Onko mulla tunnelukko?

Olen ainoa lapsi ei kavereita kärsin yksin olosta pienenä.Koulussa ei kaveria kuin vasta 5:nnellä-9 ammattikoulussa ei taas kaveria.Menin naimisiin mieheni oli minun paras kaveri ja hänen äitinsä anoppi kuoli mieheni joi joten otin lapset kainaloon ja lähdin.Tapasin ihanan miehen jophon luotin 100 prosenttisesti 9v. ajan mutta hänkin aikoo minut jättää hän on sair.vakavasti.Omat vanhempani elävät vielä mutta he ovat jääneet etääksi kun olen kokenut elämässäni niin paljon 2den lapsen kuoleman yms.Tottakai nämä 2 elossa olevaa lastani ovat tärkeitä he ovat jo aik. toinen kehitysvamm.tarvitsee minua aika paljon ja onkin mukavaa kun on voinut jakaa huolenpitoa jonkun kanssa mutta...elämä on tälläistä ja olenkin ajatellut eikö minulla saa olla ystävää aikuista jonka kanssa jakaa ilot ja surut.

KYLLÄ ON LUKKO!

Ap, mulla on sama ja erittäin vahvana... Tosi vaikeaa, yritän käsitellä asiaa, mutta helposti muutun tosi viileäksi, jos suhteeseen tulee edes parin päivän etäisyys. Olen aina aikaisemmin pilannut itse kaikki suhteeni, joten tiedän että ongelma olen minä, se yhteinen nimittäjä niissä. Lähestulkoon olen tämän nykyisenkin jo pilannut, onneksi tuli toinen mahdollisuus vielä. Voi kun tähän olisi joku ratkaisu olemassa.

Itselläni on vahva tuollainen, josta ehkä eniten kärsii poikaystäväni. Koko ajan piinaan tätä kysymyksillä, kenen kanssa tämä minua pettäisi ja aina kun tämä lähtee kavereiden kanssa jonnekin, kyselen, kenen naisen kainaloon tämä on nyt menossa, vaikka moiseen ei ole yhtikäs mitään syytä. Välillä tuntuu että pitää melkein takertua tähän jotta en menettäisi häntä, mutta jokin silti päässä huutaa, että ei hän tahdo olevan vankina tässä suhteessa.

Tämä lukko on todella raskas ja haastava ja tuskallinen, josta olen hyvin usein puhunut poikaystäväni kanssa kuin rukoillen hänen ymmärtämistä. Uskon tämän lukon saaneen alkunsa lapsuudestani kun kaikki kaverini käänsivät minulle aina selkänsä kun eniten kaipasin heidän tukea. Lopulta minulta meni usko ihmisiin ja pidin kaikkia valehtelijoina ja pettäjinä ja että kukaan ei ikinä kestäisi minun seuraani. Nyt kun joku viimein rakastaa minua, pidän siitä kiinni kynsin ja hampain tajuamatta, että tämä josta pidän kiinni saa kaikki arvet kynsistäni ja hampaistani. Pitäisi varmasti lähteä hakemaan ammattiapua jotta molemmat saisivat rauhan tämän lukon suhteen. Näille lukoille on aina jokin synnynnäinen selitys, josta kannattaisi puhua jollekin, jolla olisi sen avain.

Minulla on juuri tuo ap:n kuvaama ongelma. Juuri olen valitettavasti toteuttanut sitä miesystäväni suhteen juuri tänään. Tuo on niin totta, että sitä ylitulkitsee ja etsii viitteitä potentiaalisesta hylkäämisestä, että sitten siitä tulee itseääntoteuttava ennuste.

Ongelma on, että muutun tällaisen uhan edessä itse aidosti tunnottomaksi. Siis ihan kuin tunteeni olisivat kaikki kuolleet häntä kohtaan, vaikka järjellä tiedän, että ei voisi olla kauempana totuudesta. Jos ero tulisi aidosti, niin olisin ihan murskana, mutta nyt juuri en tunne mitään, olen aivan kylmä ja turta.

Tuntuu että suhde ei etene (vaikka ei tässä pitäisi mihinkään kiire olla), ja on vaikea kestää koko ajan erossaolemista ja tulkitsen hänen kaikista sanoistaan ja teoistaan aidon kiinnostuksen puutetta. Kun hän ehdottaa tapaamista niin oletan hänen aikovan jättää minut, vaikka hän sanoo selvällä suomenkielellä, että haluaa tavata koska ikävöi minua. Minä ajattelen, että jos kerran ikävöi, niin miksei sitten viitsi tavata useammin? Ja kun odotan tulevani jätetyksi, otan jo valmiiksi henkistä etäisyyttä itse, jottei se tuntuisi niin pahalta. Itse asiassa useimmissa suhteissani olen itse ollut jättäjä, juuri etten vain joutuisi jätetyksi, mitä pelkään yli kaiken.

Olen nyt pelottavan täynnä (luultavasti itse tyhjästä keskimääni) pettymystä tätä miestä kohtaan, sekä (luultavasti itse tyhjästä keskimääni) loukkaantumista ja melkeinpä vihaa rakkauden vastapainona. Aktiivisesti etsin jotain toista miestä, jonka voisin tavata ihan vain saadakseni henkistä etäisyyttä siihen rakastamaani mieheen, vaikka tiedän että se on todella tyhmää suhteen tulevaisuuden kannalta. Vanha kunnon reagoimistapani näissä tilanteissa on ollut herättää miehessä mustasukkaisuutta ja osoittaa, etten minä nyt niin rakastunut tässä olekaan kuin hän luulee, mutta tosiaan tiedän sen olevan typreä ja toimivan itseään vastaan.

Ja toi on niin totta, että minulla on aina kaikissa suhteissa ollut tunne, että tämä on vain väliaikaista ja että se ilman muuta loppuu ja että lähinnä on vain ajan kysymys, milloin. Koko ajan luulen, että suhde on vaakalaudalla, vaikkei se ehkä miehen mielestä olekaan. Ennen kuin hän vihdoin viimein kypsyy näihin ihme venkoiluihini ja tosiaan tekee sen johtopäätöksen, ettei kannata enää hukata aikaa minuun.

zxcv:llä joka kommentoi ylempänä ei ilmeisestikään ole tätä tunnelukkoa tai hän ymmärtäisi, ettei minun tarvitse päästää irti pelosta olla yksin loppuelämäni. Päinvastoin se on minulle ollut aina selvää, että tottakai olen yksi loppuelämäni ja olen sen täysin hyväksynyt jo kymmeniä vuosia sitten. Nämä seurustelusuhteet tuntuvat poikkeuksilta, jotka vääjäämättä loppuvat aikanaan, ja sitten olen taas yksin, niin kuin 100% varmuudella tiedän että minun kohtaloni onkin olla. Jos pystyisin edes 1 % verran uskomaan, että minulla olisi mahdollisuus aitoon kestävään parisuhteeseen, niin se olisi valtava askel eteenpäin.

Voin nyt päivittää tähän ketjuun, millaiista elämä tunnelukon kanssa on. Suhde jota kesällä lähettämissäni viesteissä kuvasin on ednnyt todella onnelliseksi ja vakaaksi. Mies on ihmeen kaupalla onnistunut luotsaamaan meitä eteeenpäin ja suunnitteli yhteistä tulevaisuutta. Tämä on onnellisin suhde jota minulla on koskaan ollut. Pari päivää sitten mies sanoi rakastavansa minua.

Normaali ihminen luulee nyt, että kaikki on ok. Eipä ole. Ilmeisesti tuo kaikki oli liikaa, ja kehitin mielessäni sellaisen ongelman, että saisin siitä syyn jättää tuon ihanan miehen heti seuraavana päivänä rakkaudentunnustuksesta. Niinpä sitten sain eron aikaan tähän parhaimpaan ja vakaimpaan suhteeseen, jota olen kokenut. Aivan järjetöntä omaan jalkaan ampumista, ihan kuin tieten tahtoen haluaisi olla onneton elämässään.

Tällaista saa aikaan tunnelukko.

Tein testin ja olen samaa mieltä kuin tämä;

Huomaa, että tunnelukon kuvaus on aina sama. Tunnelukon voimakkuus ilmaisee sen, miten hyvin kuvauksen tulisi pitää paikkaansa sinun kohdallasi. Älä kuitenkaan ota testin tulosta annettuna totuutena, vaan kysy itseltäsi miltä osin kuvaus pitää paikkaansa. Jos kuvaus ei pidä lainkaan paikkaansa, sinulla ei ole kyseistä tunnelukkoa.

Eli en ota kaikkea todesta, mutta pessimistisyys ja tunnevaje kyllä pisti miettimään. Pitää kai alkaa rakastamaan itseään ja ottaa elmämästä enemmän irti.

Olen kyllä pitänyt itseäni vahvana ja "erakkona" asun nykyään. Töissä kyllä riittää juttua ja nautin kun pääsen kotiin lepämään.

Täytyy myöhemmin lukasta mitä kaikkea testi kertoi. Nyt ei jaksa.

Tunnistan itseni tuosta tekstistä. Tosin nyt olen yrittänyt tietoisesti naureskella vainoharhailuilleni yms. Jotta pääsisin tästä ongelmasta eroon. Olin sosiaalinen ja minun oli helppo tutustua ihmisiin ja saadauusia ystäviä, mutta oma tunnelukkoni painoi myös ympärilläni olevien ihmisten harteilla liikaa ja seurauksena se, että en voi sanoa että minulla olisi ystäviä, makoilen yksin himassa ahdistuksissani ja odottelen et ukko tulee kotio. Joskus käy ihmisiä kylässä, jotka voisivat olla tulevaisuudessa ystäviäni, mutta en enää osaa/ uskalla keskustella normaalisti. Istun vain hiljaa ja vastaan lyhyesti kiva tai ai. Pelkään että ukko ei kauaa enää jaksa katella, merkkejä on taas ilmassa, ne on kyllä oppinu tunnistaa. Yritän silti kovasti olla sanomatta asiasta, koska pelkään, et se vaan pahentaa kaikkee taas. Mä haluaisin päästä tästä eroon, mut miten?

Kannattaa lukea tuo kirja aluksi! Se auttoi jo minua.

Onko joku siis availlut näitä lukkoja? Miten se tapahtuu...? Help!