Pitkäaikainen masennus

Kuule, kovin surkealta tämä kirjoituksesi vaikuttaa. Sinulla on nyt tosi paha olla. Miksi ihmeessä miehesi jätti sinut yksin juhannuksena..? Onko teillä ollut puhetta erosta? Onko hän itse kertonut pettävänsä sinua vai mitä tässä on oikein takana? Kuka voi tehdä noin ikävästi masentuneelle..??

Vaikka sinusta nyt tuntuu kuinka pahalta tahansa, niin joku päivä se tuska päättyy. Luonnollisesti. Ymmärrän kyllä mitä tunteita käyt läpi. Elämä tuntuu toivottomalta eikä näy syytä miksi elää. Jos kuitenkaan et tähänkään asti ole tehnyt itsellesi mitään, niin et tee nytkään eikö niin? Tämä on sinun hätähuutosi, se on kuultu.

Masennuksesta voidaan olla montaa mieltä. Minun mielipiteeni masennuksen läpikäyneenä ja sitä vastaan taistelleena on, että se on itse aiheutettu sairaus. Syynä voi olla monta tekijää. Olet jonkinlaisessa lääkityksessä ollut koko tuon ajan niinkö? Eikä löydy lääkettä, joka tehoaisi? Entä terapiat, oletko käynyt niissä?

Valitettavasti kukaan muu ei voi sinua pelastaa, kuin sinä itse. Oikeasti, vaikka tätä täällä niin moni kyseenalaistaa, sairastutat itse itsesi. Ne ovat ne ajatukset siellä pääkopassa, negatiivisten ajatusten kehä jne., joista sinun pitää päästä eroon ja muuttaa ajatustapaasi. On parasta yrittää elää hetkessä, vain tämä hetki kerralla, ei huomista, ei iltaa, ei ensi kuuta eikä ensi vuotta. Vain nyt.

Tunteet, ne ovat ohimeneviä. Ota ne sellaisina. Koita rauhoittaa itsesi, koita löytää mielenrauha. Tarkastele elämääsi ja mieti, miten eläisit sen tästä hetkestä, jos voisit tehdä mitä haluat. Mutta täältä poislähtö, vaikka se kuinka houkuttelee, ei ole oikeasti ratkaisu. Tai kai se voi olla, mutta ihan äärimmäinen. Onko sinulla mitään, mistä voit olla kiitollinen?

Oletko ollut saman miehen kanssa koko masennusaikasi? Entäpä, jos masennuksesi liittyy nimenomaan tuohon suhteeseen? Etkö näe, että eron myötä asiat voisivat muuttua positiivisempaan suuntaan?

Yksin jääminen on pelottavaa. Onko sinulla mitään turvaverkkoa? Älä jää yksin, koita mennä sukulaisille tai jos sinulla on ystäviä, kerro heille miten paha on olla.

Joskus sitä miettii, että mikä se oma elämäntehtävä oikein on, jos elämä on vain yhtä kärsimystä..nuoret kuolee, lapset kuolee, elämäniloiset kuolee, mutta miksi se, joka haluaisi kuolla ei lähde täältä luonnollisesti ei sitten millään..? Minulla ei ole siihen vastausta..mutta toivon, että jaksat jotenkin nähdä valoa tunnelin päässä, edes sillä ajatuksella, että joskus se tuska päättyy.. Voimia!

Olipa ystävällinen vastaus, kiitos.. =´/ Tämä suhteen tilanne on aivan tuore; mies tapasi muutama viikko sitten kaverin polttarireissulla Pärnussa toisen ja kertoi viikko sitten, ettei saa tätä ihmistä mielestään ja haluaa lähteä takaisin. Yleisesti totesi, että haluaa elämältä jotain aivan muuta - ostimme muutama vuosi sitten omakotitalon, jota olemme kunnostaneet ja siksi rahat esim. reissaamiseen, josta mieheni pitää, ovat olleet kortilla.

Koetin ehdottaa, että vaihtaisimme yhteistä elämäntapaa, mutta jostain syystä minusta eroon pääseminen tuntuu nyt olevan se kynnyskysymys. Tai jostain ja jostain - onhan tällaisen elävän kuolleen kanssa jaksaminen vaikeaa. Mitä mies ei varmastikaan halua minulle sanoa, koska tietää, että olen yrittänyt parhaani.

Olen tosiaan hakenut hoitoa kerta toisensa jälkeen terveydenhuollosta ja saanutkin, ahminut itsehoito-oppaita, kokeillut ruokavalioita, vitamiinikuureja, meditointia, joogaa, pilatesta - nämä siis terveempänä, nyt kaikki on luonnollisestikin jäänyt. Kaikki mahdolliset lääkeryhmät on kokeiltu useallakin eri valmisteella, nyt tuoreimpana menossa moklobemidi, jonka vaikutus ei ole vielä alkanutkaan.

Pahimpana ongelmana on juuri tuon turvaverkon puuttuminen: kaikki ystävät ovat jääneet, koska en ole jaksanut tehdä heidän kanssaan mitään eikä perhe tiedä edelleenkään tilanteestani. Veljeni on skitsofreenikko ja äidilläni ollut hänen kanssaan äärimmäisen raskasta, mistä syystä en ole halunnut sairaudestani kertoa.

Tajusin oikeastaan vasta nyt kun jäin tämän tilanteen kanssa yksin, kuinka hirveältä tuntuu, kun ei ole ketään kelle puhua. Perheelläni on myös taipumusta syyllistää minua kun jokin menee vikaan ihmissuhteissa tms. enkä juuri nyt usko että kestäisin sellaista.

Mietin tuotakin, että ehkä tämä ihmissuhde on ollut minulle huonoksi, mutten osaa enää ajatella aloittavani mitään uuttakaan tässä iässä, saati tällaisessa henkisessä kunnossa. Yksi ongelmani on se, että pelkään hysteerisesti kipua (mitäpä en pelkäisi..), henkistä ja fyysistä, enkä edes tahdo uutta parisuhdetta, jos se voi johtaa näin musertavaan henkiseen kipuun.

Olen viime aikoina huomannut, että kaikki yritykset nähdä ympärillä jotakin kaunista, johtavat vain kuristavaan surun tunteeseen, en tiedä miksi. Siksikö, että ne muistuttavat siitä, miten asioista joskus kykeni nauttimaan? Mitä kauniimpi kesäpäivä, tuoksuvampi luonto tai sinisempi taivas, sitä surkeammaksi oloni tunnen.

Kielteisten ajatusten kehästä todellakin kun pääsisi.. En vaan ymmärrä, millä ihmeellä, kun mielestäni olen jo kokeillut kaikkea mahdollista ennen kuin voimat loppuivat kokonaan.

Kiitos vielä kannustavasta vastauksesta!

Helppoa se ei ole, mutta kunpa voisit lakata kätkemästä kaikkea sisimpääsi. Se ettet halua rasittaa äitiäsi on erittäin ymmärrettävää. Hänellä on ehkä jo tarpeeksi veljessäsi. Löytyisikö kuitenkin joku muu, jolle puhua? Ainakin kriisipuhelimia on, joihin voi soittaa, jos oikein alkaa käydä itselle raskaaksi. Hyvä, että kirjoitit tänne, se on ainakin yksi keino purkaa asiaa.

Oletko osannut määrittää mihin hetkeen tuo masennuksesi ajallisesti osuu? Tapahtuiko jotain erityistä?

Me masennukseen taipuvaiset otamme tietynlaiset tapahtumat, muiden kommentit jne raskaammin kuin normi-ihmiset sitten kai. Ruoskimme itseämme mitä mitättömimmistä kommenteista, epäonnistumisista, vaikka ne muille eivät olisi muuta kuin olankohtauksella ohitse menevää.

On opittava pois itsensä rankaisemisesta. Masennus on tapa rangaista itseään. Moni masentunut kieltää itsestään asioita, ei halua hyväksyä totuutta, pukee kaiken sairauden ympärille ja puolustelee masennustaan sillä, että se on sairaus. Sen sijaan olisi tärkeää myöntää itselleen se, että kukaan muu ei voi sinua masennuttaa kuin sinä itse. Masennus on ajatusten sairaus..niinpä sinua ei voi kukaan ulkopuolinen parantaa..terapeutti voi ohjailla sinua miettimään asiaa toiselta kantilta, mutta itse paraneminen on sinusta ja halustasi kiinni.

Minua auttoi henkilökohtaisesti pahimmassa pakottautuminen kiitollisuuteen..väänsin väkisin ajatuksia myönteisemmiksi. Keksin alussa yhden asian, josta olin kiitollinen, siis päivässä. Otin tavoitteeksi yhden asian, joka olisi tehtävä päivässä. Pikkuhiljaa tuli enemmän asioita, joista olin kiitollinen. Selvisin useammasta tehtävästä. Ymmärsin laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Aina kun mieleni valtasi negatiivinen ajatus, pakotin itseni esittämään asian positiivisena. No, jonkun mielestä tämäkin voi olla kyseenalainen tapa toimia.

Mutta, pääsin siis masennuksesta. Käytin toki lääkkeitä jonkin aikaa, en kovin kauaa. Itselläni masennuksen laukaisi ero tärkeästä ihmissuhteesta. Isot elämän kriisit, kuten muutto, muutto ulkomaille, paluu ulkomailta, työn vaihtaminen, lasten saanti jne jne. voivat aiheuttaa masennusta. Kokeilin montaa eri terapeuttia, mutta kukaan heistä "ei voinut minua parantaa". Kyllä se on se potilas itse, jonka tulee haluta parantua. Nimenomaan halu parantua on olennaista. Ehkä itselläni toistaiseksi on ollut se onni, että en ole koskaan lopullisesti menettänyt toivoa, vaan olen jaksanut uskoa parempaan huomiseen. Jos en tänään, niin ehkä huomenna.

Olin parantunut, mutta nyt on rehellisyyden nimissä sanottava: elinikäinen lapsettomuus on saanut minut masentumaan niin, että olen ehkä lopunikääni masennuslääkkeiden tarpeessa. En ole lääkityksellä, mutta nyt koen, että en taida selvitä ilman. Minulle ssri-lääkitys oli riittävä siihen, että pystyin elämään päivästä toiseen. Ne turruttivat kyllä tunteet, mutta helpottivat elämää. Nyt kun mietin, olin kyllä alakuloinen parisuhteessa ollessa, kun lapsitoivettani ei otettu kuuleviin korviin. Nyt sitten on jo myöhäistä. Meni avioliittokin.

Koska siihen mitä on ollut ei voi enää vaikuttaa, pitäisi hyväksyä tilanne. Voit vaikuttaa vain tähän hetkeen. Itselleni tuo lapsettomuus on liian iso pala purtavaksi enkä tiedä miten selviän.

Sinun pitää puhua miehen kanssa, kun hän palaa reissultaan. Minusta on aivan kohtuutonta vaatia sinua sietämään tuollaista. Exälläni oli suhde työkaveriinsa silloin kun minä olin pahimmassa masiksessa. En toivo sitä kenellekään. Sen vuoksi sinun tulisi jostain löytää itsesi vuoksi voimia joko vaatia mies suhteeseen takaisin tai lopettaa leikinpito. Älä jää kärsimään.

Oletko tosiaan päässyt selvyyteen siitä mikä / miksi sinua masentaa? Syiden selvittäminen on aika tärkeää parantumisen tiellä. Voimia!

Minäkin olen kärsinyt vakavasta masennuksesta vuosia, ja joudun todennäköisesti syömään lääkkeitä loppuikäni. Mutta se ei haittaa, koska ne auttavat minua pysymään tolkuissani ja työelämässä, mikä on tärkeää. Voimaa olen saanut myös seurakunnasta, missä on välittäviä ja ihania ihmisiä, joille voi kertoa ongelmiaan. Esim. diakonille voi soittaa ja pyytää käymään ja keskustelemaan ainakin tällä paikkakunnalla.
Miehiä tulee ja menee, hän ei ollut sinun arvoisesi, älä huoli!

Itsekkin syön moclobemid tabletteja, en kylläkään masennukseen.
Lääkityksen alussa ahdistus kasvaa. Auttavat siten että saat intoa enemmän ja jaksat tehdä, tai ainakin näin minulla.

Näin maallikkona ajattelen että masennus johtuu jostain, osaatko yhtään sanoa minkä takia olet masentunut?

Haluaisin auttaa mutta mitäpä minä täältä voisin tehdä, toivon että saat itsesi kuntoon.

Se taatusti on totta, että masennus on itseaiheutettua.

Voit maailman tappiin saakka uskotella itsellesi, että kyseessä on aivojen kemiallinen toimintahäiriö ja lakata paranemasta lääkkeiden ihmeparantumista odotellessa. En sano, että lääkkeistä ei ole apua. Joillekin on, toisille ei ole. Joku voi olla todella niin syvällä suossa, että ei parane koskaan.

Lääketutkimuksissakin on todettu, että masennuslääkkeet tehoavat parhaiten vakavaan masennukseen, kun ihmisen toimintakyky paranee. Lievään ja keskivaikeaan masennukseen lääkkeillä ei ole tutkimuksissa todettu lumelääkettä suurempaa vaikutusta.

Jos mikään masennuslääke ei auta, niin eikö nyt herää ajatusta siitä, että siihen ei mikään ulkopuolinen tekijä kuten lääkäri, terapeutti, lääkkeet jne. voi auttaa? Masennus ei parane, jos olosuhteet eivät muutu. Olosuhteet: oma ajattelu, parisuhde, työ, asunto, rahattomuus, yksinäisyys, lapsuuden käsittely, väkivaltainen suhde, avioero, lapsen kuolema, läheisen menetys jne. mikä nyt voi kriisin aiheuttaa siinä määrin, että mielenterveys järkkyy. Vain se miten suhtaudut asioihin voi jotenkin vaikuttaa masennuksesta selviämiseen.

Ota huomioon, että olen itse masennuksesta toipunut ja tiedän mistä puhun. En ole täällä ns. aina mieleltäni terveenä olleena ja asiasta mitään tietämättömänä kertomassa asiaa.

"Se taatusti on totta, että masennus on itseaiheutettua."

Olen kyllä erimieltä, ei todellakaan ole itseaiheutettua.Mistä edes sait tuollaista päähäsi??

Jos itse koet tuolla tavalla, ei se ole mikään totuus, mikä pätisi muihin myös...

No asioista toki voi olla eri mieltä. Yritin kuitenkin vähän sanoa, että yksi asia ei kaikkiin tepsi.

Kerrohan minulle mikä sinun mielestäsi kääpä sen masennuksen aiheuttaa?

Syöt tarpeeksi niitä lääkkeitä, niin et kidu lainkaan! Mitä sinä toisten ihmisten puheita pelkäät. Syöt vain tarpeeksi niitä lääkkeitä, niin homma on selvä. On muitakin keinoja kuin lääkkeet ja pakokaasu.

Sinun juttusi ei viittaa mihinkään vakavaan masennukseen, vaan perinteiseen matalaan mielialaan. Nyt ryhdistäydyt tai tee tuo tempaus mitä olit jo ajatellut.

"Jos mikään masennuslääke ei auta, niin eikö nyt herää ajatusta siitä, että siihen ei mikään ulkopuolinen tekijä kuten lääkäri, terapeutti, lääkkeet jne. voi auttaa?"

Onhan tuo ajatus herännyt jo vuosia sitten - en vain tiedä miten tulisi toimia, että ajatusrakennelmiaan saisi muutettua. Sen tiedän, että yrittämällä elää "normaalisti" en mihinkään pääse, menen ihmisten tapaamisesta yms. tekemisestä aina selkeästi huonompaan kuntoon. Tietysti olen yrittänyt sitä monesti näiden vuosien aikana silloin kun vielä jaksoin.

Kiitos vielä kaikille vastauksista.

Ap, tarkoitus ei ollut loukata sinua tai ketään muutakaan.

Niin, varmasti lääkkeisiin voi turtua ja ne tekevät joskus pysyviä muutoksia aivoihin. En tiedä miten sinulle kävisi, jos lopettaisit lääkkeet kokonaan.

Ihmisen luonteenlaatu on kummallinen..jotkut ovat positiivisia tuli eteen mitä tuli, toisille pienikin vastoinkäyminen on elämän loppu..

Oletko käynyt kognitiivisessa psykoterapiassa? Siellä näitä ajatusmalleja voisi kokeilla muuttaa asiantuntijan johdolla. Masentunut vaan on niin taitava keksimään kaikkiin ratkaisuihin "mutta kun"-vastauksia ;) On analysoitava omaa ajatteluaan ja koitettava päästä "tekosyistä"..

Olet varmasti lukenut kaiken mitä olet käsiisi saanut masennukseen liittyvästä kirjallisuudesta. Itse kahlasin läpi niin paljon kuin pystyin, tieteellisiä tutkimuksia myös. Oman aikansa se otti, että ymmärsin mistä kaikessa on kysymys.

Yhtäkkiä vaan havahduin siihen, että kukaan ei tosiaan saa minua ärsyyntymään, ellen itse anna siihen lupaa. Kukaan ei voi loukata minua, jos en itse sitä salli. Kukaan muu ei voi elämääni elää kuin minä. Kukaan muu ei voi minua rakastaa, jos en ensin rakasta itseäni juuri sellaisena kuin olen. Myös masentuneena. Parisuhteeseen ei ollut mitään annettavaa, koska ja tässä on masennuksen ydin: kaikki pyöri minun ja masennukseni ympärillä. Kuinka itsekäs olinkaan! Millään muulla ei ollut väliä kuin minulla..oikeasti, jos sitä syväanalysoi.

Masentunut elää ehkä toisten odotusten mukaan ja unohtaa itsensä. Hän antaa itsestään enemmän kuin saa vastineeksi. On ehkä läheisriippuvainen. Sitten yhtäkkiä masentuu, kun voimat vain ei riitä. Tästä ei kohdallasi kai ollut kysymys? Et kertonut mikä sinun masennuksesi aikanaan laukaisi.

Olen ollut masentunut lapsesta saakka jollain tapaa. Niin kauan kuin muistan, olen ajatellut että helpompaa ois jos kuolisin pois tai kumpa en olisi syntynytkään.... Vanhana olen syntynyt, hautaan valmiina jo.

Iloa elämään on tuoneet ainoastaan perhe. Huonosti on käynyt, läheisiä on kuollut. Olen jäänyt yksin. Tahdon nykyään olla yksin. "Ystäviin" ja miehiin olen joutunut pettymään niiiiin monta kertaa, etten halua enää yrittää yhtäkään kertaa aiwan turhaan. Kaikki kilpailee, heidän sydämensä on mustaa myrkkyä ja käytös petosta!!!!!!!!

Itsemurhaa olen miettinyt monet kerrat. Saan mielenrauhan luonnosta ja omista harrastuksista. Ahdistun jos joudun ihmisten kanssa tekemisiin. En halua päästää ketään lähelleni, en tahdo enkä silti koe olevani yksinäinen. Paljon on lauluja ja runoja samasta asiasta.... "kalliit on laulujen lunnaat."

Ap, kiitos selvennyksestä. Eiköhän tuossa jo ole ihan riittävää syytä kokea alakuloa.

Olette varmaan siellä terapiassa työstäneet vanhempien alkoholismia ja sitä miten se sinuun vaikutti. Toivottavasti, koska se on todennäköisesti suurimpia syitä siihen miksi tunnet kuten tunnet? Meillä kaikilla on jotain, josta se masennus kumpuaa. Syyt tulee tunnistaa, jotta niitä voi työstää. Sanoisin, että useimmiten taustalla on kuitenkin oikeat syyt, vaikka joku ei niitä tahtoisi löytääkään. Se voi olla ihan yksittäinen tapahtuma, lapsuuden traumat, ylipäätään joku traumaattinen kokemus, rakkaudettomuus, henkisesti kylmät vanhemmat, opiskeluajan ylitsepääsemätön tentti tai lähes mikä tahansa, joka voi kolhaista joko itsetuntoa tai muistuttaa alitajuisesti jostain aikaisemmasta vaikka nyt lapsuuden tapahtumasta.

Koetko, että olisit läheisriippuvainen? Sellainen ei olisi myöskään mitenkään harvinaista, jos perheessä on ollut alkoholismia. Yritätkö ehkä myötäillä, miellyttää, sen sijaan, että tekisit kuten tahtoisit? Milläköhän sen sinun tahtotilasi saisi takaisin? Jos joku tarpeeksi potkii ja kohtelee huonosti, niin luuletko, että alkaisit ärsyyntyä vai ottaisitko kaiken vain vastaan ja sanoisit, että lisää kiitos?

Elämältäsi puuttuu suunta. Pala palalta se olisi nyt kasattava sellaiseksi, jossa sinun on hyvä olla. Jos ei hyvä, niin edes jollain tapaa miellyttävä. Ota etappeja tavoitteeksi. Ymmärrät itsekin, että parisuhteesi on nyt aika pahassa tienhaarassa. Kokemuksesta voin sanoa, että ero ottaa koville. Niin koville, että siitäkään ei välillä tunne selviävänsä..Haluatko sinä erota? Masentuneen kanssa on kovin vaikeaa olla parisuhteessa, kun se toinen ei ole mitenkään velvollinen pitämään sinua onnellisena..

Ehdotan, että listaat konkreettisia syitä sille miksi olet masentunut. Itselleni tulee aika monta syytä mieleen aikojen alusta. Olen niitä työstänyt ja päässyt tietyllä tavalla menneisyyden kanssa sinuksi, ainoa asia johon en enää pysty vaikuttamaan, ovat biologiset lapset. Sen asian kanssa joudun taistelemaan lopun ikääni. Tällä hetkellä siis tuntuu, että on päiviä kun asia on ok, hyväksyn sen, että en voi asiaa muuttaa. Sitten on niitä päiviä, jolloin se surettaa niin kamalasti ettei sitä tahdo kestää..

Masentuneelle on annettu esimerkiksi neuvoksi vapaaehtoistyö, toisten auttaminen. Kun keskittyy muihin, ei jää aikaa miettiä omaa napaa. On ihan hyvä neuvo. Vaikka sinusta tuntuu, että ei ole voimia mihinkään, niin yksi asia kerrallaan elo voi alkaa tuntua vähän mukavammalta. Jos haluat olla egosentrinen, niin käytä energiasi ainakin johonkin hyödylliseen eli vaikka opiskeluun? Miksi sitä pitää itseään ruoskia ikävillä asioilla kun voisi palkita hyödyttävillä asioilla? :) Itsensä palkitseminenkin on aika mukavaa, ehkä vähän huiputtamista, mutta toimii. Kun saat jotain valmiiksi, pystyt elämään päivän ilman, että muistat masennustasi tai olit puoli päivää ilman negatiivisia ajatuksia, tee jotain, mikä tuottaa sinulle mielihyvää..

Miten vanhempasi kohtelivat sinua kotona? Itsesi sättiminen virheistä viittaisi siihen, että sinulta vaadittiin kotona liikaa tai ei yhtään mitään. Olitko liian aikaisin liian aikuinen?

Masennus on sinun tapasi rangaista itseäsi jostain, mutta mistä..?

Todella raskaalta tuntuu tuo sinun lapsettomuusasiasi.. =/ Itse tein jo nuorena päätöksen, etten halua tuoda uutta elämää tällaiseen maailmaan ja silti olen välillä siitäkin päätöksestä surullinen. Tosin, kuten aikakin on näyttänyt, olisin vain jatkanut vanhempieni virheitä, joten siinä mielessä päätös oli ihan oikea.

Vanhempieni suurin ongelma oli pahantuulisuus - muistan saaneeni useimmiten vastaukseksi kiukkuisia rähähdyksiä. Lapset olivat liikaa heidän kestokyvylleen. Molemmat vanhemmat harrastivat myös säännönmukaista väheksyntää. Olin hyvä koulussa, aina paras kaikessa, ja sain siitäkin kuulla jatkuvasti vähätteleviä kommentteja. Muistan yrittäneeni aina vain enemmän, että kelpaisin. Sillä tiellä kai olin siihen asti, kunnes voimat loppuivat.

Lapsuuden olojen vuoksi pelkään riitoja ja konflikteja ja pelkään aina olevani haitaksi tai vaivaksi. Ehkä syytän perinteiseen tapaan itseäni vanhempieni ongelmista. Tunnistan itsestäni myös selkeästi lapsuuden perusturvallisuuden puutteen.

En tiedä tuosta huonon kohtelun nielemisestä.. Se on pikemminkin ollut vasta viime aikojen ongelma, kun en enää jaksa reagoida muulla tavoin. Toisaalta olen aina ollut niin herkkä loukkaantumaan, että olen ehkä senkin takia ymmärtänyt olla hiljaa, koska mistään ihmissuhteesta ei olisi muuten tullut mitään.

Jollain konstilla tässä pitäisi jotain omanarvontunnon rippeitä saada kaavittua kasaan.

No sinun pitää nyt vaan päättää, että vanhemmat eivät enää määrää elämästäsi..Sinun pitää itse vain päättäväisesti muokata suhtautumistasi asioihin. Kelpaat juuri sellaisena kuin olet, se sinun pitää uskoa. Sinun pitää uskoa siihen, että olet rakastettava, vaikka et yltäisikään huippusuorituksiin tai et päässyt huippukouluun tai yliopistoon..

Juu, koskaan ei ole myöhäistä saada onnellista vanhuutta. Voit päättää, että lapsuuden asiat eivät enää jatku aikuisuudessa. Siitä on itseään turha syyttää, että on syntynyt! Vanhemmillasi se vastuu on siitä, että heidän olisi pitänyt kasvattaa sinusta terve ja turvallisessa ympäristössä kasvanut lapsi ja teini. Lakkaa syyllistämästä itseäsi heidän virheistään.

Sinun pitäisi (helppo sanoa) päästä pois ristiriitojen välttämisestä. Sellainen ei kuulu oikein normaaliin parisuhteeseen ja elämään. En nyt tarkoita, että pitää alkaa tapella ja riidellä. Tätäkin voi treenata. Loukkaantumattomuuttakin voi treenata. Ei kaikkea tarvitse ottaa niin tosissaan. Toisaalta voit itsekin loukata muita, ei sitä voi elämässä välttää. Pelkäämällä ja sulkeutumalla siihen masennukseesi olet vain lakannut elämästä. Tule takaisin elämään ja koita tehdä loppuajastasi uskalias, rohkea ja sellainen, jossa päätät ettet kanna taakkaa vanhempiesi sijaan!

Siitä ali missä aita on matalin.

-Hirttäydy
-hyppää
-mee junan alle

Siin saa ihminen olla laiska kun lähdönkin pitää olla helppo.

Ja itselläni pahempi tilanne vuosissa, kuin sulla, enkä usko
,että tässä mitään tradigaalia enään tapahtuu, tuskin tästä noustaan.
Mut en silti mitään murhia jaksa miettiä. Ainakin täytyy 20 kg laihtua koska sukulaiset on niin vanhoi kantaa arkkuu, et on sit niil ees helpompaa.

Kiva lukea noita oikeasti empaattisia vertaistukikirjoituksia. Suosittelen kirjaa mielekkäästi eroon masennuksesta. Jaksamista ja muista huonoja kausia tulee ja samoin parempia. Itsekin yritän justiinsa saada kasaan itseäni romahduksen jälkeen, omalla taustallani alkoholisti yh äiti ja isoja muutoksia elämässä. Mulla on vielä pieni lapsi itsellä. Ois kiva joskus perustaa joku luottamuksellinen vertaisryhmä, jossa vois keskustella vaikka livenä tms.