Syöpä suolistossa

Hei Tuulia. Aina on toivoa, niin kauan kuin on elämää. Jokainen ihminen toipuu omalla tavallaan, toiset paranevat täysin mahdottomastakin sairaudesta. Sellainen ei parane, joka on toivonsa heittänyt ja uskoo vain siihen,e ttä kuolee. Kyllä omalla mielentilalla ja toiveekkuudella on todella suuri merkitys syövän parantumisessa, olen sen nähnyt. Toinen tutuistani joutui leikkaukseen syövän takia, mutta leikkauksessa ei pystytty tekemään mitään, koska oli niin laajalle levinnyt, aloitettiin sytostaatit. Tämä tuttuni päätti, ettei ole hänen aikansa vielä ja sinnikkästi kävi hoidoissa, iloitsi pienistä asioista, matkusteli ja kävi tuttavien luona kyllä eli ei jämähtänyt miettimään sairauttaa ja murehtimaan asiaa, mitään kauhukuvia ei halunnut asiasta itselleen kerrottavan. Ihmeellistä kyllä, kun vuoden päästä tehtiin toinen leikkaus, oli syöpä kutistunut olemattomiin ja leikkauksessa saatiin se poistettua kokonaan. Lääkärit olivat aika ihmeissään, oli se lähtötilanne ollut niin paha. Toisella tuttavallani todettiin 1.asteen syöpä eli sellainen alkuvaiheen syöpä. Hän järkyttyi siitä todella eikä mikään puhe auttanut, hän lopetti kaiken harrastamisen ja sulkeutui kotiinsa. verhoja ei aukaissut. Sytöstaattiääkitys oli hänelle kauhistus ja pelkäsi mennä hoitoihin. Kukaan ei voinut hänen pelolleen mitään eikä sille, että puhui vain kuolemasta ja siitä, ettei parane. Niinhän siinä kävi, että vajaan vuoden päästä hän menehtyi, kun mikään lääke ei tehonnnut. Minä olen sitä mieltä, että hänen oma päätöksensä kuolla teki hänestä lopun niin nopeasti. Oma keho ei pystynyt toimimaan, kun koko ajan pelko ja vastutus päällä, läheisilleen ei puhunut. Sen selvästi näki ja tunsi, kun hänen luonaan vierailin. Ei hänellä ollut mitään mahdollisuutta selvitä, koska ei antanut siihen itse mahdollisuutta.