Otan elämän liian vakavasti

Otsikossa se näkyykin... mun on hirveen vaikea tutustua uusiin ihmisiin tai pitää yllä vanhojakaan suhteita kun olen aina niin haudanvakava ja jollainlailla tosikkomainenkin. En osaa ottaa rennosti muiden seurassa kun taustalla on pelko siitä että minua kohdellaan huonosti tai jätetään yksin.

Uutisissa lukiessani tunnen esim. suurta raivoa pahantekijöitä kohtaan, eikä tuo ajatus niin helpolla lähde päästä pois... ihankuin se ois jäädäkseen sinne. Miten voisin kehittää pahan suodattimen itseeni?

Hämmennyn ja saatan suuttuakin siitä, että kun olen melankolisessa mielentilassa, toinen saattaa samassa tilanteessa nauraa jollekin hyvälle jutulle. Hymähdän asialle (että mukamas minuakin naurattaa vaikkei minua oikeasti naurata). Sitten tajuan, etten ole edes ilmaissut toiselle huonoa oloani ja sitä mikä minua vaivaa, joten miten ihmeessä hän voisi siitä tietää?

En oikein osaa pysyä keskusteluissa mukana kun kaikki negatiiviset ajatukset syrjäyttävät itse sen asian. Tunnen itseni hitaaksi sosiaalisissa tilanteissa, eikä kaikki vitsitkään aukene minulle ihan heti. Sisälläni on se hauska ihminen, mutta jostain syystä menen ihan lukkoon enkä pysty (tai uskalla) näyttämään sitä. Mitä enemmän olen yksinäni niin sitä enemmän alan märehtimään menneitä ja tunnen itseni masentuneeksi... ja vieraannun ihmisistä.

Elän muutenkin melko säädyllistä elämää, vihaan tupakansavun hajua ja inhoan humalaisia ihmisiä. Haluaisin olla rento ja onnellinen elämässä, mutta tuntuu että aina on joku muuri edessä estämästä olemasta sellainen kuin olen!