Pitäisikö lopettaa...

Kirjoita jostakin ihan pienestä, pikkuriikkisestä asiasta.

Älä murehdi tekstin kokonaispituutta tai muitakaan epäolennaisuuksia. Kirjallisuuden historiassa on runsaasti jalokiviä, jotka mahtuvat yhdelle tai kahdelle sivulle. Novellisteihin kannattaa perehtyä, kirjastoissa on antologioita - kokoelmia. Edgar Allan Poen "Punaisen surman naamionäytelmä" on taitosta riippuen kuuteen - seitsemään sivuun mahtuva mestariteos, jota on syytä tutkia ajatuksella. Joku senkin tuomitsee vanhahtavana, mutta väliäkös kivien heittelijöistä.

Kaikkein tärkeintä on olla murehtimatta mitä muut ajattelevat. Antaa kastepisaran kokoisen tarinan syntyä, kimmeltää auringossa. Mutta joka tapauksessa miniatyyrien teko helpottaa - voit vapautuneesti kirjoittaa jostakin aivan ohimenevästä hetkestä, vangita jonkin tunteen tai yksityiskohdan.

Miekat? No, ei ole kaukaa haettua ajatella vaikkapa keräilijää, jonka kokoelmissa on aitoja samuraimiekkoja feodaaliajan Japanista. Päivänä muutamana hän huomaa niissä outoja voimia, tai sitten proosallisesti otettuna "sekoaa" ja kuvittelee olevansa jokin menneiden aikojen taistelija. Ehkä hän lähtee hakemaan oikeutta jollekin vääryyttä kärsineelle. Valmistautuu, harjoittelee - kulkee tietä, jolta ei kenties ole paluuta.

Silti palaan suosittelussani reduktionismin tielle - tee jotakin aivan pientä, vain muutaman ohimenevän hetken kokoista. Se vapauttaa tarinamoottorisi, antaa sinulle tilaisuuden keskittyä siihen jännittävään prosessiin jossa kirjaimista muodostuu hetkiä, tarinoita ikuisuudesta. Näillä harjoitteilla on sellainen vaikutus, että vapaudut sisäisesti kirjoittajana, kykenet heittäytymään tarinan vietäväksi ilman häiriötekijöitä. Ei ole mahdottomia juonia, on vain liian isoja paloja kerralla.

Maailmassa tapahtuu nykyäänkin kummallisia juttuja!