Mistäköhän aloittaisin... Olen 23 vuotias nuori, opiskeleva nainen. Tällä hetkellä elämäni on järjestyksessä, muutin alkukesästä avoliittoon ihanan, herttaisen ja ymmärtäväisen miehen kanssa ja opiskelut etenevät suunnitellusti. Yhteisessä kodissamme minua ilahduttaa myös koirani, jota olen kasvattanut kohta kolme vuotta. Olen enimmäkseen onnellinen, mutta välissä iskee valtavia ahdistuskohtauksia, joissa paha olo valtaa koko mielen. Tuntuu etten kelpaa, rasitan vain kaikkia ja että olen elämässäni täysin epäonnistunut tapaus.
Ahdistus kumpuaa menneisyydestä. Olin KOKO peruskouluajan koulukiusattu, yläastevuodet olivat pahimpia, kun tiesin ainoan "kaverin" valehtelevan ja juoruilevan selkäni takana minkä ehti. Eipä sillä, sitäpä ne kaikki muutkin tekivät eikä kukaan halunnut edes puhua minulle, koska olisivat voineet menettää maineensa ja pudota arvoasteikolla alaspäin. Olin se paskakasa, joka sai toimia kaikkien sylkykuppina ja itsetunnon pönkittäjänä. Esimerkkinä, että vaikka olin urheilullinen ja hyvä kuntoinen, minut valittiin aina viimeisenä liikunnantunnilla, jos piti joukkueet jakaa. Haukkuivat lesboksi ja keksivät mitä mielikuvituksellisimpia noloja juttuja, joita levittelivät selkäni takana ja "rohkeimmat" haukkuivat päin naamaa. Ei tuntunut kovin hyvältä. Fyysisen väkivallan uhriksi en joutunut, (ei se varmaan hirveästi olisi enää tuossa kyllä painanut) koska asuin vähän kauempana ja kuljin suoraan koulusta kotiin bussilla. Toki sielläkin samalta suunnalta olevat kiusaajat pystyivät pistämään pahintaan, mutta paikan valitsemalla pääsi hieman helpommalla.
Joskus 7. luokan alussa jaksoin vielä yrittää pyytää aikuisilta (opettajilta ja vanhemmilta) apua, mutta eivät he siihen pystyneet. Ensimmäisen yläastevuoden loppuun mennessä luovutin tuon asian suhteen. 9. luokan lopulla olin päättänyt, että jos en lukioon saa mennä toiselle paikkakunnalle, itsemurha olisi väistämätön. Voin sanoa, että ne samat kiusaajat eivät ole vielä tänäkään päivänä muuttuneet, joten kolme lisävuotta siihen helvettiin olisi ollut liikaa. Vanhempani inttivät pitkään vastaan, "kyllä ne kesän aikana muuttuvat ja voitte syksyllä olla jo parhaita kavereita", en heitä syytä, koska he eivät voineet tietää, kun en siitä helvetistä kertonut.
Jostain syystä murrosiässä (en kyllä muista, olisiko voinut olla aiemminkin) äitini suhtautuminen minuun alkoi muuttua. Riitelimme, niin kuin murrosikäisten kanssa varmasti kaikki tekevätkin, mutta jotenkin niiden kaikkien riitojen läpi huokui pettymys siihen, mitä olen. En pärjännyt hänen mielestään missään, ollut yhtä hyväkäytöksinen ja auttavainen kuin sen ja sen tytär ja aina hän jaksoi huomautella siitä, kuinka lyhyeksi jäin (160 cm) siskooni ja häneen itseensä (165 cm joskus nuorena) verrattuna, ja kuinka minunlaiseni laiskurin perse kyllä leviää. Lisäksi molemmat vanhempani häpeilivät sitä, että vietin paljon aikaani luonnossa. Heistä oli jotenkin outoa (ja varmasti sairasta) että lähtee luontoon kävelemään 2-5 tunniksi, niin ja oli heidän mielestään epätervettä, että vietin aikaa toisen koiramme kanssa ja otin sen mukaan noille reissuille. ”Ei kannata tuosta hirveästi puhua, kun moni ei varmasti ymmärtäisi”, he sanoivat. Se koira nyt sattui olemaan ainoa elävä olento, joka ehdotta hyväksyi ja rakasti minua sellaisena kuin olen.
Noh, lukioon pääsin kuin pääsinkin toiselle paikkakunnalle ja elämä vaikutti paranevan pikku hiljaa. Hirvittävän ujohan olin enkä oikein osannut olla sosiaalisissa tilanteissa, koska eipä minulla sosiaalista kanssakäymistä juurikaan koskaan ollut ollut. Sittenpä sattui se päivä, kun aloin seurustella ensimmäisen poikaystäväni kanssa. Imarteli ihan hirvittävästi, kun joku oli kiinnostunut. Alussa vaikutti uskomattomalta, että kaiken sen kamalan jälkeen löytyi onni. Onni vaihtui kumminkin parin kuukauden kuluttua ahdistukseen, kun poikaystäväni mielestä en saanut olla kenenkään kanssa tekemisissä, koska voisin miesten kanssa pettää ja naiset voisivat puhua minut häntä vastaan. Hyväksyin kaiken, en tiennyt mistään muusta. Jos edes juttelin luokkakaverin kanssa, olin huora ja todennäköisesti pettänyt häntä. Puolentoista vuoden seurustelusuhteen jälkeen revin itseni tuosta suhteesta irti, koska minulle oli liikaa, etten olisi saanut surra vanhuuteen kuollutta koiraani. Loppu lukioaika olikin sitten helvettiä, kun exä jotenkin onnistui saamaan yhteyttä kiusaajiini ja aloitti paskanpuhumisen selän takana. Lisäksi hän onnistui jotenkin pitämään huolen, ettei kanssani saanut kukaan puhua. Riitelimme joskus, hän saattoi silloin lyödä tai kuristaa. Mitään en uskaltanut tehdä, kun äitini mielestä minä olin se, joka oli jotenkin onnistunut suhteen tuohon poikaan pilaamaan. Varmasti olin pettänyt.
Ahdistus kumpuaa menneisyydestä. Olin KOKO peruskouluajan koulukiusattu, yläastevuodet olivat pahimpia, kun tiesin ainoan "kaverin" valehtelevan ja juoruilevan selkäni takana minkä ehti. Eipä sillä, sitäpä ne kaikki muutkin tekivät eikä kukaan halunnut edes puhua minulle, koska olisivat voineet menettää maineensa ja pudota arvoasteikolla alaspäin. Olin se paskakasa, joka sai toimia kaikkien sylkykuppina ja itsetunnon pönkittäjänä. Esimerkkinä, että vaikka olin urheilullinen ja hyvä kuntoinen, minut valittiin aina viimeisenä liikunnantunnilla, jos piti joukkueet jakaa. Haukkuivat lesboksi ja keksivät mitä mielikuvituksellisimpia noloja juttuja, joita levittelivät selkäni takana ja "rohkeimmat" haukkuivat päin naamaa. Ei tuntunut kovin hyvältä. Fyysisen väkivallan uhriksi en joutunut, (ei se varmaan hirveästi olisi enää tuossa kyllä painanut) koska asuin vähän kauempana ja kuljin suoraan koulusta kotiin bussilla. Toki sielläkin samalta suunnalta olevat kiusaajat pystyivät pistämään pahintaan, mutta paikan valitsemalla pääsi hieman helpommalla.
Joskus 7. luokan alussa jaksoin vielä yrittää pyytää aikuisilta (opettajilta ja vanhemmilta) apua, mutta eivät he siihen pystyneet. Ensimmäisen yläastevuoden loppuun mennessä luovutin tuon asian suhteen. 9. luokan lopulla olin päättänyt, että jos en lukioon saa mennä toiselle paikkakunnalle, itsemurha olisi väistämätön. Voin sanoa, että ne samat kiusaajat eivät ole vielä tänäkään päivänä muuttuneet, joten kolme lisävuotta siihen helvettiin olisi ollut liikaa. Vanhempani inttivät pitkään vastaan, "kyllä ne kesän aikana muuttuvat ja voitte syksyllä olla jo parhaita kavereita", en heitä syytä, koska he eivät voineet tietää, kun en siitä helvetistä kertonut.
Jostain syystä murrosiässä (en kyllä muista, olisiko voinut olla aiemminkin) äitini suhtautuminen minuun alkoi muuttua. Riitelimme, niin kuin murrosikäisten kanssa varmasti kaikki tekevätkin, mutta jotenkin niiden kaikkien riitojen läpi huokui pettymys siihen, mitä olen. En pärjännyt hänen mielestään missään, ollut yhtä hyväkäytöksinen ja auttavainen kuin sen ja sen tytär ja aina hän jaksoi huomautella siitä, kuinka lyhyeksi jäin (160 cm) siskooni ja häneen itseensä (165 cm joskus nuorena) verrattuna, ja kuinka minunlaiseni laiskurin perse kyllä leviää. Lisäksi molemmat vanhempani häpeilivät sitä, että vietin paljon aikaani luonnossa. Heistä oli jotenkin outoa (ja varmasti sairasta) että lähtee luontoon kävelemään 2-5 tunniksi, niin ja oli heidän mielestään epätervettä, että vietin aikaa toisen koiramme kanssa ja otin sen mukaan noille reissuille. ”Ei kannata tuosta hirveästi puhua, kun moni ei varmasti ymmärtäisi”, he sanoivat. Se koira nyt sattui olemaan ainoa elävä olento, joka ehdotta hyväksyi ja rakasti minua sellaisena kuin olen.
Noh, lukioon pääsin kuin pääsinkin toiselle paikkakunnalle ja elämä vaikutti paranevan pikku hiljaa. Hirvittävän ujohan olin enkä oikein osannut olla sosiaalisissa tilanteissa, koska eipä minulla sosiaalista kanssakäymistä juurikaan koskaan ollut ollut. Sittenpä sattui se päivä, kun aloin seurustella ensimmäisen poikaystäväni kanssa. Imarteli ihan hirvittävästi, kun joku oli kiinnostunut. Alussa vaikutti uskomattomalta, että kaiken sen kamalan jälkeen löytyi onni. Onni vaihtui kumminkin parin kuukauden kuluttua ahdistukseen, kun poikaystäväni mielestä en saanut olla kenenkään kanssa tekemisissä, koska voisin miesten kanssa pettää ja naiset voisivat puhua minut häntä vastaan. Hyväksyin kaiken, en tiennyt mistään muusta. Jos edes juttelin luokkakaverin kanssa, olin huora ja todennäköisesti pettänyt häntä. Puolentoista vuoden seurustelusuhteen jälkeen revin itseni tuosta suhteesta irti, koska minulle oli liikaa, etten olisi saanut surra vanhuuteen kuollutta koiraani. Loppu lukioaika olikin sitten helvettiä, kun exä jotenkin onnistui saamaan yhteyttä kiusaajiini ja aloitti paskanpuhumisen selän takana. Lisäksi hän onnistui jotenkin pitämään huolen, ettei kanssani saanut kukaan puhua. Riitelimme joskus, hän saattoi silloin lyödä tai kuristaa. Mitään en uskaltanut tehdä, kun äitini mielestä minä olin se, joka oli jotenkin onnistunut suhteen tuohon poikaan pilaamaan. Varmasti olin pettänyt.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olin tuossa vaiheessa vaikeasti masentunut, mutta hoidoksi sain terapiakäyntejä. Psykologi ymmärsi, kun kerroin että elämäni olisi ohi, jos joutuisin jonnekin hoitoon, sillä vanhempieni suhtautuminen mielenterveysongelmiin oli karu. ”Kerran hullu, aina hullu, masennus on vain sen hulluuden yksi ilmentymismuoto.”
Jotenkin räpiköin itseni jaloilleni, tosin kirjoitukset eivät tuossa tilanteessa ihan nappiin menneet. Valmistuin ylioppilaaksi kumminkin. Turhautuneena exäni ja äitini tapaan huoritella minua, aloin hieman uhmakkaasti ”kokeilla”. Yhden illan juttuja ja seksisuhteita kertyi, niitä en häpeä enkä olisi tuohon aikaan vakaviin miessuhteisiin kyennyt. Se oli kokeilua, piti opetella tuntemaan itsensä ja hakea sitä kelpaamisen tunnetta ja kai sitä luuli, että ilman tuollaista jäisi jostakin paitsi. Seksi oli vain seksiä, sitoutua ei kannata kenen kanssa tahansa. Enkä todellakaan halunnut välittää muiden mielipiteistä. Pidin välivuoden ja jossain vaiheessa nuo seikkailut hiipuivat, satunnaisissa jutuissa oli hirveästi vaivaa ja riskejä. Pääsin yliopistoon opiskelemaan ja juuri kun minun piti muuttaa muutaman sadan kilometrin päähän, tapasin miehen, joka vei jalat alta. Hänkin uskotteli samaa ja veti myöhemmin maton jalkojeni alta jättämällä ”ilman syytä” jota kutsuttiin myös toiseksi naiseksi ja teknisestihän välillämme ei ollut muuta kuin ystävyyttä, olin vain ymmärtänyt asiat väärin. Pysyimme ystävinä, minä uskotellen itselleni, ettei mies ollut tehnyt mitään väärää ja olin itse ollut tyhmä. Katkaisin kuitenkin myöhemmin tuon myrkyllisen ihmissuhteen, ei siitä sen enempää…
Hieman tuo otti itsetunnon päälle ja jostain syystä, ehkäpä edellisen tapauksen edesauttamana, päädyin pian opiskelujen alettua yhteen miehen kanssa, joka vaikutti alkuun todella mukavalta. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida, kun hän kaksien treffien jälkeen alkoi vaatia, että pitäisi joko tietää ollaanko vai eikö olla, hän ei halunnut leikkiä. Ainakin mies tiesi, mitä halusi, eihän se voisi paha asia olla? Jossain vaiheessa alkoi tuntua, etten millään riittänyt miehelle ja epäilin hänen tunteitaan, minkä vain kuulemma tein, koska en osaa itse olla likaisesta taustastani johtuen sitoutunut yhteenkään mieheen kahta viikkoa kauempaa. Sillä, että mies jatkuvasti jaksoi muistuttaa kuinka hänen eksissään oli se ja se paremmin, kuinka olin niin lyhyt, ettei hän oikeastaan edes pitänyt minua viehättävänä, kuinka vaadin liikaa häneltä ja olin liian tyytymätön hänen tarjoamaansa onneen (ts. kotiorjana olemiseen). Pistin tuon kaiken ajattelemattomuuden piikkiin. Lopulta en kumminkaan jaksanut ja erosin, sehän luonnollisesti oikeutti exäni epäilemään uskollisuuttani (lue: haukkumaan huoraksi) ja haukkumaan minut huono itsetuntoiseksi lapseksi, jonka kanssa kukaan ei pystyisikään olemaan, koska etsin jotain mahdotonta uljasta prinssiä. Vanhempani tuomitsivat tämänkin eron minun syykseni, mitäpä siinä turhia selittelemään.
Sain jälleen elämäni hieman oikeampaan suuntaan, hankin koiran, josta olin pitkään haaveillut ja keskityin täysin siihen ja opiskelemiseen. Vanhempiini en ole enää juurikaan pitänyt yhteyttä, vain satunnaisesti kuunnellut kuulumiset. Yhtään enempi yhteydenpito kävisi liian raskaaksi. Itsetunto on edelleen vähän romuna ja ajoittain tulee ahdistuskohtauksia… Ne ovat yleistyneet viime syksynä, kun kuulin parin peruskouluaikaisen koulukiusaajan muuttaneen samalle paikkakunnalle. Elämäni on siis viimein hyvillä raiteilla, mutta ne kamalat ahdistuskohtaukset vaivaavat
Olen miettinyt terapiaa, mutta yksityisen puolen terapia on opiskelijalle aivan liian kallista ja kunnalliselta puolelta oltaisiin mieluusti määräämässä vain lääkkeitä. Pelkään avopuolisoni pidemmän päälle rasittuvan, kun hän joutuu katsomaan painajaisten ja muistojen ajoittain aiheuttamaa ahdistusta… Hän kyllä vakuuttelee muuta, mutta sitä on ainakin vielä jotenkin hankala uskoa. Mitä voisin tehdä asialle? Tännekin kirjoittaminen kyllä helpotti oloa jo paljon, ainakin taas hetkeksi.
Ehdottomasti terapiaan! Kaikki kokemukseni terapioista kunnalliselta puolelta ei ehkä parhaimia ole, mutta kunhan löytää oikean ihmisen kuuntelemaan niin jeesaa. Et tule luultavasti ikinä oikeasti pääsemään eteenpäin ja onnelliseksi ihmiseksi jos et saa menneisyyden kiemuroita selkeäksi. Ihminen joka ei saa purkaa tuntojaan oikein, hänen on hankala saada tasapainoinen elämä. Broidilla oli pidemmältä aikaan eri onkelmia elämässään, Avioero, vääriä naisia, paskaa niskaan. Ei ikinä osannut purkaa tilannetta tilannetta (edes terapeutille). Hautajaisethan siinä sitten tuli. Eli summa summarum. Vaikka välillä tuntuu että hyvinhä tässä menee, mutta tarinasi kuulosti siltä että ehdottomasti kannattaa mennä terapeutille. Itsetuntosi on vedetty niin nolliin että kannattaa ammattilaiselle käydä kertomassa. Jos on ammattilaisen mielestä turha käynti niin sithän sekin selkes.
Hirveä pillitys aikuiselta ihmiseltä. Haloo, koita herätä tähän maailmaan. Kuullostat siltä että sinun pitäisi elää yksin kunnes olet saanut itsesi kuntoon, kun mies asiasi ovat olleet noin hukassa aina.
Sinun kannattaisi mennä tosiaan vaikka sinne kunnalliselle puolelle ja sanot suoraan aluksi, että haluat purkaa asiaa eteenpäin ilman lääkkeitä. Ja toivottavasti on myös useita vaihtoehtoja kunnallisella, että jos ei ensimmäisen kanssa synkkaa niin rohkeasti keskusteluapu vaihtoon. sillä ei kaikkien kanssa voi synkata.. Ja mielestäni sinun kannattaisi kokeilla jotain vaihtoehtohoitoa: akupunktio, vyöhyketerapia tai homeopatia tukemaan tielläsi. Tietystä em. maksaa jonkin verran, mutta sen rahan mieluiten maksaa kun siitä saa apua. Tietysti vaihtoehtohoitojen antaja kannattaa valita tarkasti, sillä hoitojen antajien joukosta löytyy myös paljon pelkkiä rahastajia eli siis millään lyhkäsen viikonloppukurssin käynyt terapeutti tod. näk. ei ole pätevä. Ja jotenkin sinun täytyy keskittyä nyt itsetuntosi parantamiseen: otat ihan selvästi oman ajattelutapasi syyniin ja kitket sieltä pikkuhiljaa kaikki huonot ja itseäsi soimaavat ajatukset pois ja tilalle positiivista ajattelua, että osaat ja onnistut. Tämä vaatii aikaa ja vaivaa, mutta pikkuhiljaa ajan kuluessa huomaat positiivisin ajattelutavan itseäsi kohtaan tulevan helpommaksi ja automaattisesti. Ja kulje pää pystyssä: ainakin itse huomaan, että kuljen melkein aina pää alaspäin, katson vaan jalkoihini, kunnes huomaan korjattavaa ja nostan pään rohkeasti eteenpäin. Kaikki pienet yksityiskohdat kokoavat kokonaisuuden ja niiden voimalla pikkuhiljaa nostat omaa itsetuntoasi pala palalta paremmaksi. Ja älä anna muiden nujertaa Sinua, tee asiat niin kuin itse haluat, siitä aina tulee parempi mieli kun osaat puolustaa itseäsi, vaikka vain ihan pienissä asioissa, mutta niiden kautta itsesi puolustuskyky kasvaa myös pikkuhiljaa myös niihin isompiin asioihin. Itse olen myös tilanteessa, jossa minun täytyy nostaa itsetuntoani roimasti ja olen myös alkumatkalla, mutta pyrin rohkeasti eteenpäin vaikka se on vaikeaa, mutta muuta vaihtoehtoa ei ole, jos meinaa olla onnellinen elämäänsä=) Tulipas tekstiä paljon....=) Tsemppiä paljon!