Vaikea laittaa tätä sanoiksi, mutta yritetään.
Me elettiin täyttä huumaa kun mies vain yksinkertaisesti käveli pois elämästäni.
Minun oli todella vaikea käsittää ja hyväksyä tapahtunutta vaikka syyt olivat ns "perusteltuja".
Siinä käsityksessä uskallan olla ettei asia hänellekään ollut kivuton. Vaikken enää tiedä mikä hänessä oli totta ja mikä ei.
Fakta on kuitenkin se, että hän on mennyt.
Onko tuollaisen jälkeen enää mitään syytä puhua mistään?
Siitä miten sattuu. Siitä miten jokainen hänen yhteydenottonsa repii kakki haavat taas auki ja elämä on jälleen kerran sekaisin.
Siitä miten vieläkin hän on jokaisessa päivässäni, siitä miten en vieläkään pysty päästämään ketään lähelleni ja toisten miesten lähestymiset saavat vain kaipaamaan häntä hullun lailla. Vaikken haluaisi.
Siitä miten en enää luota. Ihmiseen jonka käsiin olisin antanut henkeni.
Tuo hylkääminen oli julmaa. Sanoin ja tein kaiken mitä voin kuvitella olevan tehtävissä ja kuitenkin hän vain käänsi kylmästi selkänsä.
Ja julmuutta on myös se, että hän tuon tehtyään jatkaa yhteydenottoja.
Helpottaako se, jätettyä, jos kaiken jälkeen näistä asioista puhuu jättäjän kanssa?
Vai tuottaako se lisää tuskaa?
Tuleeko siitä sellainen olo että myy itsensä ja sielunsa muruista sellaiselle joka ei ole sen arvoinen kohdeltuaan noin?
Olisiko parempi vain kylmästi estää kaikki yhteydenotot, keskittyä siihen faktaan että hän teki valintansa ja yrittää jatkaa elämää eliminoimalla hänet mielestä päivä ja ajatus kerrallaan?
Kumpi rikkoo itseä vähemmän?
Hän on puhunut siitä että tulevaisuudessa olisimme vielä yhdessä.
Minun on todella vaikea uskoa. Että tuollaisen jälkeen pystyisin koskaan enää luottamaan.
Kun hän on osoittanut olevansa kykenevä kylmästi hylkäämään, eikö hänen kanssaan uudestaan aloittaminen olisi saman mahdollisuuden tarjoamista uudelleen?
Hänen edessään henkisesti alastomana oleminen ja kaiken sanominen ei sinänsä ole minulle ongelma, mutta satuttaako se lisää vai auttaako se päästämään irti eteenpäin?
Vai sitooko jokainen yhteydenotto ja avautuminen taas henkisesti x -ajaksi lisää?
Joskus tekisi mieli oikein avautua. Huutaa, raivota, itkeä -sanoa että sä et voi tehdä noin ihmisille ja haukkua hänet pataluhaksi.
Mutta sen sijaan me ollaan nykyään hirveän varovaisia. Minä olen se joka torppaa kaikki yritykset puhua mistään muusta kuin yleisestä kevyesti.
Koska sekin sattuu. Että toinen puhuu suuria sanoja, muttei kuitenkaan ole pitänyt niitä asioita niin tärkeinä että olisi jäänyt elämään kanssani ne sanat todeksi.
Satuttaminen ei ole rakkautta.
Tätä on jatkunut pian vuoden. Sen on päätyttävä.
En haluisi tästä taakkaa mukaani, haluaisin jotenkin siivota pöydän ja toimia niin että se parhaiten auttaa minua eteenpäin.
Tähän kaipaisin ajatuksia, miten muut näkee ja kokee että tällaisessa tilanteessa olisi tervehdyttävintä toimia.
Me elettiin täyttä huumaa kun mies vain yksinkertaisesti käveli pois elämästäni.
Minun oli todella vaikea käsittää ja hyväksyä tapahtunutta vaikka syyt olivat ns "perusteltuja".
Siinä käsityksessä uskallan olla ettei asia hänellekään ollut kivuton. Vaikken enää tiedä mikä hänessä oli totta ja mikä ei.
Fakta on kuitenkin se, että hän on mennyt.
Onko tuollaisen jälkeen enää mitään syytä puhua mistään?
Siitä miten sattuu. Siitä miten jokainen hänen yhteydenottonsa repii kakki haavat taas auki ja elämä on jälleen kerran sekaisin.
Siitä miten vieläkin hän on jokaisessa päivässäni, siitä miten en vieläkään pysty päästämään ketään lähelleni ja toisten miesten lähestymiset saavat vain kaipaamaan häntä hullun lailla. Vaikken haluaisi.
Siitä miten en enää luota. Ihmiseen jonka käsiin olisin antanut henkeni.
Tuo hylkääminen oli julmaa. Sanoin ja tein kaiken mitä voin kuvitella olevan tehtävissä ja kuitenkin hän vain käänsi kylmästi selkänsä.
Ja julmuutta on myös se, että hän tuon tehtyään jatkaa yhteydenottoja.
Helpottaako se, jätettyä, jos kaiken jälkeen näistä asioista puhuu jättäjän kanssa?
Vai tuottaako se lisää tuskaa?
Tuleeko siitä sellainen olo että myy itsensä ja sielunsa muruista sellaiselle joka ei ole sen arvoinen kohdeltuaan noin?
Olisiko parempi vain kylmästi estää kaikki yhteydenotot, keskittyä siihen faktaan että hän teki valintansa ja yrittää jatkaa elämää eliminoimalla hänet mielestä päivä ja ajatus kerrallaan?
Kumpi rikkoo itseä vähemmän?
Hän on puhunut siitä että tulevaisuudessa olisimme vielä yhdessä.
Minun on todella vaikea uskoa. Että tuollaisen jälkeen pystyisin koskaan enää luottamaan.
Kun hän on osoittanut olevansa kykenevä kylmästi hylkäämään, eikö hänen kanssaan uudestaan aloittaminen olisi saman mahdollisuuden tarjoamista uudelleen?
Hänen edessään henkisesti alastomana oleminen ja kaiken sanominen ei sinänsä ole minulle ongelma, mutta satuttaako se lisää vai auttaako se päästämään irti eteenpäin?
Vai sitooko jokainen yhteydenotto ja avautuminen taas henkisesti x -ajaksi lisää?
Joskus tekisi mieli oikein avautua. Huutaa, raivota, itkeä -sanoa että sä et voi tehdä noin ihmisille ja haukkua hänet pataluhaksi.
Mutta sen sijaan me ollaan nykyään hirveän varovaisia. Minä olen se joka torppaa kaikki yritykset puhua mistään muusta kuin yleisestä kevyesti.
Koska sekin sattuu. Että toinen puhuu suuria sanoja, muttei kuitenkaan ole pitänyt niitä asioita niin tärkeinä että olisi jäänyt elämään kanssani ne sanat todeksi.
Satuttaminen ei ole rakkautta.
Tätä on jatkunut pian vuoden. Sen on päätyttävä.
En haluisi tästä taakkaa mukaani, haluaisin jotenkin siivota pöydän ja toimia niin että se parhaiten auttaa minua eteenpäin.
Tähän kaipaisin ajatuksia, miten muut näkee ja kokee että tällaisessa tilanteessa olisi tervehdyttävintä toimia.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Älä ikinä ota takaisin. Jos kerran lähtee, menkööt iäksi on mun asenteeni.
Ei ketään oteta, edes takaisin.
Mutta jos vaatii toiselta virheettömyyttä niin ei sitten varmaan itsekään koskaan erehdy?
Väärinkäsityksiä. Minä halusin sinut (jos olisit hän), et tullut vastaan. Käteni olivat sidotut. Jos on jotain mitä voin enää tehdä korjatakseni asiat, teen kaiken. Minunkin sydämeni on murtunut, olen vain ihmisraunio vaikka sitä ei näe ulospäin. Hän tuli kerran sydämeeni enkä onnistu ulos ajamaan mutta omaansa et (hän ei) päästä. Piru vie että se tuntuu pahalta.
Hän käveli kylmästi pois sun elämästäsi
Mihin tarvitset vastausta NYT ?
Narsisti haluaa loukata ja pitää halussaan sinut.Tulee koska haluaa ja lähtee.Puhuu ja lupaa sinut pyörryksiin.Tätä edestakaisin ja suuria suunnitelmia jotka eivät koskaan toteudu.Tälläisiä suhteita olen sivusta katsellut.Päästä irti ennenkuin hajoat henkisesti.
Mihkäs se on lähtenyt jos kerran ottaa yhteyttä?
Sinähän se siinä tunnut olevan este kaikelle.
Hän poistui maasta, kauas ja kauaksi aikaa. Mielestäni ihmissuhteisiin kuuluu ihan läsnäolo, ei pelkät puheet.
Minä ainakin olen ottanut yhteyttä monin eri tavoin erääseen naiseen.
Se on erilainen.Se näkee vain itsensä ja on kylmempi.
Se ei tiedä mitä elämältään haluaa mutta pitää yhteyttä suhun vaikka kävelikin pois ei kai muin tavoin satuttanut.
Pure kiukku jos tahdot nähdä mitä tuleva tuo tullessaan.Elä omaa elämääsi älä jää kaivon pohjalle makaamaan ja itkemään.
Nyt sinulla on aikaa miettiä minkälaisen miehen haluat, mitä sinä elämältäsi haluat ja mikä on sun mahdollisuutesi olla ja elää parisuhteessa jos sellainen ton levottoman miehen kanssa sattuisi joskus syntymään.
Jos taas oot satavarma ettei mies ollu sen kummempi hauku toki ja anna takaisin samalla mitalla.Se on loppujen louks vaan ihminen, yks mies niin kuin sinäkin, älä edes vaivaa päätäsi miettimällä muuta!