Viime aikoina olen alkanut huomata ahdistuvani tulevasta jälleen. Pelkään kovasti, että osaanko edetä siten, kuten minun kuuluisi. Olen hyvin kärsimätön luonne ja odotan, että saan asiat hoidettua heti eikä mitään saisi jäädä roikkumaan, riidat myöskään. Haluan olla hyvä äiti, mutta osaanko olla hyvä avovaimo? Tähän tarvisin tukea.
Tässä taustaa monen vuoden takaa, kun meistä tuli ensimmäisen kerran perhe:
Olimme seurustelleet mieheni kanssa yli 7 vuotta, kun tulin raskaaksi viisi vuotta sitten. Takana oli pitkä on-off suhde kaukosuhde, johon kuului puolin ja toisin pettämisiä. Tästä huolimatta rakastimme toisiamme ja olemme kuulleet sopivamme toisillemme täydellisesti. Olimme nuoria ryhtyessämme seurustelemaan. Mieheni on sulkeutuneempi, mutta tarkoittaa aina, mitä sanoo. Minä olen ulospäinsuuntautuneempi, mutta tarvitsen silti turvallisuutta.
Olin ennen raskaaksi tuloani ollut yrittäjänä kaksi vuotta. Ajattelin, että saan hoidettua molemmat, sekä perheen että yrityksen. Niin kuin voitte arvata, näin ei todellakaan käynyt vaan lopetin yritykseni ennen kuin lapsi syntyi. Äitiyslomaa minulla ei ollut käytännössä laisinkaan. Ostimme 70-luvulla rakennetun talon (johon meillä oli varaa) kuukausi ennen lapsen syntymää ja ajattelimme olevamme tässä onnellisia lopun elämäämme. Velkataakka yrityksen lopettamisen jälkeen kuitenkin paisui, mutta saimme asiamme hoidettua suht.hyvälle mallille. Mies jäi äitiyslomalla työttömäksi, mutta sai uuden työn. Vauva-arki yllätti molemmat. Mies säikähti vastuuta ja alkoi paeta perhettään. Minä ahdistuin valtavasta elämänmuutoksesta. Kun kuitenkin koliikkivaihe oli ohi, opin nauttimaan äitiydestäni, kunnes tajusin, että minun on pian pakko ottaa töitä vastaan. Jouduin viemään lapseni päiväkotiin vasta 9 kk:n ikäisenä ja ahdistus tästä oli valtava. Sain uuden työpaikan täysin uudelta alalta. Työpaikka oli sanoin kuvaamaton (heti ensimmäisenä päivänä jo ennalta sovitut asiat, mm. työaikani muuttui) ja koko firma olikin ihan täyttä kusetusta. Minulle tuli tästä jonkinlainen työtrauma ja ajattelin, että ihmisiin ei enää voi luottaa. Jouduin tuuliajolle, yt-neuvottelut tulivat heti päälle mutta kaikesta huolimatta taisin olla hyvä työntekijä, sillä vasta koko ketjun mentyä konkurssiin menetin minäkin työpaikkani.
Tässä taustaa monen vuoden takaa, kun meistä tuli ensimmäisen kerran perhe:
Olimme seurustelleet mieheni kanssa yli 7 vuotta, kun tulin raskaaksi viisi vuotta sitten. Takana oli pitkä on-off suhde kaukosuhde, johon kuului puolin ja toisin pettämisiä. Tästä huolimatta rakastimme toisiamme ja olemme kuulleet sopivamme toisillemme täydellisesti. Olimme nuoria ryhtyessämme seurustelemaan. Mieheni on sulkeutuneempi, mutta tarkoittaa aina, mitä sanoo. Minä olen ulospäinsuuntautuneempi, mutta tarvitsen silti turvallisuutta.
Olin ennen raskaaksi tuloani ollut yrittäjänä kaksi vuotta. Ajattelin, että saan hoidettua molemmat, sekä perheen että yrityksen. Niin kuin voitte arvata, näin ei todellakaan käynyt vaan lopetin yritykseni ennen kuin lapsi syntyi. Äitiyslomaa minulla ei ollut käytännössä laisinkaan. Ostimme 70-luvulla rakennetun talon (johon meillä oli varaa) kuukausi ennen lapsen syntymää ja ajattelimme olevamme tässä onnellisia lopun elämäämme. Velkataakka yrityksen lopettamisen jälkeen kuitenkin paisui, mutta saimme asiamme hoidettua suht.hyvälle mallille. Mies jäi äitiyslomalla työttömäksi, mutta sai uuden työn. Vauva-arki yllätti molemmat. Mies säikähti vastuuta ja alkoi paeta perhettään. Minä ahdistuin valtavasta elämänmuutoksesta. Kun kuitenkin koliikkivaihe oli ohi, opin nauttimaan äitiydestäni, kunnes tajusin, että minun on pian pakko ottaa töitä vastaan. Jouduin viemään lapseni päiväkotiin vasta 9 kk:n ikäisenä ja ahdistus tästä oli valtava. Sain uuden työpaikan täysin uudelta alalta. Työpaikka oli sanoin kuvaamaton (heti ensimmäisenä päivänä jo ennalta sovitut asiat, mm. työaikani muuttui) ja koko firma olikin ihan täyttä kusetusta. Minulle tuli tästä jonkinlainen työtrauma ja ajattelin, että ihmisiin ei enää voi luottaa. Jouduin tuuliajolle, yt-neuvottelut tulivat heti päälle mutta kaikesta huolimatta taisin olla hyvä työntekijä, sillä vasta koko ketjun mentyä konkurssiin menetin minäkin työpaikkani.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Työajat ja arjen pyöritys pienen vauvan kanssa olivat raskaita. Työ oli 10-18 välillä. Ei ollut aikaa illalla eikä aamulla mihinkään. Mieheni ei tuntunut tätä ymmärtävän ja vasta perheneuvolan jälkeen hän tajusi, että hänellä on vastuu hoitaa perhettään myös. Tästä alkoi parisuhteemme ja perheemme ylämäki. Parannuin masennuksestani ollessani työttömänä lapseni kanssa 9 kk kotona. Minulla oli aikaa hoitaa kotia ja parisuhdetta. Sain laihdutettua ja palasin omaksi itsekseni. Sain myös uuden työpaikan, jossa viihdyn kohtuu hyvin. Palkka on hyvä ja osaan työni hyvin. Muutaman ihmisen kanssa henkilökemiat eivät työpaikalla kohtaa, mutta pääasiassa tulen kaikkien kanssa toimeen.
Tammikuussa tänä vuonna mieheni otti minua kädestä kiinni ja sanoi, että hän on miettinyt toista lasta. Olemme pitkään puntaroineet, tulisiko meistä riittävän hyviä vanhempia kahdelle lapselle. Olin onnellinen hänen päätöksestään, vähän kuitenkin pelonsekaisin tuntein traumaattiset alkukuukaudet palasivat mieleen, jolloin mieheni oli väsyneenä öisin huutava ja ilkeä. Kuin myös minä...
Tammikuun lopussa mieheni sai työpaikaltaan lomautuslapun käteen. Meillä oli pitkään sairastettu, erityisesti lapsemme, ja olen epäillyt talossamme olevan hometta. Avasimme seinän ja villat olivat homeessa. Tästä alkoi helvetillinen vuosi. Päätimme, että lapsen tulo saa odottaa, jos en ole jo raskaana.
Raskaustesti näytti kuitenkin heti positiivista. Olin epäuskoinen ja onnellinen uutisesta, mieheni oli että "no niinpä tietysti, voi helevetin helevetti". Samalla varattiin aikaa pankkiin, jotta saataisiin selvitettyä, kuinka remontin tekisimme. Olimme yhteyksissä myös talon myyjiin (talon ostosta oli aikaa alle 5 v) mutta pitkällisen kirjeenvaihdon jälkeen myyjät kieltäytyivät korvausvastuustaan ja päätimme jättää asian siihen. Emme olisi jaksaneet enää oikeustoimia.
Ensimmäiseen ultraan menimme hyvillä mielin. Paljastui kuitenkin, että sikiöllä oli niskaturvotusta ja saimme lähetteen verikokeisiin ja pinon sikiöntutkimusvihkoja käteen. En voinut uskoa enää mitään, mitä meille oli tapahtumassa. Verikokeen jälkeen saimme riskiseulan tulokseksi 1:6 mahdollisuuden down-vauvaan. Olimme päätyneet punktioon, jos riski olisi korkea (mitä se oli). Punktio oli järkyttävä kokemus ja saimme odottaa tuloksia lähes 4 viikkoa. Vihdoin onnellinen puhelu tuli: lapsellamme on terveet kromosomit!
Mieheni jäi kokonaan työttömäksi ja meinasi menettää liiton rahat. Työsuhde irtisanottiin kuitenkin laittomasti, joten estettä liiton rahojen maksuun ei ollut. Hän sai kuitenkin pian uuden työpaikan ja raha-asiamme ovat jollain lailla taas järjestyneet.
Pankkiin pitäisi olla yhteyksissä, sillä mieheni ei ole töissä kokoaikaisesti ja meillä on vielä 3 vuotta ylimääräistä velkaa yritykseni vuoksi. En haluaisi/kykene menemään töihin heti (sairastuin viimeksi masennukseen, sillä pieni lapsi on kamalaa viedä hoitoon!) ja yritän olla kotona hieman pidempään.
Taloamme emme pysty kokonaan korjaamaan ja remontti on vielä kesken. Mies on väsynyt remonttiin ja minä pelkään tulevaisuutta. Mieheni ei ole huomioinut minua eikä raskauttani koko aikana. Välillä mietin, että hän ei edes muista, että meille tulee vauva. Riskiäitiseulonnassa hänestä ei ollut tukemaan eikä hän ymmärtänyt valtavaa pahoinvointiani jatkuvasta oksentelustani huolimatta (ei ole itse koskaan huonovointinen).
Nyt öiset riidat ovat alkaneet uudestaan ja hän on alkanut menettää hermoja. Hormonit hyrräävät mullakin aika ahkeraan.
Miten selviämme, tarvitsisin neuvoja!!
voi ei olipas paljon yhdelle ihmiselle.. :/ teillä molemmilla on aivan selvästi stressiä. jos et voi viedä lastasi vielä hoitoon, olisiko mahdollista että tekisit töitä kotoa käsin? :) minä olen samallainen luonne kuin sinä, ja minua puuduttaa jo valmiiksi se, että joudun olla äitiyslomalla ilman töitä. olen varautunut siihen ja hoidan äitiyslomalla erään firman paperihommia. ei ole raskasta hommaa, ynnäät vaan summia ja lähetät eteenpäin! lisäksi palkka juoksee kokoajan ja saat olla kotona perheesi kanssa. :)
meillä mies ei paljoa kans ymmärrä, jos oksennan ennen kylään lähtöä päävessan pöntössä, saattaa avaimet kilistä ja kuulla vaan että tuu jo ollaan myöhässä tai lähtee itse edeltä. silti hän on kuitenkin valmis rakastamaan tulevaa lastaan.. hmm..
koittakaa vaikka laatia yhdessä rahanmenoynnäys, missä näette maksattako jostain ns "turhasta" ja missä voisitte säästää. esim jos asutte lähempänä kaupunkia ja palveluksia mutta omistatte kaksi autoa.. pärjäisittekö yhdellä jne. jos ja jos.. :) mutta omassa elämässäni olen huomannut että
ongelmat on tehty ratkaistavaksi. voimia ja onnea odotukseen!