Hei.
Olemme uusperhe ja perheeseemme kuuluu minun ja mieheni lisäksi minun 8-vuotias poikani ja yhteinen tyttömme 3-v.
Siitä saakka kun tyttömme syntyi, meidän yhteiselomme on ollut aikas vaikeaa. Sitä ennen hänellä ja pojallani oli hyvät ja mukavat välit, tekivät kaikkea yhdessä ja muutenkin pitivät toisistaan.
Muttei enää tietoakaan moisesta..
Mies haukkuu poikaani todella usein ja vahtii tyttöä silmä tarkkana, odottaen, että poika tekisi jonkin väärän eleen tyttöä kohtaan..
Mies ei uskalla oikeastaa yhtään heidän antaa leikkiä kaksin vaan vahtaa koko ajan ja jos poika vähänkin (edes vahingossa) muksaisee tyttöä, niin hän saa kauhea huudon. Kun minä olen lasten kanssa, he leikkivät oikein hyvin keskenään, enkä mene pieniin riitoihin edes väliin, kun osaavat hyvin ne selvittää keskenään. Eikä heille edes yleensä tule silloin mitään riitää, koska kaikista pienistä ei tehdä numeroa heti.
Mies huutaa ja karjuu pojalle usein ja haukkuu tätä hemmotelluksi ja huonokäytöksiseksi kakaraksi ja minua huonoksi äidiksi, joka ei osaa asettaa rajoja pojalleen.
Itselläni on tosi vaikeaa, yritän olla tasapuolinen molemmille lapsille ja olemaan koko ajan skarppina, että mitä tapahtuu lasten välillä, että tuleeko taas kauhea huuto..
Poika kärsii tästä todella paljon, hän itkee joskus huoneessaan asiaa ja kysyy, että miksi XX saa huutaa mulle aina ja sanoo myös, että voitasko me äiti muuttaa pois.
Mieheni on kuitenkin mukava ihminen noin yleensä, mutta nykyisin on kyllä muuttunut, eikä hänen kanssaan voi keskustellakaan asiasta, kun siitä tulee vaan huuto ja tappelu, että kuinka huono äiti minä olen ja poika hemmoteltu tapaus.
Miten voi tilanne yhtäkkiä olla tällainen?
Mies on todella huonotuulinen, jos joutuu lähtemään meidän kanssa ihan pienellekin reissulle (jopa kauppaan!) ja mistään lomamatkoista ei voi edes puhua, koska hän toitottaa, että noitten kakaroitten kanssa ei voi lähteä mihinkään, on ne niin kauheita. Vaikkeivat he kyllä ole, itse olen tehnyt heidän kanssaan reissuja kolmisin ja aina meillä on mennyt hyvin ja ollut mukavaa.
Siis hänellä on oikeasti asennevamma, vai!?
En todellakaan tiedä, mitä tehdä. Rakastan miestäni paljon, mutta enemmän rakasta lapsiani, erokaan ei ole mielestäni aina se oikea ratkaisu, mutta mitä ihmettä voi tällaisessa tilanteessa tehdä.
Hän kyllä hoitaa lastani, kun olen itse töissä, mutta on kuin robotti, eikä vaivaudu tekemään pojan kanssa muuta kuin pakolliset. Poika kyselee häneltä usein kaikkea kysymyksiä mitä yleensä pikkupojat miehiltä kyselee ja tämä vastaa yksisanaisilla vastauksilla: mmm, joo, ei, en tiiä jne eikä yleensä ota edes katsekontaktia poikaan vaan tuijottaa samalla telkkaria.
Minun tulee niin surku sitä poikaa välillä, kun katselen häntä ja hänen toivottomia yrityksiään.
Isäänsä poika tapaa joka toinen viikonloppu ja hänellä on hyvät ja rakastavat välit isäänsä. Tyttömme taas on isin tyttö, jolle isi on kaikki kaikessa.
Hän laskee suurinpiirtein lelutkin, että pojalla ei saa olla yhtään enempää mitään kuin tytöllämme ja kaikessa hän asettaa lapset tavallaan kilpailuasemaan eikä halua että poika saisi mielihyvää yhtään mistään ylimääräisestä mistä ei tyttäremmekään.
Tämä on aika vaikea tilanne, olen ihan toivoton. Onko teillä hyviä neuvoja?
Mies itse sanoo, että hän vain kasvattaa poikaa oikein, kun sitä ei kukaan muu kasvata..hmm.
Olemme uusperhe ja perheeseemme kuuluu minun ja mieheni lisäksi minun 8-vuotias poikani ja yhteinen tyttömme 3-v.
Siitä saakka kun tyttömme syntyi, meidän yhteiselomme on ollut aikas vaikeaa. Sitä ennen hänellä ja pojallani oli hyvät ja mukavat välit, tekivät kaikkea yhdessä ja muutenkin pitivät toisistaan.
Muttei enää tietoakaan moisesta..
Mies haukkuu poikaani todella usein ja vahtii tyttöä silmä tarkkana, odottaen, että poika tekisi jonkin väärän eleen tyttöä kohtaan..
Mies ei uskalla oikeastaa yhtään heidän antaa leikkiä kaksin vaan vahtaa koko ajan ja jos poika vähänkin (edes vahingossa) muksaisee tyttöä, niin hän saa kauhea huudon. Kun minä olen lasten kanssa, he leikkivät oikein hyvin keskenään, enkä mene pieniin riitoihin edes väliin, kun osaavat hyvin ne selvittää keskenään. Eikä heille edes yleensä tule silloin mitään riitää, koska kaikista pienistä ei tehdä numeroa heti.
Mies huutaa ja karjuu pojalle usein ja haukkuu tätä hemmotelluksi ja huonokäytöksiseksi kakaraksi ja minua huonoksi äidiksi, joka ei osaa asettaa rajoja pojalleen.
Itselläni on tosi vaikeaa, yritän olla tasapuolinen molemmille lapsille ja olemaan koko ajan skarppina, että mitä tapahtuu lasten välillä, että tuleeko taas kauhea huuto..
Poika kärsii tästä todella paljon, hän itkee joskus huoneessaan asiaa ja kysyy, että miksi XX saa huutaa mulle aina ja sanoo myös, että voitasko me äiti muuttaa pois.
Mieheni on kuitenkin mukava ihminen noin yleensä, mutta nykyisin on kyllä muuttunut, eikä hänen kanssaan voi keskustellakaan asiasta, kun siitä tulee vaan huuto ja tappelu, että kuinka huono äiti minä olen ja poika hemmoteltu tapaus.
Miten voi tilanne yhtäkkiä olla tällainen?
Mies on todella huonotuulinen, jos joutuu lähtemään meidän kanssa ihan pienellekin reissulle (jopa kauppaan!) ja mistään lomamatkoista ei voi edes puhua, koska hän toitottaa, että noitten kakaroitten kanssa ei voi lähteä mihinkään, on ne niin kauheita. Vaikkeivat he kyllä ole, itse olen tehnyt heidän kanssaan reissuja kolmisin ja aina meillä on mennyt hyvin ja ollut mukavaa.
Siis hänellä on oikeasti asennevamma, vai!?
En todellakaan tiedä, mitä tehdä. Rakastan miestäni paljon, mutta enemmän rakasta lapsiani, erokaan ei ole mielestäni aina se oikea ratkaisu, mutta mitä ihmettä voi tällaisessa tilanteessa tehdä.
Hän kyllä hoitaa lastani, kun olen itse töissä, mutta on kuin robotti, eikä vaivaudu tekemään pojan kanssa muuta kuin pakolliset. Poika kyselee häneltä usein kaikkea kysymyksiä mitä yleensä pikkupojat miehiltä kyselee ja tämä vastaa yksisanaisilla vastauksilla: mmm, joo, ei, en tiiä jne eikä yleensä ota edes katsekontaktia poikaan vaan tuijottaa samalla telkkaria.
Minun tulee niin surku sitä poikaa välillä, kun katselen häntä ja hänen toivottomia yrityksiään.
Isäänsä poika tapaa joka toinen viikonloppu ja hänellä on hyvät ja rakastavat välit isäänsä. Tyttömme taas on isin tyttö, jolle isi on kaikki kaikessa.
Hän laskee suurinpiirtein lelutkin, että pojalla ei saa olla yhtään enempää mitään kuin tytöllämme ja kaikessa hän asettaa lapset tavallaan kilpailuasemaan eikä halua että poika saisi mielihyvää yhtään mistään ylimääräisestä mistä ei tyttäremmekään.
Tämä on aika vaikea tilanne, olen ihan toivoton. Onko teillä hyviä neuvoja?
Mies itse sanoo, että hän vain kasvattaa poikaa oikein, kun sitä ei kukaan muu kasvata..hmm.
Vastaukset 21
Vanhimmat
että poika muuttaa oikean isänsä luo, koska on hyvät välit isäänsä. Ihmettelen miksi et ole jo hoitanut asiaa, vaan annat pojan kärsiä nykyisestä ukostasi.
Mielestäni sekään ei kyllä ole ratkaisu tähän, koska pojalla on elämä täällä: hyvät ystävät, koulu, harrastukset (asumme siis hänen isänsä kanssa eri paikkakunnilla). Ja hän on myös itse sitä mieltä, että missään nimessä ei halua muutta isänsä luokse eikä halua eroa minusta.
Hän on niin kiinni minussa,ollut aina ja olemme asuneet ja elelleet yhdessä ja kaksinkin melko kauan.
Joskus kun olemme käyneet mökillä (silloin harvoin, kun mieheni suostuu lähtemään) heillä on mieheni kanssa ollut todella hauskaa. Pelailevat kaksin ulkona ja muuta mukavaa, mutta kun arki koittaa ja kotiin tulemme, taas alkaa sama taistelu.
Välillä tuntuu, että mieheni olisi mustasukkainen pojalleni. Poika haluaa joskus aamuyöstä viereeni nukkumaan ja mies on siitäkin ihan hiilenä ja sitä mieltä, että tuon ikäisen ei missään nimessä pitäisi enää tulla äitinsä viereen nukkumaan, että täys lellikki.
Hän on muuttunut ihan kummaksi!
Pitää vissiin sanoa sille, että häipyy ja jään muksujen kanssa tänne...jaa niin ja asuntolainan kanssa myös :/
Jos miehesi ei edes suostu keskustelemaan, tilanne on kyllä hankala... Yritä selvittää tilanne, älä vielä luovuta! Juuri kuvailemasi tilanteesi takia, minua hirvittää ajatuskin hankkia toinen lapsi uuden miesystäväni kanssa:(
Toisaalta vanhempi lapsesi kärsii varmasti henkisesti, liian kauan ei kannata odottaa tilanteen paranemista hänen kustannuksellaan... Minusta ei missään nimessä kannata antaa pojan muuttaa oikean isänsä luo. Varmasti hänestä tuntuisi tosi kamalalta muuttaa sinne ja ajatella että sinä välität vain uudesta miehestä ja teidän yhteisestä lapsesta!
Vaikeita asioita! Voimia sinulle!!
Tiedätkö miehesi omasta lapsuudesta mitään?
Jotenkin mies ottaa kamalasti vastuuta jopa ahdistumiseen asti yhteisestä lapsestanne. Mustasukkaisuutta? Mitä mustasukkaisuus on on? Se on sitä, ettei tunne itseään oikein hyväksi.
Vastaavassa tilanteessa menin perheasianneuvottelukeskukseen puhumaan asiasta. Mies tuli lopulta mukaan. Virkailijat siellä ottivat tiukan linjan suhteessa mieheen ja sanoivat selvästi mitä mieltä ovat asiasta.
Oletko sanonut miehellsi mitä ajattelet. Jos et voi, kirjoita hänelle kaunis kirje.
Et voi antaa tuhota poikaasi. Tämä jatkuu jos et saa jotenkin poikki. Miehellä viiraa aika lailla. Asia on hoidettava . Lapsi jo apua sinulta pyytää.Älä untakaan näe toisesta lapsesta.
Miehellä ei siis taida olla omia lapsia ennestään?Niin,olisiko kannattanut ajatella ennen kuin alkaa seurustella?Koska poika ei ole hänestä lähtöisin,on aivan päivänselvää,että kokee ristiriitaisia tunteita.Asetapa itsesi hänen asemaansa.Totta kai sitä aluksi näytellään,kuinka paljon tykkää toisen jälkikasvusta jotta saa hyvät välit äidin/isän kanssa,mutta arki onkin toinen juttu.Pojalle huono homma.Kuinka kaukana hänen isänsä asuu?Voi kuitenkin olla,että ennemmin tai myöhemmin poika lähtee isänsä luo-omasta halustaan.
Hei.
Luin tuossa pikapikaa muidenkin vastauksia. Olen samantapaisessa tilanteessa.
Mekin olemme uusperhe. Miehellä on kaksi lasta edell. liitosta ja he käyvät täällä tapaamisella joka toinen vkl. MInulla on myös lapsi edell. liitosta, hän asuu meidän kanssamme. Lisäksi meillä on yksi yhteinen lapsi, tosin on vielä pienempi kuin teidän yhteisenne.
Miehen lapset olivat ihan kivoja ja minulla oli ihan ok välit heihin. Toki ihmettelin monia juttuja ja tapoja mitä he tekivät..
Kaikki muuttui kun tuo yhteinen lapsi syntyi.
Äkkiä en enää voinut sietääkään miehen lapsia! Minua inhotti kun he koskivat vauvaan. En tykännyt kun he leikkivät vauvan kanssa, lässyttivät hänelle yms. Pari kertaa lukkiudun makuuhuoneeseen vauvan kanssa, itkemään. He olivat/ovat samaa ikäluokkaa kuin poikasi, ja minusta he käsittelivät vauvaa tosi kovakourasesti, vieressä piti vahtia koko ajan. Nuorempi meni välillä vauvan selän päälle makaamaan ja vaikka siitä sanottiin, hän ei tajunnut (??)että niin ei tehdä. Ja veti lelut käsistä yms. Ikää oli 6-7 v.
Edelleen vahdin vieressä että leikki sujuu kunnolla.. olen omani puolella kuin leijonaemo. Kynnet esillä ja hampaat irvessä.
No, vauva on vielä vauva - ei vielä edes kävele, joten siksikin vahdittava on. Teillä tilanne on eri, koska yhteinen on jo leikki-ikäinen ja osaa puhuakin yms.
Mutta ehkä miehesi kohdalla on kyse samansuuntaisesta ilmiöstä. Ns. Isänvaistosta, joka vahtii turhankin tarkasti jälkikasvuaan ja kokee toisen lapsen ikään kuin uhkana omalle lapselleen.
Hän näkee oman lapsensa kauniina ja täydellisenä ja on vasta hänen syntymänsä jälkeen alkanut nähdä "vikoja" pojassasi yms.
Luulen, että on ihan sama, millainen poikasi olisi, mitä hän tekee ja millä tavalla tai mitä jättää tekemättä: moitittavaa löytyisi silti! Juttu ei siis piile poikasi käytöksessä vaan miehesi ylisuojelevassa "emovaistossa" omaa lasta kohtaan. Se on niin alitajuista toimintaa, ettei hän sitä tiedosta eikä tajua. Hän kokee tekevänsä oikein.
Ero tuskin on ratkaisu. Poikasi muutto pois ei sekään taida olla hyvä ratkaisu. Miltä pojastasi tuntuisi, kun hänet sysätään pois omasta perheestä pikkusiskon syntymän myötä? Ikään kuin hän olisi ylimääräinen? Se voisi olla tosi kamala hylkäämiskokemus - isäpuoli oli ilkeä ja äitikään ei enää välittänyt!!??
Lapsella on kuitenkin paha olla. Ei ole hyvä alku elää perheessä , jossa "isä" inhoaa ja vihaa ja kohtelee huonosti.
Olen nähnyt tämmösiä uusperheitä. Isäpuoli oli tpdella ilkeä vaimonsa edell. liiton pojalle. Poika sai jo ihan pienenä hillittömiä raivareita.. koulussa oli häirikkö.. ja 12-vuotiaana notkui kartsalla ryyppäämässä ja rettelöimässä.. äiti ei saanut enää mitään otetta poikaan. Isäpuoli oli siis aloittanut pienestä ja ilkeily oli vaan jatkunut ja mennyt tosi pitkälle.. Yhteisiä lapsia isä kohteli tietysti hyvin. Valtava ristiriita lapsen silmissä.
MIehesi ehkä odottaa pojaltasi lähes aikuismaista käytöstä, ja ehkä hän ei siedä omalta tytöltännekään sitä lapsenomaista käytöstä mitä nyt lasten kanssa on. Melua, itkua, sotkua, leikkiä, ääntä.
Miehesi ei siis suotstu keskustelemaan? Oletko sanonut hänelle, että sinä olet ihan lopussa ja ahdistunut? Että olet umpikujassa asian suhteen?
Minusta teidän pitäisi varata aika perheneuvojalle / avioliittoneuvojalle. Olisi aika keskustella siitä, miten perheessä toimitaan ja miten muita perheenjäseniä kohdellaan.
Kohtelemalla huonosti poikaasi, hän kohtelee huonosti myös sinua. Se sattuu poikaasi, mutta se sattuu myös sinuun.
Kerro se miehellesi.
Jos miehesi vaatii pojaltasi tietynlaista käytöstä, on hänen itsekin kyettävä samanlaiseen käytökseen. Ja enemmänkin, hänhän on aikuinen. Jos poikasi ei saa kiukutella eikä korottaa ääntään, ei sitä saa tehdä hän itsekään !
Jos miehesi ei lähde kanssasi keskustelemaan, mene yksin. Aloita siitä.
Laita miehesi selkä seinää vasten. Vaadi. Minusta te olette aika pahassa umpikujassa, sinä varsinkin.
Pojallasi on vain yksi äiti ja se olet sinä. Vain sinä voit ja vain sinun täytyy pitää lapsesi puolta. Älä laita lapsesi itsetuntoa ja mielenterveyttä teidän parisuhteenne alttarille !! Kannat syyllisyyttä siitä loppuikäsi, syytät itseäsi lapsesi huonosto koulumenestyksestä yms. yms. mitä tielle nyt tuleekin... ja lapsesta kasvaa katkera lapsi, joka osaa vihata... Parisuhteenne ei ole sen arvoinen.
Sillä jos se mies rakastaa sinua, jos hän arvostaa sinua,
hän kohtelee sinun lastasi hyvin!
Jos hän ei kykene siihen - mikä on hänen rakkautensa määrä ja laatu???? Kannattaako semmoiseen uhrata omaa lastaan??
Mutta tottakai kannattaa yrittää ja kannattaa korjata ja rakentaa. Siksi suosittelen perheneuvontaa tms. keskustelujuttua. Mene vaikka itseksesi. Saat perspektiiviä tilanteeseen. Saat purettua ongelmakohdat jollekulle ulkopuoliselle, joka näkee asiat eri tavalla.
Vaadi myös miehesi mukaan, sitten kun aika on kypsä.
Siihen mennessä, siihen asti - ole rohkeasti lapsesi puolella!! Hänellä on vain sinut!
Heippa.
Kyllä tutulta kuulostaa tuo kuvaamasi tilanne. Muistan, kun tyttö syntyi, niin poikani olisi kovasti halunnut hoitaa ja minä annoinkin, mutta mies oli ihan kauhuissaan asiasta.
Poikamme myöskin on saanut niitä raivareita, varsinkin nuorempana, mutta jonkin verran myös nykyisin, tosin ne onneksi ovat vähän laantuneet.
Koulussa hänellä menee oppimisen puolesta hyvin, mutta käytöksessä on todellakin vielä harjoittelemista ja häiriköikin aina välillä.
Ja mies on juuri tuollainen kuin kuvailit, ei siedä sotkua, melua eikä ääntä lapsilta. Hermo menee heti kun jotakin vähän kaatuu tai lapset kiljuvat. Olen sanonut hänelle, että lasten täytyy saada riehua ja temppuilla keskenään, että ei puututa, mutta hän on aina lähtövalmiudessa, jotta pääsee väliin ja huutamaan, että mitä mä sanoin, nyt toi riehuminen loppuu tai ette saa sitä tai tätä...!
Hän uhkailee (molempia lapsia!) aina sillä, että jos ette ole niin tai näin, ette saa sitä jne.
Lähes kaikki lauseet alkavat älä tee sitä, älä ole noin, älä älä älä..
Tyttömme ei saisi edes juosta (!) koska voi kaatua.
Hänet on kyllä tosi vaikea saada mihinkään perheneuvojalle, mutta se on ollut itsellänikin mielessä, että olisi parasta mennä. Mies on juuri sen tyylinen ja sanonutkin, että ei usko heihin ja rahastavat vain, että kuka tahansa osaa lässyttää muille tuollaista paskaa.
Olen sanonut hänelle useasti, että en hyväksy hänen käytöstään poikaani kohtaan, niin aina on vastaus ollut, että okei pannaan talo myyntiin sitten, kyllä se hänelle sopii! Mutta kun mielestäni se ei ole oikea ratkaisu heti, ei tyttömmekään vuoksi. Miksi pitää heti lähteä karkuun ongelmia, eikö niitä voisi selvittää ja etsiä vaikka vikoja aikuisista ensiksi ja koittaa muuttaa omaa käytöstään?
Tartun tuohon loppukaneettiisi: etsiä vikoja aikuisista..
Entäs jos ei etsitäkään vikoja. En minä ainakaan muutu yhtään mihinkään, jos puoliso tulee luettelemaan minun vikani. Ja sanoo, että nämä kun itsestäsi muutat, niin sitten olemme onnellisia ja meillä on kaikki hyvin.
Muutos lähtee aina itsestä, omasta aloitteesta. Mutta sen oivaltaminen, että MINUSSA on ns. vikaa = MINUN on muututtava jonnekin päin - se on iso askel ja pitkä prosessi.
No, tiedät varmaankin tuon kaiken.
Parisuhdeoppaat neuvovat, että syyttämisen sijaan puhuttaisi siitä, miltä itsestä tuntuu.
Ei: "AIna sinä karjut lapsille" "Anna lasten olla sitä mitä ovat"
Vaan: "Minua loukkaa kun kohtelet huonosti minun poikaani. Minusta tuntuu, ettet rakasta minuakaan, kun et voi sietää lastani"
Helposti sanottu, käytännössä ei välttämättä onnistu,. Olin naimisissa miehen kanssa, joka ei "kuullut" minun viestiäni, vaikka sen miten muotoilin. Aina hän huusi: ai minunko vika tämä on? Ai eikö, se on sitten sinun vika - sinun lapsesi vika - no kenen vika tämä sitten on??
Syyllinen piti löytää.
Oli vaikea keskustella tai löytää keskusteluyhteyttä kun ihminen ei kertakaikkisesti halua kuulla eikä halua ymmärtää toista osapuolta, vaikka sanansa miten asetteli.
Hän myös uhkaili erolla. Aina kun tuli riita: no erotaan sitten, ei tästä mitään tule.
En tiennyt, milloin minun pitää alkaa pakata kasseja.
Erolla uhkailu on yksi väkivallan muoto, yksi alistamisen ja kiristämisen muoto. - Jos et tee kuten minä haluan, niin minä jätän sinut. - Se on raukkamaista ja ylläpitää epävarmuutta. Milloin suhde loppuu, huomenna ensi vikkolla, milloin? Loppuuko vaiko ei? Miten voi luottaa suhteeseen ja toiseen ihmiseen, jos aina ongelmien eteentullessa toinen aikoo erotà?
Itse syyllistyn tuohon samaan tässä suhteessa, olen välillä niin väsynyt. Minun kohdalla se ei kerro halusta erota, vaan siitä, miten uupunut olen asioihin , joihin itse en voi vaikuttaa.
Kokeeko miehesi, ettei hän voi vaikuttaa mihinkään tai että häneen ollaan niin tyytymättömiä?Että hän on sitten ihan väsynyt siihen? Ehkä hän on väsynyt lapsiperhe-elämään? Se onkin rankempaa kuin hän arvasi?
Kaikkea ei pitäisi kontrolloida niin tarkasti. Antaa lasten kaatuilla ja kolhia itsensä ja kiipeillä ja riidellä - sillä tavalla lapsi kasvaa, oppii. Ei lapsi siitä vahingoitu, vaan rakkaudettomuudesta ... olkoon se kohdistettu itseen tai veljeen tai äitiin/isään ja ilmeneepä se miten tahansa. Liika kontrollointi ei ole hyväksi. Lapsi kokee senkin rakkauden puutteena.
Ainakin seurakunnan perheasiainneuvottelukeskuksessa (? menikö nimi oikein, löytyy seurakunnan sivuilta) on ihan ilmainen palvelu. Myös kunnan perheneuvolassa saattaa olla parisuhdeterapiaa/neuvontaa. Ja ilmaista.
Srk:ssa ei puhuta uskosta ollenkaan.
Yritä näihin. Kun ovat ilmaisia, ei ainakaan ole rahastusta.
Lässyttämisen taustaLLA on alan koulutus, työkokemus - muut parit, muidenkin ongelmat yms - ja terapeutin oma elämänkokemus. Eivät ne kaikki ole pumpulissa kasvaneet sieltä kirkasotsaisina tulleet ns. auttamaan muita onnettomia - eivät he itseään aseta yläpuolelle ja kuvittele osaavansa elää virheettömästi.
Yhdyn täysin kommenttiisi!
Olen itse nähnyt kuinka isäpuoleni mursi veljeni psyykkisesti samanlaisella käytöksellä. Rakas veljeni taistelee alkoholisminsa kanssa ja on aika ajoin ollut erittäin huonossa kunnossa.
Itse pärjäsin, olen kuitenkin ollut terapiassa. Meitä oli siis kaksi lasta edellisestä avioliitosta ja sitten uusperheeseen syntyi yhteinen tytär. Sisareni on prinsessa ja pitää meitä jotenkin epäonnistuneina raukkoina jotka eivät ole elämässä pärjänneet. Ketäkö syytämme? Tietysti naivia äitiämme joka ei ajoissa puuttunut asioihin vaan antoi uuden isän ottaa täysin ohjat käsiinsä! Tee jotain ennenkuin on liian myöhäistä!
kun sanoo, että myydään talo ja muutetaan erikseen. Niin sano, että jos se on susta ainoa oikea ratkaisu, etkä haluakaan saada hommaa toimimaan niin tehdään sitten niin. Et voi yrittää ja yrittää pitää suhdetta pystyssä, jos miehellä ei yksinkertaisesti ole siihen haluja. Pistä nyt asiat jonkunsortin tärkeysjärjestykseen, kumpikohan painaa vaakakupissa lopulta enemmän lapsesi vai miehesi onnellisuus?
tavallaan ymmärrä miestä. Veri on aina vettä sakeampaa. Poikasi joutuu kärsimään sinun erostasi.
miksi syyttää ketään? vaikka nuorempi sisarenne olisikin "prinsessa", niin ehkä te olette saaneet jotain paljon parempaa?! te olette saaneet sitä vastatuulta, mikä tekee ihmisestä vahvan. Hemmotelluilla prinsessoillakin on surunsa. Ne eivät ehkä näy päällepäin, mutta totuus on se, että vastoinäymisiä kokemattomalle pienikin suru tuntuu monesti suuremmalta, kuin sellaiselle, joka on näitä elämänsä varrella tottunut kojhtaamaan.
Miksi siis syyttää ketään (äitiänne)? Katkeroitumattomana on paljon helpompaa. Mullakin on ollut rankka elämä. Isäni (ihan oma isä, eikä isäpuoli) kohteli minua ja sisartani eriarvoisesti (minä sain huutoa, jopa lyöntejä, en koskaan isältäni synttäri- tai joululahjaa, vaikka prinsessamainen pikkusisko sai ties mitä). Ero ei olisi ollut helppo ratkaisu kuitenkaan. Äidistäni ei siihen ollut ja ymmärrän nykyään senkin puolen, vaikka kannoin kaunaa aina parikymppiseksi ja syytin ongelmistani (syömishäiriöt, maksuvaikeudet ym.) isääni. Jossain vaiheessa vaan oivalsin, että aikuinen on jo itse vastuussa itsestään ja omasta elämästään ja vaikeudetkin on mahdollista kääntää voitoiksi. Olen antanut kaiken anteeksi. Tottakai josksu olen surullinen, kun muistelen jotain lapsena kokemaani, mutta ymmärrän myös, että isä ei ollut niin vahva, kuin mitä olisi halunnut olla.
Annikalle ja muillekin;
ok, olen kanssasi samaa mieltä, olen onnellinen vastoinkäymisistäni jotka ajan myötä ovat tehneet minusta ehkä paremman ihmisen. Käyttäydyn erittäin kohteliaasti vanhaa äitiäni kohtaan.
Tämä kärjistetty kirjoitukseni oli tarkoitettu vastuullistamaan äitiä joka jo itsekin epäilee, voiko jatkaa samaan tyyliin, koska siitä voisi lapselle olla jatkossa haittaa.
Lapsina kokemamme vääryydet eivät valitettavasti selviä pelkällä anteeksiannolla, tiedostamatonta on vaikea järkeistää. Voimmehan teoriassa antaa anteeksi ja sillä verukkeella pidämme itseämme kypsinä, kelvollisina kansalaisina.
Tämä lapsi ei ole miehen oma lapsi joten vastuu on vielä suurempi, ei biologiselta isältä on vaikeampi hyväksyä vääryyttä!
Tuosta anteeksiannosta vielä, anteeksi voi ja pitääkin antaa mielestäni mikäli me ihmiset (myös minä itse), osaamme ensin pyytää anteeksi, ja samalla pyrimme muuttamaan väärät käyttäytymismallit.
Kirjoitat hienosti. Minut hylättiin myös, kun äitini ja hänen miehensä yhteinen lapsi syntyi. Täytyy myös muistaa, että myös yhteinen lapsi/lapset kärsivät. Heidän syyllisyydentuntonsa voivat olla pahempia kuin turpaan lyöminen.
Todella kypsää ja viisasta tekstiä.
Joillakin ihmisillä riittää voimaa ja älykkyyttä auttaa muita ihmisiä, kunnioitan tuota piirrettä todella paljon.
että kun kirjoitit rakastavasi enemmän lapsiasi, niin mahtaako miehesi kokea näin? omasta mielestäni aikuisten keskinäistä rakkautta ja aikuisen rakkautta lapsiaan kohtaan ei voi rinnastaa. aikuisten rakkaus perustuu tasavertaisuuteen, kun taas lapsen ja vanhemman välinen rakkaus riippuvuuteen (lapsi on riippuvainen vanhemmasta, vanhemmalla on velvollisuus huolehtia lapsen parhaasta).
jos miehesi tuntee olevansa sinulle vähemmän arvokas, kuin kapset, niin en ihmettele käytöstä. toivottavasti et vain ole mennyt tälle sanomaan mitään sen kaltaista.
on joskus niin, että kun taloon tulee lapsi (teidän tapauksessanne tuo nuorempi), tulee miehestä tavallaan yksi lapsi lisää. tämä ei saa enää sitä määrää huomiosta, mitä on saanut ennen (tuollainen kovin nuori lapsi vaatii niin paljon). luulen, että tässä on enemmän kysymys sinu ja miehesi keskinäisestä suhteesta, kuin miehesi ja lasten välisestä. tämä kaipaa sinulta mhuomiota ja mahdollisesti myös kahdenkeskistä aikaa ja sen, että et asettele heistä kolmesta ketään mihinkään tärkeysjärjestykseen, vaan kaikki rinnakkain.
tosin se, mitä tuohon ylisuojeluun tulee, niin se on varmaan joku isänjuttu. edellinen vastaaja kirjoitti oikein hyvin.
pöyristyttävää käytöstä mieheltäsi. mielestäni kannattaa erota ennen kuin miehesi lyö tms poikaasi. merkit viittaavat siihen että näinkin saattaa käydä. meillä on uusioperhe, miehelläni aikuinen tyttö, mulla 4-ja 3-vuotiaat ja nyt yhteinen tulossa. mieheni hoitaa lapsiani mielellään jopa, jos haluan lähteä viihteelle tyttöporukassa, osallistuu lasten kuluihin ja vaatii pojalleni oikeaa kuntoutusta viivästyneen kehityksen takia.miehelleni tuottaa vaikeuksia olla sanomatta itseään lasten isäksi. lapseni eivät toistaiseksi omaa isäänsä tapaa, syynä tämän liika alkoholi ja pervoilevat mieltymykset. mutta koeta sinä jaksaa!!! huono äiti et missään nimessä ole,päin vastoin!!! tsemppiä!!!!
Hei vaan! Rikollista kohtelua=henkistä väkivaltaa,joka saattaa muuttua fyysiseksikin,mutta ennenkaikkea: SINÄ OLET ÄITI miksi hitossa et TEE asialle mitään enempää???
Odotatko,että lastensuojelu puuttuu asiaan???
Jatkuva huonommuuden tunne kotona on pojallesi musertava taakka ja kostautuu,jollet tee mitään ja HETIHETI. Hän keksii muuten keinot,joilla"selättää" sekä äidin että isäpuolen.Tai sairastuu nyt/myöhemmin. En voi käsittää,mikset puutu asiaan.Olet kai yrittänyt ilman tulosta.Ja seuraavaksi??
On outoa,jos antaa tollaisen miehen pilata omien lasten elämän!
HALOO
...että olen laittanut asiat vireille jo vuosi sitten, kun pakenin lasteni kanssa turvakotiin..se olikin viisas veto, sillä sosiaalitoimisto on puolellani tukemassa ja asiaani ajaa kaupungin paras juristi. hän sanoi, että kukaan ei turvakotiin turhan takia mene ja että on selvää, että poikani sai tarvitsemaansa erityistukea vasta sitten, kun olin mieheni jättänyt. lisäksi entiset naapurini näkivät, millainen mieheni oli, joten en usko tässä mitään hätää olevan...ei kukaan voi tuomita äitiä, joka hakee apua voidakseen olla lastensa kanssa. olen ollut nykyiseni kanssa 8kk yhdessä, ja pojastani huomaa selvästi, miten uusi mieheni rakastaa häntä ja hyväksyy poikani omana itsenään.poikani on oppinut jopa nauramaan.oma isänsä ei edes lahjoja lähettänyt lapsilleen jouluna.eikä muutenkaan pidä yhteyttä kuin harvakseltaan tekstareilla perjantaisin ja lauantaisin iltakymmenen jälkeen.. nämä asiat ovat kaikki sosiaalityöntekijäni tiedossa ja yksinhuoltajuutta haen koko ajan. ajan kysymys vain, milloin käräjät ovat, sillä isänsä haluaa riitauttaa asiat
Olen jo keski-ikäinen. Äidilläni oli jo minut kun hän meni isäpuoleni kanssa naimisiin. Sitten he saivat kaksi yhteistä tyttöä. Minä selvisin siitä perhehelvetistä hengissä, mutta sisareni, heidän vanhempi yhteinen lapsensa ei sitä tehnyt. Hän sairastui aikuisena psyykkisesti, ja nyt häntä ei enää ole.
Myös teidän yhteinen lapsenne tulee kärsimään miehesi epäoikeudenmukaisesta käytöksestä poikaasi kohtaan. Hän tulee saamaan isänsä käytöksestä velipuoltaan kohtaan syyllisyydentuntoja. Bumerangi saattaa joskus tulla miehellesi ja sinulle takaisin, jos olet liian lepsu - ja se bumerangi saattaa osua odottamattomaan paikkaan.
Tänä päivänä olen onnellinen, että minulla on hyvä suhde ainoaan elossaolevaan sisarpuoleeni. Pystymme keskustelemaan menneistä. Tapaan äitiäni ja isäpuoltani velvollisuudentunnosta vielä joskus - ja isäpuoleni ei ole vieläkään muuttunut miksikään! Tyhmä mikä tyhmä! Hän tulee syrjimään minua viimeiseen päivään saakka - ja siihen katson äitini olevan yhtä syyllinen.
Toivon kuitenkin, että suhteet perheessänne paranevat, joko yhdessä tai erillään.