jatkoa Lucalle

Elokuun seitsemästoista oli ensimmäinen kerta kun menetin hänet. Yön yli ollut kova kuume oli purkautunut ja se pysäytti hänen sydämensä. Sydän pysähtyi neljäksi ja puoleksi minuutiksi. Ne olivat elämäni kamalimmat minuutit. Minä istuin hänen huoneensa ulkopuolella epämukavalla muovituolilla katsellen hoitajia, jotka ryntäilivät edestakaisin pelastaakseen hänen heiveröisen elämänsä.

En lähtenyt hänen viereltään ennen kuin hän puristi kättäni, vinkkasi silmää ja käski minun mennä kotiin peseytymään.

Tämän jälkeen minä vannoin, ettei hän jättäsisi minua enää koskaan yksin.

Luulen että Lucan todennäköisyydet selviytymisestä olivat jo ehtyneet. Kun kiitospäivä koitti hän oli melkein kuin luuranko. Mutta minä en välittänyt.

Hän uskoutui minulle sinä yönä. Hän hyväksyi tosiasian että hänen aikansa oli jo melkein täynnä ja hän lupasi odottaa minua toisella puolen. Minä pyysin häntä jäämään, mutta hän vain pudisti kevyesti päätään ja kosketti selkääni pehmeästi. Hän ei tulisi näkemään joulua.

Se oli kaksi kuukautta sitten...

En enää kyennyt katsomaan häntä kytkettynä kaikenlaisiin laitteisiin. Me päätimme karata pois yhdessä pimeän aikaan. Minä käärin hänet peitteisiin, jotta saisin vietyä hänet turvallisesti pois. Me ajoimme pois äitini autolla, kunnes saavuimme vanhaan majaan, jossa minun perheeni viihtyi loma-aikaan. Luca ja minä emme voisi olla enää onnellisempia. Minua ei haittaa, että olen uutisissa joka ilta tai, että jokainen maakunnan poliisi etsii minua.

Kaikki mistä välitän on vain pysyä Lucan kanssa ikuisesti.

Vaikka hänen ruumiinsa vilisisi madoista ja alkaisi vähitellen rapistua pois luiden päältä. Vaikka hänen mädäntyvän ruuminsa haju ei koskaan kaikkoaisi iholtani. Hänen huulensa ovat yhä lämpimät öisin ja hän usein kuiskailee helliä salaisuuksia minun korvaani ennen kun me nukumme. Ei kukaan, ei poliisit,ei lääkärit, tai kukaan muu voi ikinä erottaa meitä. Olen varautunut heihin.

Varmistin ,että toin terävimmän veitsen sairaalasta, minkä löysin, ennen kuin lähdimme.
Mutta siihen asti minä makaan Lucan käsivarsilla, tai ainakin minä kuvittelen niiden joskus olleen vahvat kädet. Me puhumme koko yön, kunnes hän vie minut pois.
Me tulemme olemaan yhdessä ikuisesti...