Sana on vapaa. Mitä tapahtui tuolloin? Mihin tuuli kuljetti? Mitä matkalla tapahtui? Mitä tuntemuksia se herätti teissä? Ja miten/mitä ajattelitte, kun tuuli sai ohjata ilman omaa säätelyä?
Kertokaa kokemuksenne tuuliajolla olemisesta.
lähestyvä ukkonen
381127
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 38
Vanhimmat
Olin ensimmäistä kertaa moniin vuosiin vapaa, samalla tavalla kuin sateen jälkeen metsässä juostessa kaiken haistaen, nähden värejä. Nyt vasta olenkin tuuliajolla, onneksi jalat on muurattu maahan elämänkokemuksen betonilla.
Mä istuin siinä jollassa ,keskellä myskyävää valtamerta .
No kai se tuuli ohjasi teidät minne sattuu, tunsitteko olevanne väärässä paikassa samalla tiedostaen, että ette voi mitään tilanteelle ja ihmiset siellä eivät tiedä tilannettanne?
Päinvastoin, löysin uuden suunnan. Jotain sisältäni, voimaa liikkua eteenpäin. Kivuliaan prosessin kautta voin katsoa peiliin. En täydellisenä, mutta omana itsenäni.Tärkeimmät tietävät tilanteen tarkalleen.
No niin, hyvä että olet löytänyt itsesi. Niin kävi minullekin.
Olisin kaivannut enemmän kommenttia siitä, minklainen kasvu ja vastoinkäymiset olivat tuolla matkallanne. Muutakuin peili. Kai siinä joutui kohtaamaan ihmisiä monen moisia vahvuuksineen ja heikkouksineen? Mitkä piirteet nousivat yllättäviksi itsessänne, mitkä jäivät vahvuuksiksi?
Sanotaan näin, että löysin jotain joka täytti sieluni ehjäksi. En osaa avata itseäni sanoilla asiasta joka oli kauniimpaa kuin nuotit joita osaan kirjoittaa. Voisimpa puhua, sielunpuolikas on kaukana. Tämä on sellainen harhama hetkittäin, että tuntuu kuin peilinpalasiaan heijastaisi tyhjään. Osaan nuotit, sanoissa olen hukassa.
Eniten jouduin kohtaamaan itseni ja haudatut tunteet kaukaa, niitä onnellisena syleillen.
No kai sä nyt jotakin kohtasit, tuskaa tai sellaista... Tai muuten vaan ihmisiä jotka eivät tienneet tai luulivat löytäneensä... Nimenomaan sellaisia asioita toivoisin. Sitä omaa itseäsi tyhjänä, vaikka suuntaa, jolloin ei voi kuin ammentaa....Sun tarinasi ei ole tuuliajolta, sori vaan.
En oikein saa kiinni mitä tarkoitat tuuliajolla olemista. Tarkoitatko että elämässi ei ole mitään mikä ankkuroisi johonkin paikkaan? Mulla on ollut turvaton lapsuus jossa kaikki on ollut heikunkeikun ja vinksinvonskin. Löysin turvaa omasta mielikuvitusmaailmastani. Sekä ihan tavallisista pienistä arkisista asioista.
Tarkoitan sitä tilaa, jossa joutuu päästämään kasistään ihmisen, jonka kanssa olisi ollut ns. kokonainen. Tunnetta, jossa olet tiennyt että hänen kanssa se olisi ollut mahdollista, jonka jälkeen mikään ei tunnu miltään, kaikki on yhdentekevää, merkityksetöntä, huomaat kuinka yksin olet vaikka ihmisiä on ympärillä kuin muurahaisia... ja sitä että on pakko kohdata ihmisiä ja heidän erikoisia piirteitään, jatkaa vaikka tiedät että silläkään ei ole merkitysä...
En tarkoita sitä etä ankkuroisi johonkin, vaan että olet ollut ankkurissa ja pääset keinumaan tuulen vietäväksi turvallisesta kotisatamasta, joka ei ole enää sinun kun joudut irti...
Millaiseksi tulit, kun myrsky laantui?
Mielenkiintoinen keskustelun avaus.
Taidan olla vielä matkalla. Ajelehtia pelastusveneessä Tyynellämerellä tiikerinhaamu seuranani.
Millainen minusta on tullut? Kokonaisempi ja kypsempi omillani, mutta myös tuskaisen tietoinen siitä mitä elämästäni puuttuu. Kosketus, joka ei haihdu. Kaipaan entistä enemmän sitä, että olisi rakkautta ja parisuhde, mutta tiedän että jos lähden sitä nyt etsimällä etsimään niin en löydä. Etsisin vain sitä samaa tunnetta, joka oli hänen kanssaan. Jotain hänenlaistaan. Ihmistä, joka puhuisi samalla kielellä kuin minä.
Ei aika riitä unohtamaan. Vain kyllin kirkas aurinko voi peittää toisen auringon taakseen.
miten voi olla noin riippuvainen yhdestä ainoasta ihmisestä?
Niinpä, sanos muuta. Uskaltaako heittäytyä "rakkaudelle", jos kyseessä on noin merkittävä ihminen. Tietoisuus siitä, että jos ei selviä ja näivettyy omaan olemattomuuteensa. Mieluummin pitää vaikka vihan :/, täytyy ihmisellä jokin voima olla.
Sadekorento, juuri niin"puhuisi samaa kieltä kuin minä" tai hän puhuu äänellä jonka kuulen :)
http://www.youtube.com/watch?v=6_5D4y6x-oo
Kirjoitat kauniisti aloittaja. Sadenkorento myös kertoo tutuista tunteista ja siitä kun kukaan ei voi korvata sitä yhtä tiettyä henkilöä. Olen niin pahasti ulapalla myrskyn riepoteltavana etten osaa vastata mitä sitten kun myrsky tyyntyy. Vai tyyntyykö se koskaan ja uppoaako alukseni sitä ennen. Kertokaa te jotka ehkä olette jo tyynemmillä vesillä? Jääkö jäljelle tyhjyys ja yksinäisyys suuressakin joukossa?
Minusta on tullut avoimempi, mutta varon ihmisiä, jotka kiinnostuvat liikaa. En halua yhtään uutta läheistä ihmissuhdetta. Pelkään niiden mukana tulevia tunteita ja tilanteita. En jaksa.
'kammoksun' ihmisiä, jotka ovat ulospäinsuuntautuneita ja varomattomia omassa itsevarmuudessaan. Ihmettelen sitä, miten he voivat toimia miettimättä ja varmana omasta itsestään.
TS. Olen juuri tälläinen kuin olen, erikoinen ja outo. Mutta minun ei tarvitse kelvata kuin itselleni. Puheenaiheena voin tarvittaessa olla, mutta siinähän puhuvat.
Kerro itse?
Tietynlainen tyhjyys ja yksinäisyys jää jäljelle, jos kyse on sellaisesta, jonka kanssa sielut ovat tuntuneet menevän kauniisti lomittain. Se on haamusärkyä, joskus pahempaa, joskus helpompaa.
Ehkä sitä joskus tapaa jonkun, joka antaakin vielä enemmän tai melkein yhtä paljon, mutta luulen että se on kuten Kjell Westö kirjoitti: sitä voi roihahtaa vain kerran ja sen jälkeen tyytyä kajastukseen.
Mutta elämää on vaikea nähdä ennalta. Aina voi rakastua uudestaan, mutta eri tavalla, eri syistä.
Liian turvallisuushakuiseski aikuiseksi. Joskus on ikävä sitä pientä tyttöä jolla oli rikas mielikuvitus tai sitä yltiöpäistä mutta herkkää nuorta naista joka joskus olin. Kuulostaa niin surulliselta. Voi kumpa sun ei tarvitsisi päästää tuosta ihmisestä irti tai löydät joku kaunis päivä jonkun toisen ihmisen joka saa sut tuntemaan itsesi kokonaiseksi tai löydät jotain muuta eheyttävää elämääsi. Mua on auttanut musiikki ja vertaistuki. Lukeminen, kirjoittaminen. Vaikka haluaisin tutustua kovasti erääseen ihmiseen. Luulisin että se olisi huikea kokemus. Vaikka tutustua edes hänen arkiminäänsä.
tuuli ohjailee palstoja mieleisekseen.
missä?
Vitsi kun ainakin minä olen tällä hetkellä täysin tuuliajolla.
Elämän pitäisi olla ok, mutta tuntuu että elämää on jo paljon takana, mutta myös edessäpäin sen verran.
Ei hajuakaan mitä seuraavaksi.
Pähkäillyt että rakkautta tuskin luvassa, joten pitäisi keksiä jotain muuta. Mutta mitä?
elämä synnytti myrskyn eron muodossa, mustat pilvet oli jo varjostaneet kauan
aikaa ennen myrskyn alkua, joten olinkin jo pukenut sadevaatteet istuessani
pienessä jollassa.Entisen elämän myrsky olikin luultua lyhyempi, ja heitin sadetakin pois ja annoin jollani rauhassa ajelehtia, nautin vapaudesta ja riippumattomuudentunteesta.
Sisälläni asuva tutkimusmatkailija heräsi jollan ajautuessa seesteiseen lahdelmaan,imin itseeni uusia ennenkokemattomia mahdollisuuksia, tein asioita, joita en voinutennen toteuttaa, tunsin eläväni pitkästä aikaa, vapaana, näin maailman uusin silmin.En kaivannut entistä elämää, muistin vaikeudet...
Seesteisessä lahdelmassa kohtalo heitti varoittamatta uuden myrskyn, kohtasin
seireenin, johon rakastuin, täysin yllätettynä...tunnemyrsky riepoitteli jollani jonnekin, enkä vieläkään tiedä missä olen, ja seireenin laulu soi yhä kutsuvasti
korvissani, sen laulu hivelee sieluani ja kutsuu minua jonnekin tuntemattomaan,
ajelehdin yhä, vailla määränpäätä, ja toivon että levottomuuteni loppuisi ja joko
löytäisin seireenin, tai laulu loppuisi...tuuli jatkuu
Elähän nyt, sehän raatelisi sinut. Laita tulpat korviin ja toivo voimakkaampaa myrskyä :)
vaan ollut juuri tarinan seireeni, joka vastasi? Jos raatelee, kyllä sekin helpottaa, mutta voimakkaampi myrskykin kyllä kelpais, vaikkei se nyt siltä tunnukaan, sitä vaan tahtoisi kuulla laulun loppuun asti,kai tarinalla täytyy joku loppu olla, muutenhan tääkin on kuin iltasatu joka jää kesken ja lapsi vain valvoo?
voi saada kiinni...kun on rohkeutta seilata myös vastatuulessa. Levoton seireenikin löytäisi silloin sataman, johon ankkuroitua, ja voisitte laulaa yhdessä...
on kyllä tavoittelemisen arvoinen, kieltämättä, mutta jollani on vettä puolillaan ja purjeet riekaleina...kaiken lisäksi peräsinkin taisi särkyä kivikoissa,joten navigointi tuottaa ongelmia, mutta löytöretkeilijän periksiaantamaton luonne ja vaistot ohjaavat minua ja jollaani kohti laulua...ja luulen että seireeni on vähintään yhtä utelias kuin löytöretkeilijä...ja kokenut myrskyjä myös, siinäkö yhteinen sävel.Hyvää yötä seireenille ja muillekin.
hiljainen laulu tuudittakoon sinut uneen kauniiseen
Pieni väsynyt löytöretkeilijä nukahtaa levollisin mielin, seireeniään ajatellen.zzzz.
Saattaa hyvinkin olla. Jos ei jaksa ajatella ja sanoo lapselle, että uni kertoo sulle sitten. Nuku nyt!
haarojen välissä kyllä se tekee mannaa näin kesähelteellä.
Itselläni kesti tuollainen tuuliajovaihe liki pari vuotta. Kaikki sai alkunsa siitä, että retkahdin totaalisesti mieheen, jonka kaltaista en uskonut olevan olemassakaan (ja edelleen uskon, etten tule enää koskaan kohtaamaan toista yhtä ihanaa...). Tunne ei kaiketi ollut molemminpuolinen, sillä mies lopetti "sutinan" jo siinä tutustumisvaiheessa. Koska itse olin ehtinyt ihastua häneen totaalisesti, miehen päätös satutti todella kovaa, ja pitkän aikaa sitä tunsi olevansa aivan turvallaan koko elämän edessä. Siinä tuli koettua tunteita laidasta laitaan; surua, ikävää, kuin myös katkeruutta ja vihaakin. En tuntenut vihaa niinkään miestä kohtaan, vaan itse elämää: minkä takia minun tielleni piti osua se täydellinen unelmieni mies, jota ei kuitenkaan ollut tarkoitettu minulle? Aivan kuin elämä olisi härnännyt minua tahallaan... Lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana, paremminkin tavoittamattomissa.
Melkein pari vuotta siinä meni, että sain elämäni jälleen järjestykseen, ja maailma alkoi näyttää pitkän sumuisen kauden jälkeen taas kirkkaalta. Ei enää tarvetta katkeruuteen, kuten ei vihankaan tunteisiin. Päinvastoin, muistelen hymyillen sitä kaikkea hyvää, mitä se mies sai minussa muinoin aikaan. Surullisesta lopusta huolimatta, se kaikki kannatti kuitenkin kokea. Jopa se kaikki tuska oli kokemisen arvoista, sillä se opetti minulle paljon asioita itsestäni, ja uskaltaisin väittää, että jopa muutti minua - jälleen aavistuksen verran paremmaksi ihmiseksi. :)
Raskas työ auttaa. Arbeit macht frei. Ei se kyllä mitään opeta. Muuttaa ehkä vähän katkerammaksi.
Muutama läheiseni nukkui pois pienen ajan sisällä. Olin pitkään auttanut heitä ja tukenut. Kun heitä ei enää ollut, jäin tyhjän päälle. Tunsin, että minusta tuli turha.
Heittäydyin tuuliajolle ja hetken ajelehdittuani törmäsin haaksirikkoiseen. Jatkoimme yhdessä matkaa ja telakoiduimme korjaamaan toisiamme.
Korjaus vei kaksi vuotta ja tuloksena oli kaksi ehjää ihmistä. Kaiken piti olla avoinna ja valmiina meille. Muutimme yhteen ja aloitimme yhteisen elämän vain huomataksemme, että se ei onnistu.
Tunnen, että sukulaissieluja edelleen olemme, mutta toistemme korjaus oli kantava voimamme. Ehjinä emme ole enää yhtä.
Olen päästämässä irti tästä satamasta vaikka pahalta tuntuu. On väärin, että ehjäksi tuleminen rikkoo näin paljon.
Unohtamatta mainita, että tässä maailmassa on vahvoja ihmisiä. Jotka näkevät ihmisen eivätkä suoritusta. Heitä olen kohdannut hänen jälkeensä ollen oma itseni.
Ja he eivät ole nykykäsityksen mukaan pikkutekijöitä. Sen voin sanoa. Olisi julmaa luetella tähän erinäisiä statuksia, joilla he ansaitsevat hartiansa, mutta jätän sen erittelemättä. Iso kiitos kaikille heille.
ps. kissa se kiitoksella elää
mitenkä tää nyt liitty ketjuun?
Anyway, hyvä jos vahvoja ja välittäviä ihmisiä saatavilla, statuksessakaan ei mitään vikaan, mutta ihan taviksetkin on yhtä tärkeitä.
On on, mutta tarkoitankin minua viisaampia, aikuisia ihmisiä, jotka eivät näe vain suoritusta, vaan ajatuksen a kokemusta on kyllä niistä pikkusieluistakin, jotka päsmäröivät, pilaavat ja latistavat kaiken tyytymättämyydessään kun ovat itse sokeita omalle erinomaisuudelleen. He, jos ketkä tarvitsevat koulutuksen tuomaa sivistystä, ja jos eivät sitä kautta, niin vaikka sitten elämänopissa! Ymmärtävät sitten vaikka kantapään kautta.
Voin hyvilä mielin todeta, että näin todellakin on.
Statuksella ei ole mitään väliä, jos ei osaa kohdata heikompaa/ihmistä. Kaikki eivät ole vihollisia tässä maailmassa, muistakaa se. Rehellisyys voittaa aina, olipa se sitten perheeseen ,menneisyyteen tai ihan mihin tahansa liittyvää.
Menee vähän ohi aiheen, mutta tulpahan kirjoitettua. Kiitos kommentoijalle.
Näin jälkeenpäin ajateltuna se oli kyllä varmaan elämäni onnellisinta aikaa vaikkei sitä silloin olisi uskonut tai sitten aika on kultanut muistot.
En löytänyt Hausmyllyn Tuuliajolla -kappaletta, mutta kai tässä putoaa pilviin...
http://www.youtube.com/watch?v=V2ODh2nmtT4&feature=related
Hänelle soitin joskus Hausmyllyä autossa...