Muistoja

Mä muistan sen kun ensi kerran tartuit käteeni. Se oli karhea, iso ja turvallinen käsi. Mä pidin siitä, mutta en kovasta yrityksestä. Myöhemmin olisin kyllä arvostanut enemmän yritystä :). Sä teit muuhun vaikutuksen oikeastaan jouluna. En tiedä miksi. Sähän olit yksinäinen joka kutsui mut luokseen. Mutta jotain siinä oli. Välillä kun kosketit, se kosketus tuntui laskelmoidulta, mutta halaus oli aito. Mä päätin sen jälkeen monta kertaa että tää ei ole se mitä haluan, silti sydän sanoi toista. Sumeaa logiikkaa. Järki sanoi, tuo ihminen ei tule ikinä antamaan sinulle, mitä tahdot ja mitä tarvitset, mutta sydän väitti päinvastaista. Jotain se oli. Välitin kyllä paljon. Tiesin sen siinä vaiheessa kun vuosi sitten katkeran pettymyksen jälkeen avasin oven uudestaan. Mä tiesin yhtä varmasti kuin aamulla aurinko nousee, että sun sydän oli saavuttamattomissa. Oliko se se syy, mikä laittoi itsepäisesti yrittämään.
Kun lopulta useiden taisteluiden jälkeen jouluna päätin, että tuo on se ihminen, jonka kanssa haluan olla, tein rohkeimman tekoni ikinä. En kysynyt, haluatko tai välitätkö vaan kerroin mitä halusin. Jotenkin kuluneen vuoden varjo, sen kevään ja kesän varjo seurasi mukana. Pää käsitti, että tilanne oli muuttunut, mutta sydän ei uskonut tälläkään kertaa. Menneisyyden varjot lopulta veivät mukanaan riitoihin, epävarmuuteen, mustasukkaisuuteen. Varjot joille järki ei voinut mitään. Kun katsoo läpi valojen ja varjojen sitä mikä jäljelle jäi, oli yksi ajatus: tuon ihmisen kanssa haluan viettää aikaa. Vain se oli suunnitelmani. Ei ollut muuta suunnitelmaa. En ikinä päättänyt, että tuon ihmisen kanssa haluan naimisiin, perheen tai yhteisen kodin. Tiesin vain yhden tavoitteen ja se oli olla yhdessä. Se on totuus. Kaiken muun piti ainoastaan olla mahdollista; pysyvä sitoutuminen, perhe ja yhteinen koti.
Pääsin vain siihen pisteeseen, että halusin viettää kanssasi aikaa. Paljon. Tajusin sen tänään kun kuuntelin ystävää. Se oli se mistä järki ja tunteet olivat kerrankin yhtä mieltä. Se oli se mihin olin valmis. Mietin joskus, mitä jos se olitkin sinä joka halusit enemmän. Voi olla. Tunteeni olisivat olleet samaa mieltä, mutta järki pääsi vain tiettyyn pisteeseen. Vai oliko se toisinpäin. Vaatimukset sitoutumisesta olivat tosia. Mutta ne esitettiin ilman instituutioita. Anna minulle aikaasi, arvokkainta maailmassa. Anna minulle itsesi, tärkeintä parisuhteessa. Vaatimuksia? Kyllä. Se oli se mitä halusin, järjellä ja tunteella.
Sinusta ymmärtänyt en mitään. Mutta kanssasi opin ymmärtämään itseäni hieman enemmän. Kasvoin kanssasi. Hyvässä ja pahassa. Kumpikin niin vahvoja, kumpikin niin heikkoja ja tukea, empatiaa vailla. Ikuinen arvoitus: miksi etsimme sitä juuri toisiltamme. Miksi juuri sinä. Kaikista ihmisistä. Vain sinä. Ei kukaan muu. Lämmin vilpitön kiitos siitä.