100 vuoden päästä, kun tapaamme.
Missä tapaamme, millaisia olemme, rakastanko vielä sinua kuten nyt?
On sitten meidä aika?
Missä tapaamme, millaisia olemme, rakastanko vielä sinua kuten nyt?
On sitten meidä aika?
Kerro, mitä tapahtuu
kerro?
32516
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 32
Vanhimmat
Vuonna 2112
"Osasto 322.1.2.5 on veden alla. Maanvyörymä romahdutti perustukset."
Mies vastapäätä ei vastannut. En nostanut katsettani, sillä pelkäsin hänen silmiään. Niin tummat kuin itse yö. Tummat, syvät kuin avaruus ilman tähtien valoa.
"Mikä sinun nimesi on?"
"Amaja."
"Amaja..." mies toisti kuin yrittäen palauttaa jotain mieleensä, eikä hän hellittänyt katsettaan kasvoistani. "Tunnenko minä sinut jostain?"
"Takeru." Mies lisäsi nopeasti kuin oivaltaen ettei ollut kertonut omaa nimeään.
"Tiedän."
"Sinä tunnet minut?" hän kysyi yllättyneenä.
"Kaikki tuntevat teidät. Syvyyskulkijat."
Kohotin hiukan katsettani ja miehen kulmia aiemmin hallinnut ankara ilme oli hiukan heltynyt.
"Harva teistä palaa takaisin."
Mies värähti sanoistani ja suoristi asentonsa. Hän oli nojaillut itsevarmasti seurantahuoneen seinään, mutta oikoi nyt tummanharmaata asuaan.
"Se on riski, joka meidän on otettava."
"Tiedän," totesin hiukan surumielisesti ja rohkenin kohdata täysin hänen katseensa. Se tuntui vetävän minut suoraan Takerun sieluun kuin olisin itse ollut Syvyyskulkija. Matkalla alas, alas...
Mies hymyili minulle hämmentyneesti.
"Sinun silmäsi ovat harmaat. Olet varmaan viimeisiä täällä, jolla on harmaat silmät." Hänen äänessään oli nyt lämpöä ja hellyyttä. "Miten erikoista. En ole koskaan tavannut naista, jolla on harmaat silmät."
Takeru näytti ensin tekevän lähtöä, mutta astuikin lähemmäksi konsolia ja kuljetti peukaloaan pöydän reunaa myöten.
"Kun palaan takaisin haluan oppia tuntemaan sinut, Amaja."
Eikä hän sanonut sen enempää, mutta vilkaisi minua vielä kerran ennen kuin astui ovesta ulos. Se tuntui ystävän lähdöltä.
"Tule takaisin!" tunsin huutavani sisimmässäni, enkä edes tiennyt miksi.
Uskomattoman kaunis.
Sovittu. Silloin nähdään kun tässä elämässä ei voida.
Mistä ciriasta peistasit?
Omasta mielikuvituksestani. Pohjarakennelmana yksi uni, jonka kerran näin. En voi sille mitään. Eräs mies vain on muusani.
Mä olen sillon multaa ja joku voi istuttaa minuun, vaikka kukkia.
Ja voi hyvin. Jonakin muuna. Koska olen elänyt monta elämää: ruhtinaana, pyhimyksenä, merimiehenä... ja monena muuna. Nyt olen parantaja ja hullu.. niin 100 vuoden päästä olen kai Neitsyt Maria.
Mä en halua enää koskaan tänne uudesti kärsimää.
Näen sinut häkistäni. Voi, kuinka kaunis oletkaan!
Mutta, mutta; et huomaa minua. Kävet ohi ja katset meitä kaikkia, kohtalotovereitani.
Yritän kiinnittää huomiotasi, mutta kurkustani pääsee kamalaa raakkunaa.
Ystäväni yrittävät myös kilpaa saada huomiosi.
Kunnes saan sanottua "I love you". Salamana katseesi kääntyy minuun. Tutkailet minua katseellasi, mutta en saa uudestaan sanottua mitään.
Sitten käännyt myyjän puolen ja sanot "haluan tuon papukaijan itselleni".
:) :) (heilutan siipiäni ilosta :) :)
Hymyä Iltaan :) Ihana!
Ostan sinut heti ja päästä vapauteen.. :)
On.
Olleet rakastavaisia. Olemme monesti aiemmissakin elämissämme rakastaneet, toisiamme, itseämme. Rakastetaan nytkin, hellien toisiamme. Nauttikaamme, eläkäämme kokonaisena, täydellisinä yhdessä jokaisesta hetkestä iloiten.
Elo viljaa korjaa, hetkeksi meidät erottaa aikanaan. Hetken lepoon sielu jää, odottamaan lupaa eloon uuteen. Sielu herää. Etsien rauhaa, toista janoten.
Sielu paikkansa jälleen löytää, yllättäen ennalta arvaa se sitä ei. Kohtaa toisen, saa rauhan, sydämen. Taas kokonaiseksi pyrkii täyttymään, rauhassa rakastamaan.
Niin Kohtaamme rakas vielä tämänkin elämämme jälkeen uudestaan ja uudestaan.
Ehtona elämälle, sielua vaali, suojaa, sitä hellästi varjellen.
oliko blondille
Kohtaamme, olet taiteilja ja maalaat tauluja kadunkulmassa. Pysähdyn ja jään töitä ihastelemaan. Niissä on jotakin oudon lumoavaa.. koskettavaa... Katson sinua, mietin kuumeisesti missä olen sinut tavannut aiemmin.
Kysyt minulta; kiinnostaako sinua joku erityinen.... Kuuntelen... ihan kun olisin kuullut tuon aiemminkin, mutta missä?
Vastaan sinulle, tuo rauhoittava rantamaisema tuossa, paljonko se maksaa...?
Katsot minua pitkään, vastaat, mitä ystäväni siitä haluaisit maksaa..
Tarjoan summaa.... katsot minua ja sanot hiljaa.... en halua sinulta siitä rahaa, saat sen omaksi. Minulle on tärkeää, että teokseni pääsee koristamaan sinun olohuoneesi seinää.
Ihmettelin, mistä ihmeestä tiesit että olisin laittamassa sitä olohuoneeni seinälle takan viereen......
Pakkaat taulun hitaasti ja tarkkaan... ja ojennat teoksen minulle... kiitän ja jatkan matkaa.... :)
On.
Blondi kirjoitti. Itselle. :)
Aika tunteeton tapaaminen.
Me kiikustellaa varmaan silloin jo paratiisin puutarhassa:) Jos olisit HÄN,,
Maalaan muotokuvia kadulla. Tunnistan sinut heti kun istahdat tuolille eteeni. Ilmeenkään värähtämättä alan maalata, voisin maalata sinut ilman malliakin, muistista. Jokainen piirteesi on syöpynyt muistiini. Katseemme kohtaavat tuon tuostakin mutta et taida tunnistaa minua. Mieleeni tulvahtaa muistoja sadan vuoden takaa. Maalaan hitaasti koska haluan katsella sinua mahdollisimman kauan. Maalaan kevyin siveltimenvedoin, kuin sinua koskettaen. Vihdoin taulu on valmis, salaa hipaisen kättäsi ojentaessani sitä sinulle, katson syvälle silmiisi. Tunnut häkeltyvän mutta hymyilet kohteliaasti ja toivotat hyvää viikonloppua.
Mietin, huomaatkohan koskaan pienen pientä sydäntä, jonka olen piilottanut oikeaan alareunaan, signeeraukseni viereen.
Taivaallista luettavaa.... :)
Menen kotiin ja avaan muotokuvani.... Miten ihmeessä siinä on jokainen yksityiskohta paikallaan, jopa se luomi jonka poistatin eläkkeellä ollessani.
Outo mystinen tunne valtaa minut. Lähden takaisin kaupunkiin... sinua etsimään.
Epätoivoisena sinua kaupungin yöstä etsin, en näe kun tyhjän kadunkulman ja ruskeeta maalia maassa...tilkka. Maali on vielä hieman märkää, tölkin on täytynyt illalla jossakin vaiheessa loiskahtaa.
Lähden masentuneena kävelemään kotiin... en siis sinua koskaan mistään löytäisi.
Kävelen metroasemalle... nuuhkaisen ilmaan, ihan kun tuoreen maalin tuoksu. Kiihdytän askeleeni, kävely kiihtyy juoksuun.. missä sinä olet. haluan sinut löytää.
SInkoilen metroasemalla edes-takas... sitten... näen sinut...kannat maalaustelinettä ja pieni kassi on olallasi...
Koputan olallesi..sanon moi.. muistatako minua...tänään maalasit minusta muotokuvan.
Vastaat minulle: Rakas muistan toki..Halaamme toisiamme pitkään ja hellästi...
Halaus tuntuu jatkuvan ja jatkuvan, tunnen tutun tuoksusi enkä haluaisi päästää irti enää ikinä. Laukku putoaa olaltani maahan, ihmisiä ympärillämme ei ole, aika pysähtyy. Lopulta puuskahdat..
-Sata vuotta, kolme viikkoa ja kaksi päivää olen etsinyt sinua kaikkialta, kiertänyt maailman ympäri 8 kertaa, kiivennyt Kalliovuorille tähyilemään, kolunnut metsät, pellot ja kaupungit, eksynyt merillä, kulkenut harhapoluilla ja sivuteillä, patikoinut ylä- ja alamäkiä, törmännyt umpikujiin siellä täällä. Missä ihmeessä oikein olet piilotellut koko tämän ajan?
Otan lämpimästä kädestäsi kiinni, sydämeni lepattaa kuin perhonen ensilennollaan vastatessani..
-Koko tuon ajan olen ollut mukanasi, sydämessäsi. Sinun täytyi vain uudelleenlöytää minut síeltä rakas.
Rakas, siis sinä.
Nyt kun olemme löytäneet toisemme, ei enää koskaan erota. Mikään maallinen ei voi meitä kahta luonnonlasta erottaa. Niin kauan kun aurinko jaksaa paistaa ja maapallolla on elämää, olemme yhtä.
Rakastan sinua ikuisesti.
Jos olisit Hän, vastaisin että minäkin rakastan sinua ikuisesti.
Vierestä katson kun rakastat S---oja. Menen pois.
Sinuapas.
Mutta S---at vievät.
Tunnet minua :)
Haen sinut valkoisella autollani, jossa on valkoiset nahkapenkit. Sinulla on vaaleat hiukset ja lumivalkoinen turkki päällä. Kauneutesi lumoaa minut. Menemme syömään romanttisen illallisen ja katson sinua syvälle silmiisi. Olemme nuoria 30 vuotiaita ja meillä on nuoruuden intoa, sekä olemme täynnä rakkautta. Synnyimme siis 2091 uudelleen. Asumme luonnollisesti talvet lämpimässä maassa ja haluamme kuitenkin kesät nauttia menneiden aikojen kotimaastamme. Meidät täyttää rakkaus, luottamus ja syvä kunnioitus-elämme ikuisesti ja meitä ei mikään erota. Todellakin silloin on meidän aika!:-)
Olen oikeasti liikuttunut, kun katsoin tätä uudelleen. Taitaa olla totta, ettemme milloinkaan kohtaa. Mahtaakohan hän tietää minusta ja tunteistani?