Hei,
en ole täällä aiemmin vieraillut mutta ehkäpä täältä saisi muutaman vinkin tämän hetkiseen tilanteeseeni.
Olen erittäin vaikeiden yh-vuosien jälkeen tavannut miehen, joka on täydellisesti kaikkea mitä olen ikinä halunnut. Rakastamme toisiamme suunnattomasti ja suunnittelemme yhteistä tulevaisuutta. Emme ole mitään ihan nuoria eli olemme molemmat erittäin vakavissamme.
Itselläni on kaksi poikaa jotka ovat sopeutuneet tilanteeseen hyvin. Iältään ovat 8 ja 12. Isompi tietysti välillä kapinoi mutta siinä lienee jo murrosikääkin mukana.
Miehelläni on kaksi tytärtä joiden yh-isä hän on eli tytöt käyvät äitinsä luona joka toinen vkloppu. Ovat iältään 5 ja 6.
Mieheni erosta on vajaa vuosi ja tytöt ovat mielestäni erittäin riippuvaisia isästä. Siis huomattavasti liiallisuuksiin asti. Eivät esim. voi syödä ellei kumpikin saa istua isän vieressä, syliin pitää kiivetä ihan koko ajan ja esim.kaupassa tai missä tahansa molempien pitää kulkea isän kanssa käsi kädessä.
Ymmärrän mieheni perustelun siitä että kun tyttöjen äiti lähti ja he jäivät keskenään, tytöt tunsivat olonsa turvattomiksi ja turvasivat sitten häneen. Sehän on täysin luonnollista. Mutta siltikin...nyt on jo aikaa kulunut, äiti on läsnä heidän elämässään ja arki yms on hyvin tasaista ja turvallista. Tämä hurja kiintymys ei myöskään ole mitenkään tullut minun tultua heidän elämäänsä vaan se on ollut olemassa siitä erosta saakka.
Olen tästä puhunut ja mieheni kyllä ymmärtää asian loistavasti mutta ei käytännössä oikein tee asialle mitään. Itse huomaan että verenpaineeni nousee kun mitään ei voida tehdä ilman isää ja ihan koko ajan kuuluu "isi,ota syliin, mä haluan istua sun vieressä, harjaa mun tukka" jne jne jne. En allekirjoita sitä että olisin mustasukkainen näille tytöille, jotka ovat siis hyvin kilttejä ja erittäin mukavia lapsosia muuten. On vaikea selittää itseasiassa mitä tarkoitan, mutta ehkäpä joku saman kokenut ymmärtää. Tytöt myös suhtautuvat erittäin myönteisesti minuun ja poikiin. Mitään mustasukkaisuutta en ole heidän puoleltaan havainnut myöskään. Se suhde isään on vaan jotenkin täysin käsittämättömän riippuvainen. Nuorempi ei esim.mene illalla ulos vaan istuu sisällä jos isäkin on sisällä jne jne.
Olisin vaan halunnut ehkä löytää kohtalotovereita jos mahdollista. Kuulla muiden kommentteja ja mielipiteitä. Koska huomaan asian ärsyttävän itseäni siinä määrin että välillä pitää tosiaan skarpata etten sano mitään mitä katuisin kuitenkin.
Kiitos jos jaksoit lukea....
en ole täällä aiemmin vieraillut mutta ehkäpä täältä saisi muutaman vinkin tämän hetkiseen tilanteeseeni.
Olen erittäin vaikeiden yh-vuosien jälkeen tavannut miehen, joka on täydellisesti kaikkea mitä olen ikinä halunnut. Rakastamme toisiamme suunnattomasti ja suunnittelemme yhteistä tulevaisuutta. Emme ole mitään ihan nuoria eli olemme molemmat erittäin vakavissamme.
Itselläni on kaksi poikaa jotka ovat sopeutuneet tilanteeseen hyvin. Iältään ovat 8 ja 12. Isompi tietysti välillä kapinoi mutta siinä lienee jo murrosikääkin mukana.
Miehelläni on kaksi tytärtä joiden yh-isä hän on eli tytöt käyvät äitinsä luona joka toinen vkloppu. Ovat iältään 5 ja 6.
Mieheni erosta on vajaa vuosi ja tytöt ovat mielestäni erittäin riippuvaisia isästä. Siis huomattavasti liiallisuuksiin asti. Eivät esim. voi syödä ellei kumpikin saa istua isän vieressä, syliin pitää kiivetä ihan koko ajan ja esim.kaupassa tai missä tahansa molempien pitää kulkea isän kanssa käsi kädessä.
Ymmärrän mieheni perustelun siitä että kun tyttöjen äiti lähti ja he jäivät keskenään, tytöt tunsivat olonsa turvattomiksi ja turvasivat sitten häneen. Sehän on täysin luonnollista. Mutta siltikin...nyt on jo aikaa kulunut, äiti on läsnä heidän elämässään ja arki yms on hyvin tasaista ja turvallista. Tämä hurja kiintymys ei myöskään ole mitenkään tullut minun tultua heidän elämäänsä vaan se on ollut olemassa siitä erosta saakka.
Olen tästä puhunut ja mieheni kyllä ymmärtää asian loistavasti mutta ei käytännössä oikein tee asialle mitään. Itse huomaan että verenpaineeni nousee kun mitään ei voida tehdä ilman isää ja ihan koko ajan kuuluu "isi,ota syliin, mä haluan istua sun vieressä, harjaa mun tukka" jne jne jne. En allekirjoita sitä että olisin mustasukkainen näille tytöille, jotka ovat siis hyvin kilttejä ja erittäin mukavia lapsosia muuten. On vaikea selittää itseasiassa mitä tarkoitan, mutta ehkäpä joku saman kokenut ymmärtää. Tytöt myös suhtautuvat erittäin myönteisesti minuun ja poikiin. Mitään mustasukkaisuutta en ole heidän puoleltaan havainnut myöskään. Se suhde isään on vaan jotenkin täysin käsittämättömän riippuvainen. Nuorempi ei esim.mene illalla ulos vaan istuu sisällä jos isäkin on sisällä jne jne.
Olisin vaan halunnut ehkä löytää kohtalotovereita jos mahdollista. Kuulla muiden kommentteja ja mielipiteitä. Koska huomaan asian ärsyttävän itseäni siinä määrin että välillä pitää tosiaan skarpata etten sano mitään mitä katuisin kuitenkin.
Kiitos jos jaksoit lukea....
Vastaukset 10
Vanhimmat
...tilanteesi tosi hyvin, vaikka itse en ihan vastaavaa olekaan kokenut. Mietin varmasti sitä, että miten pitkään tilanne jatkuu ja muuttuuko se mihinkään tyttöjen esim. mennessä kouluun. Sinälläänhän kaikki varmasti on ihan hyvin, mutta voin kuvitella että tuo asia askarruttaa. Ja vaikuttaahan se myös siihen, että teillä ei lasten ollessa hereillä ja kotona ole yhtään kahdenkeskistä aikaa.
Miltä sinusta tuntuu, haluatko ja pystytkö tuosta huolimatta rakentaa miehen kanssa yhteistä tulevaisuutta? Ilmeisesti ette vielä asu yhdessä? Sinällään suhteenne kuulostaa siltä, että siitä kannattaa pitää kiinni, toivottavasti saatte tuon asian keskusteltua yhdessä läpi.
Voihan se aluksi olla mustasukkaisuutta sinun(kin)puoleltasi..ei sitä aina itse osaa tunnistaa itsestään..ei siis ihan oikeesti millään pahalla.Kyllä sä voisit kestää tota jonkin aikaa(erosta on kuiteski vielä niin vähän).Antakaa lapsille pieniä tehtäviä-vastuuta-kenties he siinä oppivat pikkuhiljaa itsenäistymään.Kaikenlisäksi lapset ovat vielä melko pieniä(sinun poikiisi verrattuna)ja kolmekin vuotta on suht paljon lapsen iässä(vrt.oma poikasi ja tämä 5 ikäinen).Jospa äidistä ei ole turvaksi,on aivan selvää että lapset hakevat turvaa isästä.Ajatteles,jos itse olisit pieni lapsi ja yhtäkkiä siihen,äidin paikalle,tulisi aivan ventovieras ihminen!
Ota huomioon että tuollaiseen käytökseen voi mennä vuosiakin,mutta muistutan että hiljaa hyvä tulee.Milloin olet itse eronnut?Olivatko poikasi isompia kuin nämä pienemmät?Ehkä pienet ovat kokeneet turvattomuutta jo vauvasta asti?Sellaisia kokemuksia ei lapsen mielestä niin vain pyyhkäistä pois-ihan yhtäkkiä.Koulu alkaa pian näillä molemmilla,sieltä lähtevät ensiaskeleet itsenäistymiseen,mutta teidän molempien on silloin tuettava heitä,vai mitä?
Varmaan myös miehesi käy vielä läpi eronsa aiheuttamia tuntemuksia-niitä on jokaisella,koska emmehän kuitenkaan ole tunteettomia robotteja :)Luultavasti hän ei vielä kykene erittelemään kaikkien tarpeita,eikä ehkä jaksakaan.Siksi suhtautuu asioihin niinkuin kerroit.Sinulla on erosta jo kuitenkin aikaa ja olet ehtinyt käsitellä tunteesi?Mies kuitenkin tuntee olevansa ensi sijaisesti vastuussa lapsista,sillä hänenhän ne kuitenkin ovat.Yritä luoda lasten kanssa luottamukselliset suhteet vaikka se veisikin aikaa.Kun annat heille tilaa,he kyllä itse antavat sinulle mahdollisuuden.Ero äidistä on varmasti kipeä,he tarvitsevat kuitenkin naisen ohjausta-älä torju heitä.Heidän äitinsä,kuinka huono sitten onkaan,on heille silti se ainoa oikea ja tärkein.Näytä lapsille,että sinäkin osaat luoda turvalliset puitteet,sillä voihan olla etteivät he tässä vaiheessa vielä oikein ole luottavaisia naissukupuolen edustajiin? :)
Ovatpa syyt mitkä tahansa,tsemppiä kaikille teille!
Kiitos ihanan kannustavista sanoistanne!!!
Emme asu vielä yhdessä,mutta aivan ehdottomasti haluamme yhteisen tulevaisuuden. Yritän omalta osaltani luoda niitä turvallisia puitteita parhaani mukaan ja ymmärränkin sen että tytöt ovat pieniä ja tilanteet uusia.
Nuorin poikani oli pienempi, 3-v, kun itse erosin ja hänessä en ole havainnut tätä. Tosin pojat ovat luonteeltaankin huomattavasti riuskempia ja meneväisempiä kun nämä tytöt.
Tämä mies ja tämä suhde on todella niin upeaa että aiomme tästä pitää kiinni. Haluaisinkin lähinnä selvitellä näitä omia ajatuksiani koska nämä tuntemukset ovat tulleet itsellenikin yllätyksinä. Pidän hurjasti näistä tytöistä ja sen takia tuntuu itsestäkin sitten kurjalta kun tallaiset asiat ärsyttävät. Mies huomioi minua aivan uskomattomalla tavalla eikä mitenkään aseta lapsiakaan eriarvoiseen asemaan.
Tietysti olen itse ollut pidempään yksin ja ne omat kipupisteet on jo käyty läpi.
Tuntuu hyvältä saada purkaa näitä ajatuksia.
Kiitos teille...
Pidemmän päälle tuo lasten riippuminen miehessä on rasittavaa. Nyt se menee, kun ette asu yhdessä. Mutta nytkin se ajoittain ärsyttää sinua.
Lapset ovat kait kokeneet perhe-elämän varsin raskaana, millaista se sitten lie ollutkin. Ero on tuonut lisää pelkoa hylkäämisestä. He takertuvat isään.Kun isä on näköetäisyydellä, on kaikki hyvin.
Isän vaan pitäisi nyt kannustaa itsenäisyyteen lapsiaan. Ihan selkeästi ja määrätietoisesti. Irrottaa ote kaupassa, komentaa ulos yms., alkuun olla näköetäisyydellä mutta kuitenkin kaukana. Vakuuttaa lapsilleen puheenkin voimalla, ettei hän tästä mihinkään lähde. Hän on ja odottaa tässä vaikka lapsi onkin kauempana.
Meidän uusperheessä tilanne ei ihan noin ripustautuva ollut, mutta raivostuttava silti. En ollut mustasukkainen lapsille, lapset olivat minulle. Mies hoiti sen tilanteen hienosti, jaksoi kärsivällisesti ja upeasti ne asiat kerta toisensa jälkeen.
Mies, lasten isä, on siis se avainhenkilö, jonka pitäisi tehdä töitä, että lapset itsenäistyvät ja luottavat siihen, että isä on kotona kyllä, vaikka he itse käyvätkin pihalla leikkimässä, että isä on tässä ja isä rakastaa edelleen, vaiikke koko ajan olekaan lapsen ja vain lapsen käytettävissä!!
Hei uusäiti,
olen täysin samaa mieltä kanssasi. Ja on sanottava että huomattavaa parannusta on jo tapahtunutkin suhteemme alkuun verrattuna juuri siksi että lasten isä todella on yrittänyt "irrottaa" lapsia vähän kauemmaksi itsestään.
En tarkoita ollenkaan sitä että olisin millään muotoa menossa siihen väliin tms, en tietenkään. Silti se ripustautuminen pitäisi mielestäni jotenkin saada loivenemaan niin uskon että kaikilla olisi jotenkin mukavamapaa siinä arjessa.
Varmasti asiassa on kyse myös siitä että isä on se vankka ja pysyvä tukipilari ja häneen nojataan mutta onneksi nyt kesän aikana myös isä on ymmärtänyt että tekee karhunpalveluksen lapsilleen jos ei tosiaan auta heitä pikkusen itsenäistymään ja toimimaan reippaammin.
En toki asiaan puuttunut ennenkuin tuntui siltä että siitä on pakko puhua. En halua astua kenenkään varpaille enkä aiheuttaa lapsille sitä mustasukkaisuutta.
Tilannetta on kovin vaikea selittää mutta uskon että saman kokeneet ymmärtävät kyllä..
Tärkein pointti on juuri se että lapset tietävät isän olevan lähellä, olemassa ja aina siinä vaikka ei ehkä ihan koko aikaa tarvitse kiinni ollakaan ja vaikka elämässä on muutakin.
Huomaan myös että mun on ollut vaikea ymmärtää sitä ehkä senkin vuoksi kun omat pojat ovat niin erisorttisia ja olen tottunut erilaiseen tapaan toimia siinä arjessa.
On huojentavaa kuulla että on "kohtalotovereita". Uskon hirmu vakaasti meidän yhteiseen tulevaisuuteen ja sen vuoksi yritän näitä ongelmiakin ratkoa ajoissa ja tarttua niihin.
Kiitos kun jaatte tämän kanssani.
Olen samaa mieltä siitä, että isän pitäisi kannustaa omaan ajatteluun, vastuunottoon ja itsenäistymiseen. Eli vaikka häneltä kysytäänkin edelleen joka käänteessä, haastaa päättelemään itse ja tekemään omia ratkaisuja.
Muutamia esimerkkejä meiltä (kahden tytön etävanhempi):
- isi kertoo joka ilta milloin mennään nukkumaan
- isi esittelee aamupalapöydässä mitä voi syödä
- isi kaivaa viikonloppulaukusta vaatteet, vaikka ei voi edes tietää mitä sinne pakattu
- jos mies menee parkkipaikalle hakemaan autosta jotain, viemään roskia, ripustamaan pyykkiä kuuluu kohta kysymys "missä isi, milloin tulee"
- kaupassa ei kiinnosta lelut, vaatteet, levyt mitkään, koska ei voi yksin mennä eli ei luota, että olemme lähietäisyydellä
- useasti kuultu kysymys, jos kaikki vaikka pihalla yhdessä ja yksi piipahtaa sisällä: "ettehän lähde minnekään?"
Luottamusta on pikku hiljaa alkanut tulla, mutta
välillä olen niin väsynyt tästä kaikesta jo yhden viikonlopun aikana, että savu nousee. Mielestäni tytöistä kasvatetaan tällä menolla tahdottomia yksilöitä, joilla aina pitää olla auktoriteetti sanomassa, että meneekö oikein ja jotka eivät pysty avoimin silmin kohtaamaan maailmaa ja tekemään omia johtopäätöksiä näkemästään ja kokemastaan.
Kuules,tuli yksi ajatus mieleen..Onko lasten lähivanhempi jättänyt lapset keskenään..ilman valvontaa??Se on yksi mahdollisuus (lähi ei varmaan tunnusta?!)Muistan kun kerhossa oli eräs poika,jonka vanhemmat eronneet.Poika oli myös tällainen ollut pidemmän aikaa..äitinsä kertoi että kotonakin roikkui hänessä ja mitä paljastuikaan:pojan isä oli jättänyt pojan asunnolleen kun oli mennyt johonkin menoihinsa(kaljalle kai)kun poika oli ollut tapaamisella ja poika koki tämän vuoksi turvattomuutta!!Poika itse oli äidilleen kertonut tästä jättämisestä!
Siis meidän kohdalla on niin että tyttöjen äiti, joka on siis etävanhempi, on jättänyt tyttöjä kyllä keskenään ja muutenkin hänen luonaan olosuhteet on huomattavan "vapaita" ja tytöt ovat paljonkin keskenään jopa niinä viikonloppuina siis kun käyvät siellä.
Osittain on varmaan kyse siitäkin että isän luona kotona ollessa sitten varmistetaan sitä että se vanhempi on siinä läsnä koko ajan.
Saattaa johtua siitäkin että äidin luona tyttöjen ikäänkuin "pitää olla isoja" ja pärjätä ja sitten isän luona otetaan se takaisin tavallaan.
Puhuin juuri aamulla mieheni kanssa tästä kun rohkaistuin täältä saamani palautteen vuoksi. Ja hieman saatiin sitä solmua avatuksi ja todella ihanasti hän tuntuu mun kannan ymmärtävän.
Kiitos teille ihanat ihmiset jotka otatte kantaa ja annatte hyviä ajatuksia.
Onhan vajaa vuosi kuitenkin lyhyt aika siihen nähden, että se on mullistanut pienten lasten maailman ihan totaallisesti.
Ja ainahan lapsi jollain tasolla syyttää itseään vanhempien erosta ja jos vielä lähtenyt osapuoli on äiti niin tytöt tarvitsevat tukea kovasti.
Voisitko sinä kenties olla se ihminen joka osoittaa lapsille, että muihinkin aikuisiin voi luottaa!?!
Nykyään kun erotaan niin helposti ja lapset on vain välikappaleita aikuisten selvittämättömissä asioissa,muodostuu tällaisia todella outoja kuvioita. Varsinkin nykyisät takertuvat lapsiinsa,mun lähipiirissä nimenomaan tyttäriinsä todella kummallisesti. eli isät tekevät kaikkensa tyttäriensä eteen, 12vuotias ei välttämättä edes osaa tai tiedä milloin pestä hampaat,käydä pissalla,syödä ilta/aamupalaa,mennä nukkumaan,ajatella,tuntea.....koska isät kertovat kaiken mitä milloinkin pitää tehdä! uusperhe/yhteensä 5lasta/4mun/yksi lellitty ajattelemaan kykenemätön tyttö mieheni/ ELI missä hemmetissä vika? Naisissa,jotka jättävät surkeat miehensä,lapsissa, miehissä, maailman menossa, siinä että miesten pitää niin hemmetisti yrittää etteivät ymmmärrä tekevänsä hallaa lapsilleen kun kaiken tuovat eteen valimiina ja tekevät lapsista robotteja jotka toimivat vaan käskettäessä. Kun 12v vanha tyttö ei tiedä miten tehdä välipalaa ja milloin käydä vessassa, voi voi.... oma tyttäreni teki ne asiat jo alle kouluikäisenä ja ilman käskemistä,,,,, taivas!