Yhtä tunteiden vuoristorataa ja suuri kivi sydämen päällä. Vanha isoäitini joka on kasvattanut minut on sairastanut muutaman vuoden dementiaa. Olen itse alle kolmikymppinen kahden pienen lapsen äiti. Kiitän puolisoani tuesta sillä läheisen dementiaa on todella vaikeaa seurata.
On äärettömän kipeää kun läheisen sairaus etenee hitaasti ja syö tärkeää ihmistä etkä voi tehdä mitään. Pelkään aikaa kun hän ei muista enään mitään ja on täysin riippuvainen avusta. Haluaisin niin auttaa viedä kotiin ja hoitaa parhaalla tavalla, mutta tiedän ettei voimavarat voisi riittää siihen.
Tuntuu väärältä ja helpolta ajatella, että kunpa olisi tapahtunut jotain muuta. En tiedä loppujen lopuksi kenelle jokin muu sairaus olisi ollut helpompaa, meille läheisille vai ihmiselle itselle? Onko sittenkin tämä sairaus helpompi isoäidille kun että kuolisi johonkin muuhun sairauteen kipuineen.
Jumalaan uskovana en hyväksyisi eutanasiaa, mutta olisiko se sittenkin parempi ratkaisu joissakin kohdissa?
On äärettömän kipeää kun läheisen sairaus etenee hitaasti ja syö tärkeää ihmistä etkä voi tehdä mitään. Pelkään aikaa kun hän ei muista enään mitään ja on täysin riippuvainen avusta. Haluaisin niin auttaa viedä kotiin ja hoitaa parhaalla tavalla, mutta tiedän ettei voimavarat voisi riittää siihen.
Tuntuu väärältä ja helpolta ajatella, että kunpa olisi tapahtunut jotain muuta. En tiedä loppujen lopuksi kenelle jokin muu sairaus olisi ollut helpompaa, meille läheisille vai ihmiselle itselle? Onko sittenkin tämä sairaus helpompi isoäidille kun että kuolisi johonkin muuhun sairauteen kipuineen.
Jumalaan uskovana en hyväksyisi eutanasiaa, mutta olisiko se sittenkin parempi ratkaisu joissakin kohdissa?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.