein, eikä se kammoksuttanut, tuli varmuus että tein oikein. Silitin isän poskea ja hiuksia, pidin hiljaisen hetken, toivotin hänelle hyvää matkaa ja kipujen poistumista. Seuraavana yönä näin ihmeellisen näyn, jollaista en ole koskaan nähnyt. Heräsin yöllä kylmään oloon, huone oli jääkylmän tuntuinen vaikka se oli oikeasti lämmin, ja kääntäessäni sängyssä kylkeä näin ikkunan peittävien "pimennys"verhojen kohdalla näyn: harmaa pallo jonka sisällä oli useita suunnilleen ehkäpä 8-10 kpl pieniä heiluvia tosi kirkkaan valkoisina hohtavia käsivarsia kämmenineen. Kädet tekivät jatkuvasti sellaista aaltomaista liikettä ylöspäin. Katsoin välillä varmuudeksi muualle ettei vaan olisi kyse näköhäiriöstä. Tuota harmaata palloa ei muualla näkynyt, vain siinä verhon kohdalla. Näky kesti ehkä 2-3 minuuttia. Sitten pallo alkoi hajota pikku palasina hitaasti ja hajoaminen kiihtyi lopussa niin että palaset valahtivat alaspäin yhteisessä kasassa ja hävisivät! Menin sanattomaksi. En tohtinut herättää vaimoani vaan kerroin aamulla hänelle. Uskon, että isäni kävi jättämässä tuolla tavalla jäähyväiset, tervehtimässä. Luotan että hänellä on nyt kaikki hyvin, eikä kuolemassa ole pelättävää.

En pysty vieläkään ymmärtämään sitä, että läheiseni on poissa, lopullisesti.
Ajatus on tyrmäävän kauhea.
Ahdistuslääkkeillä pääsen jotenkuten eteenpäin. En niitä paljon syö,
mutta muuten tuska ja kaipaus aiheuttaisi sydärin. Tuntuu että sydämeni ei kestä ja psyykeni hajoaa.

Onkohan aloittaja käynyt vielä joskus täällä ? Haluaisi tietää miten hän voi.