Istun usein iltaisin teellä Kysymysten ja Muistojen kanssa. Ne viihtyvät hyvin toistensa seurassa - kuin lamppu, joka houkuttelee yöperhosia. Neulankärkiä kynttilänliekeissä tilkasta viiniä, pistekirjoitusta sielussa. Jos hypähdän ilmaan kuulen niiden kolisevan sisälläni ja pudotessaan ne muodostavat sanoja kuin lumihiutaleet, jotka putoavat muotteihin.
Ah Rakkaus. Miten kurja juomakumppani sinä oletkaan.
Ah Rakkaus. Miten kurja juomakumppani sinä oletkaan.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Perhoset valkeimmat ja kauneimmat rintaasi. Luumuisin viini huulillesi. Unet kauneimmat. Rakkaus ja kaipaus.
Kiitos kaunis. Mietin nykyään, olisiko hän mies, johon nyt rakastuisin ilman yhteistä historiaa? Pysäyttäisikö hänen kohtaamisensa minut niille sijoilleni väkijoukossa? Katse? Olemus? Kääntäisinkö pääni ja haluaisinko oppia tuntemaan? Ovatko viime vuodet häntä muuttaneet ja rakastanko enemmän sitä millaisena hänet muistan kuin millainen hän on nyt?
Liian vähän aikaa löytää vastaus.
Rakkaus kysyy, oletko yksin? Vastaat hetken mietittysi, en tidä. Onhan minulla nuo muistot seurana, kertovat saman tarinan aina uudestaan ja uudestaan. Ne muistot ovat tuossa kupissa, otan sen huulilleni, maistan yrttien maun ja hunajaa. Nielaisen alas ja taas sisälläni lämmittää.
Se on lyhyt ja nopea humala - humaltua tunteista sekä muistoista, mitä seuraa pitkä ja hidas krapula.
Joit maljasi tyhjäksi, lauloit lauluja sille. Niin oli tarkoitettukin, muistoiksi vain. Mutta tiesitkö silloin mitä kohtalo on, sanoit kai minä olen onnesta kuolematon. Hän vastasi, sinä naurat nyt vain, mut jo huomenna kohtalo sinut omaksensa saa.
En laulanut lauluja viinille, se lauloi laulunsa minun kauttaan. Täytti maljani yhä uudestaan ja uudestaan, ja hymy, jonka huuleni nauroivat ei ollut sisimpäni peili, vaan kilpi, jota kiillotin. Ja kohtaloko minut jo huomenna omaksensa ottaa? Kuolemako? Kun kaikki niin kesken jää?
Arpasi heitit, miksi kohtaloa pekäät? Olet lumottuna siihen, pakoon et voi päästä, et omaksi ottaa. Kuljet sen kanssa minkä edessäsi näet, vaikenet vain kun on sanojesi aika. Sillä tiedäthän, että elät pelkoja sen.
Miten voi pelätä kohtaloa, kun ei edes tiedä mikä se on? Kohtalo kuulostaa vain hyvin, hyvin kohtalokkaalta ja kirjoituksesi dramaattisilta arvoituksilta. Ei sanoilleni ole aikaa. On vain menneisyys. Sanat ovat toteutumattomien kosketusten kaiku. Se ei pelkää, joka elää kahlehdittuna kallioon kuin Prometheus.
Sitä se juuri on, pelkoa kun ei tiedä, sitä on kohtalo. Yrität ohjailla elämää, välttää kohtaloa jota kuitekin juuri elät. Et tee virheitä melestäsi, sekin on joskus virhe. Kahleet jotka tunnet ranteillasi, evät ne ole kiinni. Tiedäthän, menet karkuun aina kun vain voit. Et näytä sitä, kun pelkäät kohtaloa.
Ainoa asia mitä minä pelkään on se, että sinä olet nyt erittäin pahasti erehtynyt henkilöstä ja vähän kaikesta muustakin. Ei ole kohtaloa, on vain erilaisia tapoja kuluttaa aikaa ennen kuolemaa - mielekkäitä sekä vähemmän mielekkäitä.
Jos kerran uskoin kohtaloon ja suureen rakkauteen, niin se oli eilen.
Pelkosi on turhaa, kohtalo ottaa omansa. Kun yrität olla tekemättä vrheitä mitä olet nähnyt, teet ne virheet mistä et vielä tiedä. Olet oikeassa, varsinaista kohtaloa ei ole olemassakaan, se on vain sattumaa. Väliäkö sillä millä nimellä sitä kutsuu, ole valmis sattumalle, näet kohtalosi.
Minulla on tunne ettei tämä keskustelu johda yhtään minnekään.
Olen vain nainen, joka kerran rakastui, rakastaa yhä ja siinä ei ole mitään pelkoa - vain olosuhteiden muodostama tilanne, johon on ollut sopeuduttava. Elämä menee minne menee ja käyttämättömät tunteet tihkuvat esiin sanoina, kun ei voi rakastaa ja saada rakkautta häneltä, jota kaipaa.
Olet tuossakin oikeassa, täällä käytävät keskustelut eivät yleensä johda mihinkään.
Useat täällä olevat elävät samantapaisessa elämäntilanteessa, kuvitellen sen olevan ainutkertaista. Täällä se ei muodostu ainutkertaiseksi, siihen tarvitaan jotain muuta. Ehkä se on rohkeutta, omien pelkojen voittamista.
Kiva kun sinulla on tuo nimmari niin ei tarvitse arvailla kuka vastaa, hyvä niin.
Kyllä jokainen rakkaus on ainutkertainen sille rakkauden kokijalle itselleen. Se sisältää tarinoita ja sävyjä, joita muut eivät voi koskaan ymmärtää. Omassa tilanteessani ei ole kylläkään mitään ainutlaatuista, kun sitä katsoo ulkopuolelta, mutta sisäpuolelta, koettuna ja elettynä, se on minulle itselleni ainutkertainen, sillä vain minä tiedän, tunnen ja muistan kaiken sen mikä on johtanut tähän tunteeseen ja jopa tähän tilanteeseen, että kirjoitan anonyymeille Suomi24:llä.
Tänne sen sijaan sanasi osuivat.
Rakkautta on koettu tuhansia vuosia, sen surauksena maapallo on täyttynyt ihmisistä. Jotakin yhteistä siinä täytyy olla, tuskin kuitenkaan montakaan ihan juuri samanlaista. Tunnetasolla todellakin ne erot taitavat tuntua selkeämmiltä. Joku on väittänyt rakastumisen olevan myrkytystila, elimistö tuottaa aineita joita ei yleensä tuoteta suuria määriä ja siitä huumaantuu. Tuskin täysi totuus, silti aika yleistä. Itse uskon enemmän sitoutumiseen, sellainen on mahdollisuus jatkua pitkäänkin.