Kuinka monelle on tuttua, että kohtauksen saaminen hävettää? Itse häpeän sitä, vaikka näkemässä olisi vain sukulaisiani tai ystäviäni. Jokin aika sitten pari poissaolokohtausta näki puolituttuja ja tuntemattomia ihmisiä bileissä ja olisin voinut vajota maan alle. Tottakai ymmärrän sen, että en voi tälle mitään ja ihan varmasti hekin sen ymmärtävät. Siitä huolimatta tunne on aina sama. Kyse on siis lyhyistä poissaolokohtauksista.
hävettää
mitä tekisin?
8225
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tuttu tunne, ja poissaolokohtauksia mullakin. Tiedän ettei tarvis hävetä mutta silti niin käy joka kerta :(
En ole kertaakaan hävennyt tajunnanhämärtymiskohtauksiani. Eteenkään tuttujen seurassa. Lähinnä ne on minusta asia jota ei pidä ottaa liian vakavasti (vaikka vakava sairaus onkin, sitä en kiellä) ja kohtauksilleni voi vaan hymyillä. Tämä asenteeni on siirtynyt myös tuttaviini, ja he eivät juurikaan kiinnitä huomiota kohtauksiini (toki sivusilmällä seuraavat että en satuta itseäni ja tokenen hetken päästä).
Tuttu tunne. Minä häpeän poissaolokohtauksiani AINA. Tuli niitä sitten mieheni, siskojeni, vanhempieni, ystävieni, vieraiden tai jopa lääkäreiden ja hoitsujen edessä sairaalassa. Ne on aina noloja. En tajua miksi. Enhän minä edes laske alleni, sano mitään typerää, aina en edes kaadu... Mutta silti ne aina hävettää. En tiedä mitä tälle voisi tehdä. Noh, pointtini oli ettet ole ainoa. Ja tämä häpeä on itselläni säilynyt vaikka olen saanut kohtauksia vähintään kerran viikossa ainakin viisi vuotta. Tuskin tilanne muuttuu :P
Itse pyydän aina anteeksi kohtaustani ja olen pahoillani, kun häiritsen. Häpeän tunne minulta ehkä puuttuu kuten nöyränä olo.
Uskon tai luulen, että kaverisi ovat pahoillaan häpeästäsi ja varmasti yrittävät tehdä parhaansa, että ei tarvitsisi hävetä. Minkä sinä kohtauksellesi voit? Et olisi heidän seurassaan? Tuskin he sitä haluavat ja jokaisella on omia ns. heikkouksia. Yritä ottaa tämäkin vahvuutenasi. Tiedät, että miltä tuntuu kun ei ole aivan terve ja voit ymmärtää muita vaikeampaa sairastavia helpommin. Monelle se on vaikeaa ja siksi maailma ei ole heikoille helppo paikka.
Moi Hugo,
Miksi pyydät anteeksi saatuasi kohtauksen? Eikä sitä voi sanoa häiritsemiseksi. Eihän muittenkaan sairauksien kohdalla pyydellä anteeksi. Miksi epilepsian kohdalla asia olisi toisin? Mielestäni anteeksipyytäminen ymv.ei ainakaan vähennä häpeän tunnetta, mkäli epi sellaisen tunteen aiheuttaa.
Pyydän aina anteeksi aiheuttamastani haitasta ja mistä sitä tietää, että miksi sitä anteeksi pyytää, kun kohtauksen jälkeen on tajunta hämärtynyt. Yleensäkin pyydän useasti anteeksi, sanon ole hyvä ja kiitos. Eikös niissä käytöksen kultainen jyvä?
Joo, en tosiaankaan tiedä, että miksi pyydän anteeksi heti kohtauksen jälkeen. Se on automaatio. Vähän kuin kadulla näkee kauniin naisen ja pää kääntyy heti siihen suuntaan kuin pöllöllä ja väkisin rintoihin katsominen, jota pakko yrittää välttää avonaiseen pukeutuvilla naisilla.
Itse uskon kyllä, että monet kokevat epilepsia kohtauksen häiritsevänä ja olet varmaan kuullut, että jotkut liikkeenharjoittajat ovat antaneet ns. porttikiellon kohtauksen saanneille. Lienee asia vähenemään päin, mutta kyllä sellaista vieläkin tapahtuu.
Itse kyllä yleensä voin paljonkin elintavoillani vaikuttaa kohtaukseen ja tiedän, että milloin tulen kohtauksen saamaan auran takia tai pitkän huonovointisuuden jälkeen, kunnes...
En tunne mitään häpeää anteeksipyytämisestä. Päinvastoin. Mielestäni se on kaunis ele. Eri asia on kyllä, että hädissään oleva auttaja alkaa sitten selittelemään, että ei tarvitse anteeksi pyytää tai hävetä. En häpeäkään, mutta anteeksi jostain syystä pyydän.
Toivottavasti vastasin asialliseen kysymykseesi kattavasti. Tämähän auttoi minua ajattelemaan asiaa itsekin ja asia on juuri näin kuin kirjoitan.
Etenkin lapset mielestäni voivat pelätä kohtausta ja en haluaisi pelotella. Esim. kummipoikani oli ainakin peloissaan pelkästä epilepsiastani ja vasta aikuisena uskalsi kysyä, että mikä se epilepsia oikein on ja että ei hän koskaan tiennyt, että minulla epilepsia. Itsekin epilepsian helposti unohdan.
PS. oletpa harvinaisen fiksun oloinen. Sinusta tulee mieleen eräs gaijin.
Tuskin meistä epileptikoista kukaan on niin hyvällä itsetunnolla varustettu, että ei ole kohtausten tultua moksiskaan. Itse koen, että koska en kohtauksilleni voi mitään, niin en myöskään halua niitä päivittäin hävetä. Jos joku minut arvottaa kohtausten aikana, niin hän arvottaa. Tuolloin omasta mielestäni "näyttämöllä on epilepsiani" , en minä. Ne jotka tuntevat minut, arvottavat minut minuna. Toki tiedän, että on niitä ihmisiä, jotka eivät halua olla kanssani, koska on niin noloa, kun saan kohtauksia, mutta sille asialle en voi valitettavasti tehdä mitään. :(