Tähän on tultu. Tunnen olevani jumissa, sillä elämäni kaikki osa-alueet tuntuvat olevan olemassa vain muiden ihmisten vuoksi. Olen teeskennellyt iloista ja tilanteeseen tyytyväistä jo vuosia, mutta tämän kamelin selkä alkaa jo notkua uhkaavasti... Enkä tiedä miten pääsisin pois.
Jos yritän tehdä jotain tilanteen eteen, päädyn loukkaamaan useita ihmisiä. Olen ulospäin niin normaali ja pirteä, että he luulisivat että vain ylireagoin. Esimerkkinä avomieheni. Muutimme vasta yhteen kahden vuoden seurustelun jälkeen, yhteiseloa on ollut vasta kaksi kuukautta mutta huomaan jo nyt kuinka INHOAN asua hänen kanssaan. Molemmat muutimme vanhempien hoiteista yhteiseen kämppään, ja hän elää silti kuin kotonaan, ei siivoa, tiskaa, tee mitään yhteisen asunnon eteen. Muitakin ongelmia on. Ennen ajattelin että tämä on se mies jonka kanssa elän loppuelämäni, mutta yhteenmuuton myötä koko kuvitelma on karissut. Tuntuu että jo pelkästään se että pääsisin hänestä eroon, parantaisi elämänlaatuani kun en joutuisi siivoamaan alituisesti hänen sotkujaan ja viihdyttämään häntä (hän muutti 'perässäni' vieraalle paikkakunnalle eikä hänellä ole täällä kavereita).
En kuitenkaan voi tehdä tilanteelle mitään paitsi sietää. Voin vain kuvitella mitä siitä seuraisi, kamalat syyllistykset kaikilta kun dumppaan miehen näin lyhyen yhdessäasumisen jälkeen.
Sama koskee muutakin elämää. Olen peitellyt huonoa mielialaani jo vuosikausia (yläasteelta, eli 8 vuotta), mutten ole koskaan sanonut sitä kenellekään ääneen. Perheessämme on masennusta, ja olen ainoa perheenjäsen jäljellä jolla sitä ei ole diagnosoitu jonkun vahvuisena. Voin vain kuvitella vanhempien pettymyksen kun minäkin menisin sanomaan että en olekaan aina niin iloinen ja pirteä mitä annan ymmärtää.
Tuntuu että ainoa pakotie olisi kuolla pois, mutta silloinkin muut pettyisivät ja surustuisivat. Sitä en toki läheisilleni toivo. Joten ainoa ratkaisu on vain elää tekohymy naamalla tässä ikuisessa suossa ja vain odottaa että elämä muuttuu paremmaksi, jos se koskaan on edes muuttumassa.
Asiallisia kommentteja kiitos. Ei tässä kyllä mitään kysymystä ollut, mutta voisihan sen laittaa että mitä kannattaisi tilanteessani tehdä? Tosin luultavasti en mitään tee paitsi jatka nykyisellä linjalla, sillä oikeat toimet asian hyväksi vain pahoittaisivat läheisteni mieliä.
Jos yritän tehdä jotain tilanteen eteen, päädyn loukkaamaan useita ihmisiä. Olen ulospäin niin normaali ja pirteä, että he luulisivat että vain ylireagoin. Esimerkkinä avomieheni. Muutimme vasta yhteen kahden vuoden seurustelun jälkeen, yhteiseloa on ollut vasta kaksi kuukautta mutta huomaan jo nyt kuinka INHOAN asua hänen kanssaan. Molemmat muutimme vanhempien hoiteista yhteiseen kämppään, ja hän elää silti kuin kotonaan, ei siivoa, tiskaa, tee mitään yhteisen asunnon eteen. Muitakin ongelmia on. Ennen ajattelin että tämä on se mies jonka kanssa elän loppuelämäni, mutta yhteenmuuton myötä koko kuvitelma on karissut. Tuntuu että jo pelkästään se että pääsisin hänestä eroon, parantaisi elämänlaatuani kun en joutuisi siivoamaan alituisesti hänen sotkujaan ja viihdyttämään häntä (hän muutti 'perässäni' vieraalle paikkakunnalle eikä hänellä ole täällä kavereita).
En kuitenkaan voi tehdä tilanteelle mitään paitsi sietää. Voin vain kuvitella mitä siitä seuraisi, kamalat syyllistykset kaikilta kun dumppaan miehen näin lyhyen yhdessäasumisen jälkeen.
Sama koskee muutakin elämää. Olen peitellyt huonoa mielialaani jo vuosikausia (yläasteelta, eli 8 vuotta), mutten ole koskaan sanonut sitä kenellekään ääneen. Perheessämme on masennusta, ja olen ainoa perheenjäsen jäljellä jolla sitä ei ole diagnosoitu jonkun vahvuisena. Voin vain kuvitella vanhempien pettymyksen kun minäkin menisin sanomaan että en olekaan aina niin iloinen ja pirteä mitä annan ymmärtää.
Tuntuu että ainoa pakotie olisi kuolla pois, mutta silloinkin muut pettyisivät ja surustuisivat. Sitä en toki läheisilleni toivo. Joten ainoa ratkaisu on vain elää tekohymy naamalla tässä ikuisessa suossa ja vain odottaa että elämä muuttuu paremmaksi, jos se koskaan on edes muuttumassa.
Asiallisia kommentteja kiitos. Ei tässä kyllä mitään kysymystä ollut, mutta voisihan sen laittaa että mitä kannattaisi tilanteessani tehdä? Tosin luultavasti en mitään tee paitsi jatka nykyisellä linjalla, sillä oikeat toimet asian hyväksi vain pahoittaisivat läheisteni mieliä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ensinnäkin hyvä alku pparempaan kun olet itse ongelman huomannut ja jo siihen tuskastunut. Mene vaikka kirjastoon ja etsi kirjallisuutta läheisriippuvuudesta. Ota nyt haasteeksi elää ja rakstaa myös omaa itseä. Ihmisuhteita voi kariintua, mutta menköön: et tarvitse noita vampyyrejä jotka näännyttävät, syyllsitävät ja imevat voimavarasi ja riistävät elämäsi.
Jos elämä on pahassa tilanteessa ja ei tuntuu siltä, että kaikki ei ole kohdillaan, niin silloin kannattaa ehdottomasti hakeutua osastolle, jossa saa olla rauhassa.
Ota tuo toisen siivellä eläminen kumppanisi kanssa puheeksi ja jos puhumalla ei asiaan saa muutosta, älä välitä muiden mielipiteistä ja jätä se. Ei parisuhde tule toimimaan, jos olosuhteet ahdistavat noin. Jos ystäväsi kysyvät syytä, selitä, että miehesi ei ollut tarpeeksi kypsä avoliittoon, vaikka muuten mukava mies voi ollakin. Oma mielenterveytesi ja jaksamisesi on tärkeää, älä tuhoa sitä muiden takia.
Opettele olemaan välittämättä muiden mielipiteistä. Tiedän omasta kokemuksestakin, että se on hankalaa, mutta se onnellisen näytteleminen tekee sinusta vain entistä onnettomamman.
Koeta jaksaa!