Mä kai luulin löytäväni itseni kun tämä kaikki olisi ohi. En voinut luvata itselleni muuuta kuin uuden mahdollisuuden ja aikaa tuntea jotain inhimillistä. Eniten pelottaa ajatus siitä, että kaikesta tästä huolimatta olen eksyksissä itseni kanssa, piilossa jossain sellaisessa paikassa, josta muut eivät tiedä mitään. Haluaisin löytää tasapainon villinä virtaavien tunteiden ryöpystä. Olisi uskomattoman rauhoittavaa kahlata haaleissa ajatuksissa kuitenkin tietäen kaiken merkityksen.
Ne vuodet raahautuvat mukanani kai koko elämäni ajan. Ne vuodet olivat sateessa ja tuulessa haalistuneita, repaleisia pilviä, joiden reunoja yritin pitää kasassa niin kauan kuin jaksoin. Ei ne olleet mitenkään hohdokkaita tai ainutlaatuisia, niissä oli vain elämää elettäväksi asti.
On yllättävää huomata kuinka tuosta kaikesta oli vaikeaa luopua. Ehkä en luopunutkaan, vaan kasvoin ulos. Jos tämä tuska onkin vain kasvukipuja?
Ne vuodet raahautuvat mukanani kai koko elämäni ajan. Ne vuodet olivat sateessa ja tuulessa haalistuneita, repaleisia pilviä, joiden reunoja yritin pitää kasassa niin kauan kuin jaksoin. Ei ne olleet mitenkään hohdokkaita tai ainutlaatuisia, niissä oli vain elämää elettäväksi asti.
On yllättävää huomata kuinka tuosta kaikesta oli vaikeaa luopua. Ehkä en luopunutkaan, vaan kasvoin ulos. Jos tämä tuska onkin vain kasvukipuja?
Vastaukset 2
Vanhimmat
minulle, kuinka ja missä kohtaa taidokkaassa tarinassasi on rakkaus?
Se puhui mulle kuinka se oli pettynyt ihmisiin. Se puhui pelosta, vihasta ja pettymyksestä. Rakastanut se ei ollut kuin kerran, ja sekin hajosi sulaan mahdottomuuteen. Sen rakkaus oli kyllästynyt arkeen ja halusi muuttaa kauas pois. Rakkastettu lähti ja jätti sen suremaan petettynä pieleen mennyttä ihmissuhdetta. Se suri ja kasaili tunteen jämiä sirpaleiden seasta. Se kulutti itsensä loppuun viinalla ja kahdella askilla tupakkaa päivässä. Samalla se mietti tulisiko hänen kohdalleen enää ketään.
Se käpertyi itsesäälin ja syytösten kapeaan kujaan vihaten ympäröivää maailmaa. Lopulta se kuitenkin päätti tulla ulos sieltä missä ikinä olikin piilossa. Se ei vaan enää uskaltanut tuntea, kai se pelkäs rakkautta.
Kaikki kävi yllättävän nopeasti. Mä olin jättänyt elämäni, irtautunut itsestäni, tehnyt isoja ratkaisuja. Mä olisin niin halunnut että se olis rakastanut mua niinkuin mä sitä. Mä puhuin sille viinasta, huumeista ja miehistä. Etenkin siitä yhdestä. Mä olin sekoiluihini kyllästynyt, vanhuutta peläten eksynyt omiin ajatuksiini. Me kai löydettiin toisemme yksinäisyyksistämme ja koettiin jotain yhteen kuuluvuutta. Mä sain olla onnellinen sekunnin sadasosan verran ja se tunsi kai samoin.
Se sanoi rakastavansa. Vaikka se oli sille vaikeata, ja mä tietenkin uskoin. Ei kuitenkaan menny ku hetki, ennen ku me molemmat kompastuttiin nokkelaan pelkoon. Se tuli varkain kuiskailemaan korvaan sellaisia asioita jotka eivät olleet totta. Mä ikävystyin ja tapoin tunteitani ylipitkiin työpäiviin ja ajattelemiseen.
Se huomas ettei mua voi vääntää mihinkään muottiin. Ja kaikkein vähiten mua voi yleistää. Aika nopeesti se huomas etten ollut se jota se oli ennen mua rakastanut. Eikä se enää epävarmuudessaan tiennyt mitä se tekis. Mä yritin olla rakastamatta sitä, mutta eihän se onnistunut. Enkä kai virheistäni mitään oppinut. Iltasin mä itkin kun yritin saada sen tajuamaan, että tunteeni olivat aidot. Kyllä mä rakastin, mutta kyllä mä vihasinkin, kun huomasin kaiken löytämäni murenevan käsiini.
Mä kasailin itseäni, peläten etten enää saisi ehjättyä riekaleita. Toivoin että se tietäis miltä tuntuu kun rakkaudellakaan ei enää ole mitään merkitystä. Siinä sä olet oikeassa, ei tämä mikään vuosisadan rakkaustarina ollut, mutta tarina jossa rakkautta oli mulle riittävästi särkemään sydämen.