En tiedä kuuluuko tämä aihe välttämättä tänne, mutta väliäkö sillä. Olen monesti huomannut, että olen tunteineni ja ongelmineni aivan yksin enkä saa keneltäkään takaisin sitä samaa mitä jaan toisille. Keskityn helpommin muiden tunteisiin ja heidän elämänsä ristiriitoihin ja aallokoihin, mutta kun tulee kyse mun elämästäni, ihmiset kohauttavat vain hartioitaan. Sitä myöten taas koen itseni ja oman elämäni hyvin epätodellisena... aivan kuin en olisi olemassakaan, sellainen näkymätön Ninni.
Kai tämä kumpuaa jo lapsuudesta. Tunteitani on vähätelty ja oikeastaan aika rankasti mitätöity silloin kun olin lapsi. Minua koulukiusattiin aika rankasti, kun olin tulossa murrosikään. Kukaan ei korvaansakaan lotkauttanut, ja vanhempieni kaikki aika meni enemmän juodessa ja keskinäisissä kähinöissä kuin meidän lasten ongelmien ehkäisemisessä. Jos itkin, äitini saattoi matkia sitä väsyneenä "no wää wää, mitä siinä parut", ja hän joskus kuunteli, mutta ei tehnyt asioille mitään.
Vasta aikuisena avatessani psykologilla päätäni aloin toipua ja tulla tekemisiin ihan oman itseni kanssa. Tajusin, miten paljon projisoin omia ajatuksiani toisiin ihmisiin ja järjestelen sisäistä maailmaani ulkoisilla tekijöillä. Olen koittanut lopettaa sen, mutta sitten havaitsin että kukaan ei yksinkertaisesti välitä.
Juurikin nyt kärsin erittäin myrskyisästä parisuhdetilanteesta ja eräs ystävä on osoittautunut erittäin petolliseksi. Kun yritän keskustella aiheesta toisten ystävieni kanssa siitä miltä musta tuntuu, minut joko tuomitaan tai kaverit sulkevat korvansa. Musta tuntuu kuin olisin aivan yksin enkä selviä ja tämä aiheuttaa mussa voimakasta vihan ja riittämättömyyden tunnetta. Aivan kuin huutaisin tuuleen tai puhuisin kuuroille - mutta välittömästi se päättyy, kun puhummekin kavereiden ongelmista.
Mitä voin tehdä? Onko kohtalontovereita? :(
Kai tämä kumpuaa jo lapsuudesta. Tunteitani on vähätelty ja oikeastaan aika rankasti mitätöity silloin kun olin lapsi. Minua koulukiusattiin aika rankasti, kun olin tulossa murrosikään. Kukaan ei korvaansakaan lotkauttanut, ja vanhempieni kaikki aika meni enemmän juodessa ja keskinäisissä kähinöissä kuin meidän lasten ongelmien ehkäisemisessä. Jos itkin, äitini saattoi matkia sitä väsyneenä "no wää wää, mitä siinä parut", ja hän joskus kuunteli, mutta ei tehnyt asioille mitään.
Vasta aikuisena avatessani psykologilla päätäni aloin toipua ja tulla tekemisiin ihan oman itseni kanssa. Tajusin, miten paljon projisoin omia ajatuksiani toisiin ihmisiin ja järjestelen sisäistä maailmaani ulkoisilla tekijöillä. Olen koittanut lopettaa sen, mutta sitten havaitsin että kukaan ei yksinkertaisesti välitä.
Juurikin nyt kärsin erittäin myrskyisästä parisuhdetilanteesta ja eräs ystävä on osoittautunut erittäin petolliseksi. Kun yritän keskustella aiheesta toisten ystävieni kanssa siitä miltä musta tuntuu, minut joko tuomitaan tai kaverit sulkevat korvansa. Musta tuntuu kuin olisin aivan yksin enkä selviä ja tämä aiheuttaa mussa voimakasta vihan ja riittämättömyyden tunnetta. Aivan kuin huutaisin tuuleen tai puhuisin kuuroille - mutta välittömästi se päättyy, kun puhummekin kavereiden ongelmista.
Mitä voin tehdä? Onko kohtalontovereita? :(
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hyvä että laitoit sen vielä neljään kertaan. Olishan tohon mahtunut vielä viides tai kuudeskin? :)
Aivan.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/10711007