Talo metsän reunassa osa 3/3

Täydellinen kesä oli jo hiljalleen kääntymässä syksyksi, kun eräänä iltana ovelta kuului kolkutusta myöhään illalla juuri kun haltiatar otti minulta jälleen kerran suihin. Keskeytyksestä ärsyyntyneenä en viitsinyt edes komentaa sitä kellariin piiloon. Vedin vain kaluni ulos sen huulten välisestä märästä lämmöstä, kietaisin saunapyyhkeen vyötäisilleni ja menin avaamaan oven.

Sisään astui hyvin kaunis nainen, tai naiselta se ainakin näytti kun se astui taloon lupaa kysymättä. Se katsoi suoraan minuun ja hetken tuntui kuin sen silmät porautuisivat suoraan sieluun. En voinut tai uskaltanut pysäyttää naista, vaan jäin seisomaan paikoilleni jähmettyneenä. Se vilkuili hetken ympärilleen talossa, ja kääntyi sitten katsomaan minua oudoilla kauniilla silmillään. -Menettelee. Jään tähän taloon asumaan joksikin aikaa. Ehkä pitkäksikin aikaa. Sinä saat palvella minua.

Vastalause takertui kurkkuuni. En ollut koskaan aiemmin nähnyt oikeaa noitaa, mutta siinä edessäni oli nyt sellainen. Erehtymisen mahdollisuutta ei ollut sen enempää kuin haltian kohdatessani. Melkein kuin ihminen, eikä aivan kuitenkaan. Lopulta sain suustani ulos jonkinlaisen vastalauseen, vaikka se kuulosti omiinkin korviini säälittävältä uikutukselta. – Tämä talo on minun. En palvele ketään.

Noita kohotti kättään ja teki sormillaan ilmassa pienen puristuseleen. Samassa tunsin nivusissani vihlovaa kipua, kuin määrätietoiset sormet olisivat äkkiä puristuneet lujasti kivesteni ympärille. Tuska yltyi koko ajan pahemmaksi jalkovälissäni näkymättömien sormien puristaessa palleja yhä tiukemmin. Kumarruin kivusta ähkien, ja putosin lopulta polvilleni lattialle. Lopulta onnistuin korahtamaan nöyremmän vastauksen. -Palv… palvelen.

Noita avasi kätensä, ja pallejani kuristanut näkymätön ote katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmaantunutkin. Kiveksissä sykkivä kipu ei kuitenkaan vielä kadonnut ja jäin lattialle polvilleni niitä pidellen.

Polvillaan huoneen nurkassa oli yhä myös haltiatar, joka oli ollut imemässä kulliani kun noita ilmaantui kolkuttamaan ovelle. Haltian ja noidan katseet kohtasivat lyhyesti toisensa. Sitten noita sanoi välinpitämättömästi: -Metsän kasvatti lähtee.

- Ei, minä tiuskaisin. En halunnut mistään hinnasta luopua kuuliaisesta orjattarestani. Mutta noidan kohottaessa taas kätensä, sormet valmiina piinaamaan miehuuttani, muutin välittömästi mieleni. – Kyllä, kyllä. Hän lähtee. Käännyin haltian puoleen ja sanoin surkeana: – Vapautan sinut. Valasi ei sido enää.

Haltia nousi saman tien ylös ja suuntasi kohti ovea. Hetken aikaa toivoin että se tekisi jotain minun hyväkseni, sanoisi pari sanaa puolestani noidalle joka oli ottanut minut omakseen. Mutta haltiatar ei edes katsonut taakseen vaan katosi ulos pimenevään yöhön.

Jotenkin noita oli jo siirtynyt kellarin ovella, vaikka oli vielä aivan hetki sitten seissyt keskellä huonetta. Se katseli kellarin pimeyteen josta ihmissilmä ei olisi erottanut mitään, ja osoitti sitten etusormellaan ensin minua, sitten kellaria. – Tuonne.

Nousin ylös polviltani ja aloin raahustaa kohti kellaria. Jalkojen välissä roikkuvat pallit olivat yhä todella kipeät, kuin muistutuksena siitä että ne olivat nyt valtiattareni omaisuutta. Saapuessani noidan vierelle huomasin yhtäkkiä, että sen käteen oli jostain ilmestynyt piiska.

Astuin alas kellarin pimeyteen.