Olen siis 19- vuotias nuori nainen. Valmistun syksyn alussa suurtalouskokiksi ja minulla on ollut melkein vuoden työpaikka. Työpaikallani tutustuin mukaviin ihmisiin ja työkavereiden takia olen kyseisessä paikassa viihtynytkin. Muutin huhtikuussa omaan asuntoon äitini luota, tuntui, että oli vihdoin sen aika. Asumme kuitenkin samassa kaupungissa. Omistan kolme koiraa, jotka ovatkin pitäneet minua järissään tähän asti.
Nyt on kuitenkin iskenyt outo ja ahdistava tunne. Olen alkanut itkeä päivittäin, joskus itkuun on syy, joskus taas ei. Vanhempani erosivat kaksi vuotta sitten, isäni petti äitiäni. Työpaikallani tutustuin toukokuussa aivan ihanaan nuoreen mieheen, kun hän aloitti töissä samassa paikassa. Hyvin pian sain tietää, että hänellä on muutto edessä toiseen kaupunkiin opiskelujen perässä elokuussa, mutta silti kerkesimme molemmat ihastua toisiimme. Olemme viettäneet aikaa yhdessä ja meillä on ollut ihanaa. Tiedämme toistemme tunteet ja olemme käyneet läpi sen, mitä tapahtuu, kun hän muuttaa. Minä olisin valmis yrittämään etäsuhdetta, mutta hän ei. Toisaalta ymmärrän sen. Tässä ehkä yksi syy, miksi minua itkettää niin paljon. En halua ajatella asiaa!
Olen myös kaksi kertaa lyhyen ajan sisällä käynyt hyvinkin lähellä kuolemaa.. Molemmista kerroista saan syyttää vain itseäni. Olen ollut molemmilla kerroilla juomassa ja nauttinut aivan liikaa alkoholia. Ensimmäinen kerta sattui maaliskuussa. Silloin sammuin lumihankeen. Onnekseni eräs ohikulkija löysi minut, tosin lääkäreiden mukaan viime minuuteilla. Ruumiinlämpöni oli laskenut hyvin alas ja minua lämmiteltiin seuraava päivä ensiavussa. Tapahtuma säikäytti äitini ja vanhemmat sisarukseni. Itse aloin reagoida tapahtuneeseen myöhemmin: aloin nähdä painajaisia enkä loppujen lopuksi saanut unta, kun mietin mitä minulle olisi voinut käydä. Koskaan en käynyt puhumassa asiasta missään.
Toinen kerta sattui itseasiassa viime torstaina. Olin jälleen kerran juomassa riideltyäni edellä mainitsemani ihastukseni kanssa. Olin sammunut baarin terassille eikä kukaan saanut minua enää hereille. Noh, ensiapu reissu jälleen kerran. Oli karmivaa herätä, kun ei muistanut mitään mistään.
Luulen, että tapahtumat ovat vaikuttaneet osaltaan hyvinkin paljon siihen, miksi minua nykyään ahdistaa ja itkettää joka päivä. Öisin en saa unta, vaikka en edes miettisi mitään. Töissä jaksan olla iloinen ja palvella asiakkaitakin iloisesti. Sukulaisia olen alkanut nähdä todella harvoin, omatunto soimaa... Ihastukseni on tietoinen tapahtuneista asioista ja on osannut ottaa asiat hyvin ja ymmärtäväisesti. En haluaisi, että kaikki mitä välillämme on tapahtunut päättyy emmekä yritä mitään. Toisaalta en tiedä, kuinka kauan hän jaksaisi minua vakavassa suhteessa näin itkuisena ja ahdistuneena.. Tuntui nyt helpottavalta saada kirjoittaa tänne tuntemuksistani.
Mutta sanokaapa joku, mitä minun pitäisi tehdä? Kuinka kauan tällaista jaksaa? Kuinka kauan jaksaa vähillä yöunilla ja huonolla ruokavaliolla? ( Ruokavalio siis koostuu nykyään suurimmaksi osaksi täysjyväpatukoista ja pilteistä ) kun olen nyt vielä tarkemmin saanut ajatella asioita, olen alkanut tajuamaan, että ehkä olen juomisreissuillani yrittänyt viestittää, että en enää jaksa..? Talvella sattuneella kerralla ajoin jopa takaa sitä, että olisin kuollut.. Kuulostaa hullulta tiedän.. :s
Nyt on kuitenkin iskenyt outo ja ahdistava tunne. Olen alkanut itkeä päivittäin, joskus itkuun on syy, joskus taas ei. Vanhempani erosivat kaksi vuotta sitten, isäni petti äitiäni. Työpaikallani tutustuin toukokuussa aivan ihanaan nuoreen mieheen, kun hän aloitti töissä samassa paikassa. Hyvin pian sain tietää, että hänellä on muutto edessä toiseen kaupunkiin opiskelujen perässä elokuussa, mutta silti kerkesimme molemmat ihastua toisiimme. Olemme viettäneet aikaa yhdessä ja meillä on ollut ihanaa. Tiedämme toistemme tunteet ja olemme käyneet läpi sen, mitä tapahtuu, kun hän muuttaa. Minä olisin valmis yrittämään etäsuhdetta, mutta hän ei. Toisaalta ymmärrän sen. Tässä ehkä yksi syy, miksi minua itkettää niin paljon. En halua ajatella asiaa!
Olen myös kaksi kertaa lyhyen ajan sisällä käynyt hyvinkin lähellä kuolemaa.. Molemmista kerroista saan syyttää vain itseäni. Olen ollut molemmilla kerroilla juomassa ja nauttinut aivan liikaa alkoholia. Ensimmäinen kerta sattui maaliskuussa. Silloin sammuin lumihankeen. Onnekseni eräs ohikulkija löysi minut, tosin lääkäreiden mukaan viime minuuteilla. Ruumiinlämpöni oli laskenut hyvin alas ja minua lämmiteltiin seuraava päivä ensiavussa. Tapahtuma säikäytti äitini ja vanhemmat sisarukseni. Itse aloin reagoida tapahtuneeseen myöhemmin: aloin nähdä painajaisia enkä loppujen lopuksi saanut unta, kun mietin mitä minulle olisi voinut käydä. Koskaan en käynyt puhumassa asiasta missään.
Toinen kerta sattui itseasiassa viime torstaina. Olin jälleen kerran juomassa riideltyäni edellä mainitsemani ihastukseni kanssa. Olin sammunut baarin terassille eikä kukaan saanut minua enää hereille. Noh, ensiapu reissu jälleen kerran. Oli karmivaa herätä, kun ei muistanut mitään mistään.
Luulen, että tapahtumat ovat vaikuttaneet osaltaan hyvinkin paljon siihen, miksi minua nykyään ahdistaa ja itkettää joka päivä. Öisin en saa unta, vaikka en edes miettisi mitään. Töissä jaksan olla iloinen ja palvella asiakkaitakin iloisesti. Sukulaisia olen alkanut nähdä todella harvoin, omatunto soimaa... Ihastukseni on tietoinen tapahtuneista asioista ja on osannut ottaa asiat hyvin ja ymmärtäväisesti. En haluaisi, että kaikki mitä välillämme on tapahtunut päättyy emmekä yritä mitään. Toisaalta en tiedä, kuinka kauan hän jaksaisi minua vakavassa suhteessa näin itkuisena ja ahdistuneena.. Tuntui nyt helpottavalta saada kirjoittaa tänne tuntemuksistani.
Mutta sanokaapa joku, mitä minun pitäisi tehdä? Kuinka kauan tällaista jaksaa? Kuinka kauan jaksaa vähillä yöunilla ja huonolla ruokavaliolla? ( Ruokavalio siis koostuu nykyään suurimmaksi osaksi täysjyväpatukoista ja pilteistä ) kun olen nyt vielä tarkemmin saanut ajatella asioita, olen alkanut tajuamaan, että ehkä olen juomisreissuillani yrittänyt viestittää, että en enää jaksa..? Talvella sattuneella kerralla ajoin jopa takaa sitä, että olisin kuollut.. Kuulostaa hullulta tiedän.. :s
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ja nyt pyytämään apua, heti! Täältä et saa tarvittavaa apua riittävästi taikka riittävän nopeasti, jos tuntuu että ei enää jaksa yksin kulkea tietänsä, tarvitsee jonkun kantamaan. Varaat lääkärille ajan, kerrot itsemurha ajatuksista ja sieltä saat jatko avun. Poikaakin saattaa pelottaa masennuksesi ja haluais mielummin ehkä nuoruuttaan elää eikä toisen tukipuuksi joutua. (pieni ehdotus vain, en tiedä todellisuutta) Että ihan lähimmäisiäkin ajatellen se ulkopuolinen apu ei olis pahitteeksi.
Jonain päivänä huomaat miten kaunista elämä voi todella olla, aivan uudesta vinkkelistä. Mutta jos et apua lähde hakemaan heti paikalla, vaan paljon paljon myöhemmin, tulee matka olemaan sinne kauneuteen pitkä.
Kaikkea hyvää sulle, ihan totta.
Olet ihastunut ja varmaan rakstunutkin. Kyllä useimmat ovat masentuneita jos juuri orastamaan puhjennut rakkaus päättyy. Sinulle ei sovi alkoholi ollenkaan. Eiköhän ole parasta että alat etsiä rentoitumisesti ihan muilla keinoin. Olet nuori ja kokenut monenlaista muutosta lyhyellä aikajasolla.
Ruokavaliosi on iahan väärä: ymmärrät tänän jo amamtisikin puolesta. Jo vitamiinien puute saa aikaan väsymystä.
Ota nyt järki käteen ja ajattele asioita: jos ei kaveri ole valmis seurusteluun, niin pakottaa ja vaatia häntä ei et voi. Samoin tiedät risksis alkoholiin, lepoon, ravintoon ja luukuntaan. Jos nämäkään eivät auta, niin onko pohjavireenä sitten masennus. Et jaksa enää yhtään pitemmälle: aloita jo muutokset tänään jämäkästi ja määrätietoisesti. Pelkät sanat ja lupausket eivät pitkälle auta. Myös rakkaussuru ajallansa helpottaa. Ehkä eitä ei ole sitten tarkoitettu yhteen.