Piispan armoton puhe kokonaisuudessaan

Jatkuu

III

Apostoli Pietari saarnasi helluntaina: Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen. Teitä tämä lupaus tarkoittaa, teitä ja teidän lapsianne, ja myös kaikkia niitä, jotka ovat etäällä – keitä ikinä Herra, meidän Jumalamme, kutsuu. (Apt. 2:38-39)

Kristus on antanut lupauksensa apostoliensa välityksellä, mutta hän on antanut sen kaikille maailman kansoille. Kaikille on sama tie: syntien anteeksiantamus Jeesuksen Kristuksen nimeen. Myös meille, jotka olemme muinaisesta Jerusalemista katsoen etäällä olevia, meillekin kuuluu sama lupaus syntien anteeksiantamuksesta. Keitä ikinä Jumala kutsuu, ketkä hän sanallaan saattaa kääntymään parannuksessa hänen puoleensa, heille hän lahjoittaa syntien anteeksiantamuksen.

Pietarin saarnan mukaisesti synnit saadaan anteeksi kasteessa, jonka Jeesus on käskenyt toimittaa. Siinä meille myös lahjoitetaan Pyhän Hengen lahja. Näin meille annetaan Isän Jumalan hyvästä tahdosta Pojan ansaitsema pelastus kirkossa, jossa Pyhä Henki synnyttää meissä uskon ja luottamuksen Jumalaan. Siksi pyhä kaste toimitetaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kaikkien kirkkojen yhteisessä Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksessa lausutaan: Uskomme Pyhään Henkeen, Herraan ja eläväksi tekijään […] Uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon. Tunnustamme yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi, odotamme kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää.

Kun kristityt tunnustavat näillä sanoilla yhden kasteen ja yhden kirkon, he tunnustavat kuuluvansa kaikki yhteen ja samaan yhteisöön, jossa Pyhä Henki vaikuttaa. Martti Luther kirjoittaa Isossa katekismuksessaan: Kun sinulta kysytään, mitä tarkoitat sanoessasi ’Minä uskon Pyhään Henkeen’, osaat silloin vastata: ’Uskon, että Pyhä Henki - nimensä mukaisesti - pyhittää minut.’ Mutta millä tavalla hän sen tekee ja mitä välineitä hän siihen käyttää? Vastaat näin: ’Hän käyttää siihen kristillistä kirkkoa, syntien anteeksiantamista, ruumiin ylösnousemista ja iankaikkista elämää.’ Pyhällä Hengellä on maailmassa sitä varten erityinen yhteisö, äiti, joka Jumalan sanalla synnyttää jokaisen kristityn ja kantaa häntä.

huhhuh!!! kirjoitti:

Jatkuu

III

Apostoli Pietari saarnasi helluntaina: Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen. Teitä tämä lupaus tarkoittaa, teitä ja teidän lapsianne, ja myös kaikkia niitä, jotka ovat etäällä – keitä ikinä Herra, meidän Jumalamme, kutsuu. (Apt. 2:38-39)

Kristus on antanut lupauksensa apostoliensa välityksellä, mutta hän on antanut sen kaikille maailman kansoille. Kaikille on sama tie: syntien anteeksiantamus Jeesuksen Kristuksen nimeen. Myös meille, jotka olemme muinaisesta Jerusalemista katsoen etäällä olevia, meillekin kuuluu sama lupaus syntien anteeksiantamuksesta. Keitä ikinä Jumala kutsuu, ketkä hän sanallaan saattaa kääntymään parannuksessa hänen puoleensa, heille hän lahjoittaa syntien anteeksiantamuksen.

Pietarin saarnan mukaisesti synnit saadaan anteeksi kasteessa, jonka Jeesus on käskenyt toimittaa. Siinä meille myös lahjoitetaan Pyhän Hengen lahja. Näin meille annetaan Isän Jumalan hyvästä tahdosta Pojan ansaitsema pelastus kirkossa, jossa Pyhä Henki synnyttää meissä uskon ja luottamuksen Jumalaan. Siksi pyhä kaste toimitetaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kaikkien kirkkojen yhteisessä Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksessa lausutaan: Uskomme Pyhään Henkeen, Herraan ja eläväksi tekijään […] Uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon. Tunnustamme yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi, odotamme kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää.

Kun kristityt tunnustavat näillä sanoilla yhden kasteen ja yhden kirkon, he tunnustavat kuuluvansa kaikki yhteen ja samaan yhteisöön, jossa Pyhä Henki vaikuttaa. Martti Luther kirjoittaa Isossa katekismuksessaan: Kun sinulta kysytään, mitä tarkoitat sanoessasi ’Minä uskon Pyhään Henkeen’, osaat silloin vastata: ’Uskon, että Pyhä Henki - nimensä mukaisesti - pyhittää minut.’ Mutta millä tavalla hän sen tekee ja mitä välineitä hän siihen käyttää? Vastaat näin: ’Hän käyttää siihen kristillistä kirkkoa, syntien anteeksiantamista, ruumiin ylösnousemista ja iankaikkista elämää.’ Pyhällä Hengellä on maailmassa sitä varten erityinen yhteisö, äiti, joka Jumalan sanalla synnyttää jokaisen kristityn ja kantaa häntä.

Jatkuu

IV

Mutta missä järjestyksessä ovat kääntymys, kaste, syntien anteeksiantamus ja Pyhän Hengen lahjan saaminen? Ne kuuluvat kaikki yhteen, mutta niistä ei voi rakentaa jokaisen ihmisen kohdalla samanlaista ajallista kulkua. Kaikkien tienä ei ole tulla kristityksi samoja askeleita ottaen. Mutta nämä tekijät liittyvät tietyssä opillisessa järjestyksessä toisiinsa, vaikka niistä ei pidä yrittää rakentaa kaikkien kohdalla ennalta lukkoon lyötyjä uskon askelmerkkejä. Jumalan Pyhä Henki nimittäin on kuin tuuli, joka puhaltaa missä tahtoo ja joka synnyttää uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.

Luen eräitä artikkeleita evankelis-luterilaisen kirkkomme päätunnustuksesta, Augsburgin tunnustuksesta, joiltain kohdin lyhentäen:

Seurakuntamme opettavat, että Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset, jotka lisääntyvät luonnollisella tavalla, syntyvät synnissä, so. ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina, ja että tämä alkusairaus ja perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan. (Art. II)

Samaten seurakuntamme opettavat, että ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme. (Art. IV)

Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. (Art. V)

Kasteesta seurakuntamme opettavat, että se on välttämätön pelastukseen ja että Jumalan armo annetaan kasteen välityksellä. Lapset tulee kastaa, jotta heidät kasteen kautta annettaisiin Jumalan huomaan ja näin otettaisiin Jumalan armoon. (Art. IX)

Parannuksesta seurakuntamme opettavat, että ne, jotka ovat kasteen jälkeen langenneet, voivat saada syntien anteeksiantamuksen milloin tahansa, kun he kääntyvät, ja että kirkon tulee antaa synninpäästö niille, jotka näin palaavat tehdäkseen parannuksen. (Art. XII)

Kirkkomme tunnustus opettaa, että ihminen on syntymästään saakka synnin vallassa eikä pysty itse pelastamaan itseään. Tässä tilassa hän on kadotuksen oma. Mutta Jumala on rakkaudessaan valmistanut ihmiselle pelastuksen. Hän on lähettänyt Poikansa kantamaan ihmisen synnit ja ottamaan päälleen kuolemanrangaistuksen kaikkien puolesta. Hän on Jumalan Karitsa, joka ”ottaa pois maailman synnin”, kuten ehtoollismessussa Johannes Kastajan opettamina laulamme.

Jumala lahjoittaa täyden syntien anteeksiantamuksen Pojassaan. Sen sinä saat uskoa. Se on Jumalan lahja sinulle. Olet sen jo kasteessa saanut. Kun kuulet Jumalan hyvän lupauksen, sinussa herää halu luottaa siihen. Se on Pyhän Hengen sinussa synnyttämä usko. Ollaksesi Kristuksen oma sinun ei tarvitse tehdä mitään omia tekoja, ei tulla uskovaiseksi eikä muuttua pyhimykseksi. Sinä saat syntisenä luottaa Jumalan armoon.

huhhuh!!! kirjoitti:

Jatkuu

IV

Mutta missä järjestyksessä ovat kääntymys, kaste, syntien anteeksiantamus ja Pyhän Hengen lahjan saaminen? Ne kuuluvat kaikki yhteen, mutta niistä ei voi rakentaa jokaisen ihmisen kohdalla samanlaista ajallista kulkua. Kaikkien tienä ei ole tulla kristityksi samoja askeleita ottaen. Mutta nämä tekijät liittyvät tietyssä opillisessa järjestyksessä toisiinsa, vaikka niistä ei pidä yrittää rakentaa kaikkien kohdalla ennalta lukkoon lyötyjä uskon askelmerkkejä. Jumalan Pyhä Henki nimittäin on kuin tuuli, joka puhaltaa missä tahtoo ja joka synnyttää uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.

Luen eräitä artikkeleita evankelis-luterilaisen kirkkomme päätunnustuksesta, Augsburgin tunnustuksesta, joiltain kohdin lyhentäen:

Seurakuntamme opettavat, että Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset, jotka lisääntyvät luonnollisella tavalla, syntyvät synnissä, so. ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina, ja että tämä alkusairaus ja perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan. (Art. II)

Samaten seurakuntamme opettavat, että ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme. (Art. IV)

Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. (Art. V)

Kasteesta seurakuntamme opettavat, että se on välttämätön pelastukseen ja että Jumalan armo annetaan kasteen välityksellä. Lapset tulee kastaa, jotta heidät kasteen kautta annettaisiin Jumalan huomaan ja näin otettaisiin Jumalan armoon. (Art. IX)

Parannuksesta seurakuntamme opettavat, että ne, jotka ovat kasteen jälkeen langenneet, voivat saada syntien anteeksiantamuksen milloin tahansa, kun he kääntyvät, ja että kirkon tulee antaa synninpäästö niille, jotka näin palaavat tehdäkseen parannuksen. (Art. XII)

Kirkkomme tunnustus opettaa, että ihminen on syntymästään saakka synnin vallassa eikä pysty itse pelastamaan itseään. Tässä tilassa hän on kadotuksen oma. Mutta Jumala on rakkaudessaan valmistanut ihmiselle pelastuksen. Hän on lähettänyt Poikansa kantamaan ihmisen synnit ja ottamaan päälleen kuolemanrangaistuksen kaikkien puolesta. Hän on Jumalan Karitsa, joka ”ottaa pois maailman synnin”, kuten ehtoollismessussa Johannes Kastajan opettamina laulamme.

Jumala lahjoittaa täyden syntien anteeksiantamuksen Pojassaan. Sen sinä saat uskoa. Se on Jumalan lahja sinulle. Olet sen jo kasteessa saanut. Kun kuulet Jumalan hyvän lupauksen, sinussa herää halu luottaa siihen. Se on Pyhän Hengen sinussa synnyttämä usko. Ollaksesi Kristuksen oma sinun ei tarvitse tehdä mitään omia tekoja, ei tulla uskovaiseksi eikä muuttua pyhimykseksi. Sinä saat syntisenä luottaa Jumalan armoon.

IV

Keskikesän nimipäivät muistuttavat myös Kristuksen omien todistajan tehtävästä. Vaikka Aaronia tai Jesajaa, tai Johannes Kastajaa, Pietaria, Paavalia tai Mariaa voidaan kutsua profeettain, apostolien tai Herran äidin nimillä, heillä kuitenkin on pohjimmiltaan ollut sama tehtävä: antaa oma elämänsä Jumalan käyttöön. Voisiko meilläkään olla mitään parempaa elämän tarkoitusta? Voisiko olla mitään syvällisempää ja merkityksellisempää tehtävää kuin ottaa osaa siihen, mitä Jumala tekee?

Joka kyselee, mikä on elämän tarkoitus, hän tarkkailkoon, mitä Jumala tekee Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä, ja pyrkiköön näkemään oman elämänsä osana sitä. Siihen voi kukin omalla kohdallaan ottaa osaa, oli sitten missä asemassa tai elämäntehtävässä tai iässä tahansa. Oli nainen tai mies, tyttö tai poika. Ihmisen elämän tarkoitus on tulla osalliseksi Jumalan suurista teoista ja antaa itsensä niiden toteutumisen välikappaleeksi. Siksi rukoilemme myös Isä meidän -rukouksessa: Tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa.

huhhuh!!! kirjoitti:

IV

Keskikesän nimipäivät muistuttavat myös Kristuksen omien todistajan tehtävästä. Vaikka Aaronia tai Jesajaa, tai Johannes Kastajaa, Pietaria, Paavalia tai Mariaa voidaan kutsua profeettain, apostolien tai Herran äidin nimillä, heillä kuitenkin on pohjimmiltaan ollut sama tehtävä: antaa oma elämänsä Jumalan käyttöön. Voisiko meilläkään olla mitään parempaa elämän tarkoitusta? Voisiko olla mitään syvällisempää ja merkityksellisempää tehtävää kuin ottaa osaa siihen, mitä Jumala tekee?

Joka kyselee, mikä on elämän tarkoitus, hän tarkkailkoon, mitä Jumala tekee Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä, ja pyrkiköön näkemään oman elämänsä osana sitä. Siihen voi kukin omalla kohdallaan ottaa osaa, oli sitten missä asemassa tai elämäntehtävässä tai iässä tahansa. Oli nainen tai mies, tyttö tai poika. Ihmisen elämän tarkoitus on tulla osalliseksi Jumalan suurista teoista ja antaa itsensä niiden toteutumisen välikappaleeksi. Siksi rukoilemme myös Isä meidän -rukouksessa: Tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa.

V

Usein kuulee toivottavan, että kirkossa puhuttaisiin profeetallisella äänellä, lausuttaisiin varmuudella suoria sanoja. Kuulee toivottavan, että saarnoissa osoitettaisiin synti synniksi, muuten ei armokaan osoittaudu armoksi syntisille vaan yleiseksi hyväntahtoisuudeksi vähän heikoille. Tällaista sanomaa tulisi kaiketi kohdistaa niille, jotka eivät vielä ole kääntyneet kuuliaisiksi Jumalalle tai ovat kääntyneet siitä pois. Toisinaan kuulee myös toivottavan, että kirkon sisäpuolella tulisi puhua profeetallisella äänellä joitain aivan tiettyjä väärinkäytöksiä vastaan ja osoittaa kärki juuri uskonnollisissa yhteisöissä tehtyihin synteihin. Niissä tulisi korottaa ääni ja saattaa parannukseen ne, jotka pitävät itseään jo armahdettuina ja pyhinä Jumalan lapsina.

Tämä kaikki on varmasti tarpeellista, molemmin puolin. Mutta jos Jumalan sana puhuttelee, se kutsuu meitä parannukseen, olimme sitten itse mitä mieltä tahansa tuon sanan oikeutuksesta. Jumalan sana ei antaudu ihmisten kirjekuoriin sillä tavalla, että me saisimme kirjoittaa sen vastaanottajaksi vain jonkun toisen kuin oman osoitteemme. Jumala ei kutsu profeettoja muuten kuin puhumalla heille itselleen ensin.

Joka tahtoo profeetaksi, sen on ensin luettava lakia itselleen. Kristitty ei voi kehottaa toisia parannukseen suostumatta siihen itse. Me emme voi osoittaa toistemme vikoja antamatta Jumalan valaista omaa sydäntämme. Jos haluamme tuomita toisten syntejä, meidän on ensin uskallettava katsoa omaan elämäämme. Kun Jumalan sana puhuttelee, se saa meidät näkemään oman toivottoman tilamme. Silloin se herättää meissä ensin tarpeen puolustautua; selitellä, ettemme nyt niin kehnoja ole, on niitä huonompiakin. Yritämme tarjota Jumalalle omaa uskovaisuuttamme, jonkinlaista puolijumalisuutta. Mutta Kristus ei ole tullut kutsumaan vanhurskaita vaan syntisiä.

Kun Kristus kutsuu Martti Lutherin katekismuksen sanoin nimenomaan kirkossa, silloin hän tekee kaikista osallisia samasta pelastuksesta samassa syntisten, mutta pelastettujen yhteisössä. Siinä kaikki ovat saman Jumalan sanan alla ja kaikkien tulee kuunnella samaa Jumalan tahtoa. Niin voivat kaikki myös tulla osallisiksi samasta armosta.

huhhuh!!! kirjoitti:

V

Usein kuulee toivottavan, että kirkossa puhuttaisiin profeetallisella äänellä, lausuttaisiin varmuudella suoria sanoja. Kuulee toivottavan, että saarnoissa osoitettaisiin synti synniksi, muuten ei armokaan osoittaudu armoksi syntisille vaan yleiseksi hyväntahtoisuudeksi vähän heikoille. Tällaista sanomaa tulisi kaiketi kohdistaa niille, jotka eivät vielä ole kääntyneet kuuliaisiksi Jumalalle tai ovat kääntyneet siitä pois. Toisinaan kuulee myös toivottavan, että kirkon sisäpuolella tulisi puhua profeetallisella äänellä joitain aivan tiettyjä väärinkäytöksiä vastaan ja osoittaa kärki juuri uskonnollisissa yhteisöissä tehtyihin synteihin. Niissä tulisi korottaa ääni ja saattaa parannukseen ne, jotka pitävät itseään jo armahdettuina ja pyhinä Jumalan lapsina.

Tämä kaikki on varmasti tarpeellista, molemmin puolin. Mutta jos Jumalan sana puhuttelee, se kutsuu meitä parannukseen, olimme sitten itse mitä mieltä tahansa tuon sanan oikeutuksesta. Jumalan sana ei antaudu ihmisten kirjekuoriin sillä tavalla, että me saisimme kirjoittaa sen vastaanottajaksi vain jonkun toisen kuin oman osoitteemme. Jumala ei kutsu profeettoja muuten kuin puhumalla heille itselleen ensin.

Joka tahtoo profeetaksi, sen on ensin luettava lakia itselleen. Kristitty ei voi kehottaa toisia parannukseen suostumatta siihen itse. Me emme voi osoittaa toistemme vikoja antamatta Jumalan valaista omaa sydäntämme. Jos haluamme tuomita toisten syntejä, meidän on ensin uskallettava katsoa omaan elämäämme. Kun Jumalan sana puhuttelee, se saa meidät näkemään oman toivottoman tilamme. Silloin se herättää meissä ensin tarpeen puolustautua; selitellä, ettemme nyt niin kehnoja ole, on niitä huonompiakin. Yritämme tarjota Jumalalle omaa uskovaisuuttamme, jonkinlaista puolijumalisuutta. Mutta Kristus ei ole tullut kutsumaan vanhurskaita vaan syntisiä.

Kun Kristus kutsuu Martti Lutherin katekismuksen sanoin nimenomaan kirkossa, silloin hän tekee kaikista osallisia samasta pelastuksesta samassa syntisten, mutta pelastettujen yhteisössä. Siinä kaikki ovat saman Jumalan sanan alla ja kaikkien tulee kuunnella samaa Jumalan tahtoa. Niin voivat kaikki myös tulla osallisiksi samasta armosta.

VI

Meidän toivomme voi olla vain Kristuksen ristinkuolemassa syntisten puolesta. Uskomme voi perustua vain hänen lupauksiinsa armosta. Me julistamme evankeliumia vain, koska olemme itse kuulleet Kristuksen lupaukset syntien anteeksiantamuksesta ja uudesta elämästä. Uskallamme tarjota toisille samaa toivoa vain, koska omalla toivollammekin on luja perusta Kristuksessa.

Kristuksen lupauksia ei voi kahlita. Ne eivät ole evankeliumia julistavan ihmisen lupauksia vaan Jumalan Pojan lupauksia. Joka tahtoo saarnaajaksi, sen tulee suostua julistamaan Jumalan sanaa ja kieltää oma auktoriteettinsa. Jumalan sana on vaikuttava oman itsensä tähden, siksi, koska se on Jumalan sanaa. Evankeliumi ei saa voimaansa siitä, kuka sitä julistaa. Se ei muutu vaikuttavaksi eikä vaikuttamattomaksi sillä perusteella, kuka sen suuhunsa ottaa. Sen perusta on itse Kristuksessa.

Joka vetoaa Kristuksen lupauksiin, siirtää jo auktoriteetin pois itsestään. Kukaan ei voi julistaa toiselle syntejä anteeksi omissa nimissään vaan ainoastaan vetoamalla Kristukseen. Sellainen oikeus kuuluu yksin Kristukselle ja hänen sanalleen. Evankeliumin todellisuus ei riipu siitä, kuka sitä julistaa, vaan siitä, mitä julistetaan. Vain Kristus voi antaa syntejä anteeksi, mutta joka Kristukseen vetoaa, puhuukin hänen suullaan.

Luterilaisissa tunnustuskirjoissa tämä lausutaan näin: Myöskään eivät sakramentit menetä vaikutustaan sen tähden, että arvottomat niitä hoitavat, koska he kirkon kutsun perusteella edustavat Kristuksen persoonaa. Omaa persoonaansa he eivät edusta, niin kuin Kristus todistaa: ’Joka kuulee teitä, se kuulee minua.’ Kun he saarnaavat Kristuksen sanaa ja toimittavat sakramentteja, he tekevät sen Kristuksen puolesta ja hänen sijassaan.

Evankeliumia julistava ja sakramentteja jakava pappi ei edusta itseään vaan Kristusta. Hän ottaa suuhunsa Kristuksen sanat ja toimii Kristuksen suuna. Siksi se synninpäästö, joka papin suusta kuullaan, on Kristuksen synninpäästö, aivan kuten Kristus apostoleilleen lupasi: Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. (Joh. 20:23)



VII

Samasta vakaumuksesta kirkko on tehnyt päätöksen avata pappisvirka myös naisille. Jumalan sanan vaikuttavuus tai sakramenttien todellisuus riippuu Kristuksesta, joka on sanansa antanut ja sakramenttinsa asettanut. Pappi ei edusta ihminen Jeesus Nasaretilaista vaan ylösnoussutta Kristusta, joka antaa lupauksensa syntien anteeksiantamuksesta ja käskee kastaa ja opettaa. Pappi ei toimi Nasaretin miehen sijaisena vaan ylösnousseen Jumalan Pojan puolesta ja hänen sijassaan.

Ylösnoussut Kristus edustaa jo sitä todellisuutta, jossa ei enää ole juutalaista eikä kreikkalaista, ei orjaa eikä vapaata, ei miestä eikä naista, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi (Gal. 3:28). Pappi ei omalla persoonallaan lisää mitään Kristuksen lupauksiin eikä tee niitä omalla itsellään uskottavammiksi ja luotettavammiksi. Hän voi saarnatessaan ja sakramentteja toimittaessaan vedota vain Kristuksen käskyyn ja lupauksiin: kastakaa ja opettakaa, ottakaa ja syökää.

Olisi siksi teologisesti mahdotonta yhtä aikaa vedota Kristuksen nimissä Jumalan antamaan anteeksiantamukseen ja rajoittaa anteeksiantamuksen todellisuus vain omaan joukkoon sillä perusteella, että evankeliumia julistaa joku oma saarnaaja. Mikäli ollenkaan vedotaan Kristuksen auktoriteettiin, on myönnettävä, ettei se ole rajattavissa julistajan oman auktoriteetin alle. Jokainen, joka puhdasta evankeliumia julistaa, voi toimia vain Kristuksen lähettämänä, kuului hän ”meikäläisiin” tai joihinkin muihin. Muutoin jouduttaisiin siirtämään auktoriteetti pois Kristuksen lupauksista ja korvaamaan se saarnaajan ihmisauktoriteetilla. Tällainen olisi ihmisoppien nostamista evankeliumin yläpuolelle.

huhhuh!!! kirjoitti:

VI

Meidän toivomme voi olla vain Kristuksen ristinkuolemassa syntisten puolesta. Uskomme voi perustua vain hänen lupauksiinsa armosta. Me julistamme evankeliumia vain, koska olemme itse kuulleet Kristuksen lupaukset syntien anteeksiantamuksesta ja uudesta elämästä. Uskallamme tarjota toisille samaa toivoa vain, koska omalla toivollammekin on luja perusta Kristuksessa.

Kristuksen lupauksia ei voi kahlita. Ne eivät ole evankeliumia julistavan ihmisen lupauksia vaan Jumalan Pojan lupauksia. Joka tahtoo saarnaajaksi, sen tulee suostua julistamaan Jumalan sanaa ja kieltää oma auktoriteettinsa. Jumalan sana on vaikuttava oman itsensä tähden, siksi, koska se on Jumalan sanaa. Evankeliumi ei saa voimaansa siitä, kuka sitä julistaa. Se ei muutu vaikuttavaksi eikä vaikuttamattomaksi sillä perusteella, kuka sen suuhunsa ottaa. Sen perusta on itse Kristuksessa.

Joka vetoaa Kristuksen lupauksiin, siirtää jo auktoriteetin pois itsestään. Kukaan ei voi julistaa toiselle syntejä anteeksi omissa nimissään vaan ainoastaan vetoamalla Kristukseen. Sellainen oikeus kuuluu yksin Kristukselle ja hänen sanalleen. Evankeliumin todellisuus ei riipu siitä, kuka sitä julistaa, vaan siitä, mitä julistetaan. Vain Kristus voi antaa syntejä anteeksi, mutta joka Kristukseen vetoaa, puhuukin hänen suullaan.

Luterilaisissa tunnustuskirjoissa tämä lausutaan näin: Myöskään eivät sakramentit menetä vaikutustaan sen tähden, että arvottomat niitä hoitavat, koska he kirkon kutsun perusteella edustavat Kristuksen persoonaa. Omaa persoonaansa he eivät edusta, niin kuin Kristus todistaa: ’Joka kuulee teitä, se kuulee minua.’ Kun he saarnaavat Kristuksen sanaa ja toimittavat sakramentteja, he tekevät sen Kristuksen puolesta ja hänen sijassaan.

Evankeliumia julistava ja sakramentteja jakava pappi ei edusta itseään vaan Kristusta. Hän ottaa suuhunsa Kristuksen sanat ja toimii Kristuksen suuna. Siksi se synninpäästö, joka papin suusta kuullaan, on Kristuksen synninpäästö, aivan kuten Kristus apostoleilleen lupasi: Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. (Joh. 20:23)



VII

Samasta vakaumuksesta kirkko on tehnyt päätöksen avata pappisvirka myös naisille. Jumalan sanan vaikuttavuus tai sakramenttien todellisuus riippuu Kristuksesta, joka on sanansa antanut ja sakramenttinsa asettanut. Pappi ei edusta ihminen Jeesus Nasaretilaista vaan ylösnoussutta Kristusta, joka antaa lupauksensa syntien anteeksiantamuksesta ja käskee kastaa ja opettaa. Pappi ei toimi Nasaretin miehen sijaisena vaan ylösnousseen Jumalan Pojan puolesta ja hänen sijassaan.

Ylösnoussut Kristus edustaa jo sitä todellisuutta, jossa ei enää ole juutalaista eikä kreikkalaista, ei orjaa eikä vapaata, ei miestä eikä naista, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi (Gal. 3:28). Pappi ei omalla persoonallaan lisää mitään Kristuksen lupauksiin eikä tee niitä omalla itsellään uskottavammiksi ja luotettavammiksi. Hän voi saarnatessaan ja sakramentteja toimittaessaan vedota vain Kristuksen käskyyn ja lupauksiin: kastakaa ja opettakaa, ottakaa ja syökää.

Olisi siksi teologisesti mahdotonta yhtä aikaa vedota Kristuksen nimissä Jumalan antamaan anteeksiantamukseen ja rajoittaa anteeksiantamuksen todellisuus vain omaan joukkoon sillä perusteella, että evankeliumia julistaa joku oma saarnaaja. Mikäli ollenkaan vedotaan Kristuksen auktoriteettiin, on myönnettävä, ettei se ole rajattavissa julistajan oman auktoriteetin alle. Jokainen, joka puhdasta evankeliumia julistaa, voi toimia vain Kristuksen lähettämänä, kuului hän ”meikäläisiin” tai joihinkin muihin. Muutoin jouduttaisiin siirtämään auktoriteetti pois Kristuksen lupauksista ja korvaamaan se saarnaajan ihmisauktoriteetilla. Tällainen olisi ihmisoppien nostamista evankeliumin yläpuolelle.

VIII

Luterilaisten kirkkojen historiaan kuuluu saksalaisesta pietismistä sytykkeitä saaneita herätysliikkeitä. Sellaiset ovat myös meillä Suomessa tuottaneet paljon syvällistä hengellistä elämää, vilpitöntä uskoa ja itsensä alttiiksi panevaa rakkautta. Liikkeet ovat hedelmöittäneet kirkkoamme monella tavalla ja niillä edelleenkin on paljon annettavaa kirkolle kokonaisuutena.

Mutta näin voi tapahtua vain, mikäli liikkeet mieltävät itsensä kokonaiskirkollisina sananjulistuksen ja sielunhoidon liikkeinä. Se edellyttää katseen kiinnittämistä juuri Kristuksen auktoriteettiin ihmisauktoriteettien sijasta.

Pietistisille liikkeille on usein ollut ominaista opillinen malli, jossa pelastuksen yhteyteen tulemisen nähdään tapahtuvan henkilökohtaisessa kääntymyksessä, parannuksessa tai uskoon tulossa. Näin huomio on voinut siirtyä pois niistä lahjoista, mitä kasteessa annetaan ja kohdistua siihen, mitä ihminen itse tekee. Mutta jos huomio siirretään pois Jumalan lupauksista sakramenteissa, siirretään pelastuksen porttia toiseen kohtaan – kenties johonkin sellaiseen, jossa ei enää korostu Jumalan lahjoittava työ vaan ihmisen kuuliaisuus tuon työn vastaanottamisessa.

Mikäli pelastuksesta osalliseksi tulemisessa on avainkohtana tietyn saarnaajan lausuma synninpäästö eikä Kristuksen työ pyhässä kasteessa syntien anteeksiantamiseksi, päädytään opilliseen ketjuun, jossa joudutaan ensin heikentämään Kristuksen lupauksia kasteessa. Sen pelastava merkitys selitetään pois. Mutta jos kasteen merkitystä heikennetään, joudutaan myös lieventämään synnin valtaa ihmiseen; muuten ei ratkaistaisi lasten pelastusta. Mikäli pelastuksen saamisen lähtökohtana on synninpäästö omassa liikkeessä, ei kasteella nähdä olevan pelastavaa merkitystä; jos siitä puolestaan luovutaan, on selitettävä lasten pelastuvan ilman kastettakin. Edellä olen siteerannut luterilaisia tunnustuskirjoja, jotka opettavat näistä asioista toisin.

Ongelmallista lisäksi on, että näin voidaan muodostaa omien saarnaajien kiinni sulkema aitaus. Pelastuksen todellisuus siirtyy pois Kristuksen lupauksista hänen säätämissään armonvälineissä, ja maailmanlaajuinen Kristukseen uskovien yhteisö kaventuu vain omien liikkeeksi. Tiivis yhteisö voi epäilemättä tukea uskossaan heikkoja ja kompastelevia, mutta se voi myös kääntyä itseään vastaan ja muuttua suljetuksi leiriksi, jossa heikoista ja aroista tulee vallankäytön kohteita. Sellainen yhteisö ei enää palvele jäseniään antamalla heille turvaa elämän vaikeuksissa, vaan ajaa heidät seinää vasten ja pakottaa heidät valitsemaan henkilökohtaisen vapauden inhimillisten suhteidensa kustannuksella.

Jos huomio siirtyy pois Kristuksen lupauksista koko kirkolleen, ne omistetaan vain omalle joukolle ja ulkopuolella olevia pidetään kadotettuina. Jos taas synnin todellisuutta ei nähdä radikaalina pahana valtana, joka kadottaa ihmisen myös omissa joukoissa, siitä tulee yksittäisiä pieniä tekoja, joita tarkkailemalla voidaan päätellä ihmisen olevan joko oikealla tai väärällä tiellä. Näin ihminen voidaan alistaa ja sitoa uskonnollisilla kahleilla oikean käytöksen tarkkailuun, kun evankeliumin tarkoitus on päinvastainen: se vapauttaa uskonnollisista kahleista vapaaseen uskoon ja luottamukseen.

huhhuh!!! kirjoitti:

VIII

Luterilaisten kirkkojen historiaan kuuluu saksalaisesta pietismistä sytykkeitä saaneita herätysliikkeitä. Sellaiset ovat myös meillä Suomessa tuottaneet paljon syvällistä hengellistä elämää, vilpitöntä uskoa ja itsensä alttiiksi panevaa rakkautta. Liikkeet ovat hedelmöittäneet kirkkoamme monella tavalla ja niillä edelleenkin on paljon annettavaa kirkolle kokonaisuutena.

Mutta näin voi tapahtua vain, mikäli liikkeet mieltävät itsensä kokonaiskirkollisina sananjulistuksen ja sielunhoidon liikkeinä. Se edellyttää katseen kiinnittämistä juuri Kristuksen auktoriteettiin ihmisauktoriteettien sijasta.

Pietistisille liikkeille on usein ollut ominaista opillinen malli, jossa pelastuksen yhteyteen tulemisen nähdään tapahtuvan henkilökohtaisessa kääntymyksessä, parannuksessa tai uskoon tulossa. Näin huomio on voinut siirtyä pois niistä lahjoista, mitä kasteessa annetaan ja kohdistua siihen, mitä ihminen itse tekee. Mutta jos huomio siirretään pois Jumalan lupauksista sakramenteissa, siirretään pelastuksen porttia toiseen kohtaan – kenties johonkin sellaiseen, jossa ei enää korostu Jumalan lahjoittava työ vaan ihmisen kuuliaisuus tuon työn vastaanottamisessa.

Mikäli pelastuksesta osalliseksi tulemisessa on avainkohtana tietyn saarnaajan lausuma synninpäästö eikä Kristuksen työ pyhässä kasteessa syntien anteeksiantamiseksi, päädytään opilliseen ketjuun, jossa joudutaan ensin heikentämään Kristuksen lupauksia kasteessa. Sen pelastava merkitys selitetään pois. Mutta jos kasteen merkitystä heikennetään, joudutaan myös lieventämään synnin valtaa ihmiseen; muuten ei ratkaistaisi lasten pelastusta. Mikäli pelastuksen saamisen lähtökohtana on synninpäästö omassa liikkeessä, ei kasteella nähdä olevan pelastavaa merkitystä; jos siitä puolestaan luovutaan, on selitettävä lasten pelastuvan ilman kastettakin. Edellä olen siteerannut luterilaisia tunnustuskirjoja, jotka opettavat näistä asioista toisin.

Ongelmallista lisäksi on, että näin voidaan muodostaa omien saarnaajien kiinni sulkema aitaus. Pelastuksen todellisuus siirtyy pois Kristuksen lupauksista hänen säätämissään armonvälineissä, ja maailmanlaajuinen Kristukseen uskovien yhteisö kaventuu vain omien liikkeeksi. Tiivis yhteisö voi epäilemättä tukea uskossaan heikkoja ja kompastelevia, mutta se voi myös kääntyä itseään vastaan ja muuttua suljetuksi leiriksi, jossa heikoista ja aroista tulee vallankäytön kohteita. Sellainen yhteisö ei enää palvele jäseniään antamalla heille turvaa elämän vaikeuksissa, vaan ajaa heidät seinää vasten ja pakottaa heidät valitsemaan henkilökohtaisen vapauden inhimillisten suhteidensa kustannuksella.

Jos huomio siirtyy pois Kristuksen lupauksista koko kirkolleen, ne omistetaan vain omalle joukolle ja ulkopuolella olevia pidetään kadotettuina. Jos taas synnin todellisuutta ei nähdä radikaalina pahana valtana, joka kadottaa ihmisen myös omissa joukoissa, siitä tulee yksittäisiä pieniä tekoja, joita tarkkailemalla voidaan päätellä ihmisen olevan joko oikealla tai väärällä tiellä. Näin ihminen voidaan alistaa ja sitoa uskonnollisilla kahleilla oikean käytöksen tarkkailuun, kun evankeliumin tarkoitus on päinvastainen: se vapauttaa uskonnollisista kahleista vapaaseen uskoon ja luottamukseen.

IX

Usko Kristukseen ei erota uskovia toisistaan, vaan päinvastoin tekee heidän elämänsä yhteiseksi. Usko yhdistää esimerkiksi näille Suviseuroille kokoontuneita veljiä ja sisaria toisiinsa. Mutta koska usko on luonteeltaan yhdistävä, se ulottuu myös oman leirin ulkopuolelle ja yhdistää kaikkiin niihin, jotka Kristusta tunnustavat.

Kristillistä uskoa ei voi elää omaan kristillisyyteen eristäytymällä. Tämä tulee erityisesti ilmi pyhässä ehtoollisessa. Se on yhteinen ateria, jolle Kristus kutsuu. Se perustuu Kristuksen lupauksiin, ja se yhdistää ne, jotka sitä nauttivat. Siinä Kristus itse antaa oman ruumiinsa ja verensä ja näin tekee sakramentin nauttijoista yhden elävän ruumiin. Apostoli Paavali kirjoittaa: Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä. (1Kor. 10:16-17)

Pyhä ehtoollinen on sakramentti, jossa huomio kohdistuu Kristukseen ja välittömästi myös lähimmäiseen. Tulemmehan siinä saman ruumiin jäseniksi ja jaamme samaa Kristuksen elämää keskenämme. Ehtoollista nauttiessamme olemme yhtä niin Kristuksen kuin kaikkien Kristuksen omien kanssa. Kaikki, jotka jakavat Kristuksen ruumiin ja veren sakramentin, tulevat sitä nauttiessaan yhteyteen toistensa kanssa ja jakavat toistensa hädän ja puutteet.

Sama apostoli Paavali tähdentää, että jokainen ruumiin jäsen on tarpeellinen. Yksikään ei voi sanoa toiselle, ettei tarvitse tätä (1.Kor. 12:12-27). Mutta yksikään ruumiin jäsen ei voi myöskään sanoa kokonaisuudelle, ettei tarvitse sitä. Ei käsi eikä jalka voi amputoida itseään ja säilyä vielä elävänä. Se tarvitsee yhteyttä kokonaisuuteen, muuten sen elämä kuivettuu eikä se enää täytä tarkoitustaan. Se ei voi elää vain itseään varten. Kristillisyyttä ei voi elää todeksi eristäytymällä muista kristityistä. Me olemme tarpeellisia toinen toisellemme.

huhhuh!!! kirjoitti:

IX

Usko Kristukseen ei erota uskovia toisistaan, vaan päinvastoin tekee heidän elämänsä yhteiseksi. Usko yhdistää esimerkiksi näille Suviseuroille kokoontuneita veljiä ja sisaria toisiinsa. Mutta koska usko on luonteeltaan yhdistävä, se ulottuu myös oman leirin ulkopuolelle ja yhdistää kaikkiin niihin, jotka Kristusta tunnustavat.

Kristillistä uskoa ei voi elää omaan kristillisyyteen eristäytymällä. Tämä tulee erityisesti ilmi pyhässä ehtoollisessa. Se on yhteinen ateria, jolle Kristus kutsuu. Se perustuu Kristuksen lupauksiin, ja se yhdistää ne, jotka sitä nauttivat. Siinä Kristus itse antaa oman ruumiinsa ja verensä ja näin tekee sakramentin nauttijoista yhden elävän ruumiin. Apostoli Paavali kirjoittaa: Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä. (1Kor. 10:16-17)

Pyhä ehtoollinen on sakramentti, jossa huomio kohdistuu Kristukseen ja välittömästi myös lähimmäiseen. Tulemmehan siinä saman ruumiin jäseniksi ja jaamme samaa Kristuksen elämää keskenämme. Ehtoollista nauttiessamme olemme yhtä niin Kristuksen kuin kaikkien Kristuksen omien kanssa. Kaikki, jotka jakavat Kristuksen ruumiin ja veren sakramentin, tulevat sitä nauttiessaan yhteyteen toistensa kanssa ja jakavat toistensa hädän ja puutteet.

Sama apostoli Paavali tähdentää, että jokainen ruumiin jäsen on tarpeellinen. Yksikään ei voi sanoa toiselle, ettei tarvitse tätä (1.Kor. 12:12-27). Mutta yksikään ruumiin jäsen ei voi myöskään sanoa kokonaisuudelle, ettei tarvitse sitä. Ei käsi eikä jalka voi amputoida itseään ja säilyä vielä elävänä. Se tarvitsee yhteyttä kokonaisuuteen, muuten sen elämä kuivettuu eikä se enää täytä tarkoitustaan. Se ei voi elää vain itseään varten. Kristillisyyttä ei voi elää todeksi eristäytymällä muista kristityistä. Me olemme tarpeellisia toinen toisellemme.

X

Näiden Suviseurojen tunnus kuuluu: Jumala on kaupunkinsa vahva turva. Se on lainattu Psalmista 48. Käsite ”Jumalan kaupunki” esiintyy kaikkiaan kolmessa Raamatun psalmissa (Ps. 46:4-5; 48:1,8; 87:3). Psalmeissa Jumalan kaupunki ja Siionin vuori ovat alun perin tarkoittaneet konkreettista kaupunkia, nimittäin Jerusalemia. Siellä psalmia laulaneet ovat kohdanneet Jumalan hänen temppelissään ja sinne he ovat kokoontuneet juhlille. Siellä on toimitettu säädetyt uhrimenot ja siellä on kuuluttu Jumalan omaisuuskansaan. Mutta kun kristillinen kirkko on psalmien pohjalta laatinut virsiä, se ei enää laulakaan maanpäällisestä Jumalan kaupungista, vaan yhteisöstä, johon kuulutaan uskon kautta.

Kirkkoisä Augustinus lainasi Psalmeista otsikon suurteokselleen ”Jumalan kaupungista”, De civitate Dei. Augustinuksen mukaan halki aikain on rinnakkain olemassa kaksi toisilleen vastakkaista yhteisöä, Jumalan kaupunki ja maallinen kaupunki. Kummassakin ovat omat asukkaansa. Niiden ihmiset elävät yhdessä, mutta hengellisesti toisistaan erillään. Toiseen kuuluvat kristityt ja toiseen epäuskoiset. Edellinen ei kuitenkaan samaistu kirkkoon eikä jälkimmäinen valtioon. Kristityt eivät muodosta inhimillistä valtakuntaa.

Jakolinja kulkee ihmisten halki niin kirkossa kuin valtiossa. Mutta me emme ihmisinä voi tuota jakolinjaa piirtää. Sen näkee ainoastaan Jumala, joka tutkii sydämet. Mutta hän myös kutsuu jokaista siihen kaupunkiin, jonka turva hän itse on. Hän kutsuu Poikansa luo, syntien anteeksiantamuksen ja uuden elämän antajan luo. Siitä lauletaan myös virsikirjamme virressä 311:5.

Vaan miksi nyt pelkäät ja piileskelet
ja Herrasi kasvoja vain pakenet?
Hän saapui myös sinua puhdistamaan
ja Jumalan kaupunkiin johdattamaan.

Tämän virren rukouksin tahdon toivottaa Suviseurojen osanottajille runsasta Jumalan siunausta.

Niin piispa sanoi, mutta älä häntä usko, hän puhuu väärin.

Koska yhden ihmisen (Aatamin) kauta tuli synti maailmaan, niin yhdenihmisen (Jeesus Kristus) kautta koko maailma on lunastettu. Sii hän on lunastanut kaikki kastamattomina kuollet ja muutkin ihmiset.

Sinun vauvasi on tallella taivaassa. Luota siihen. Kaste ei pelasta ketään, niin monia vauvana kastettuja on vankiloissa tai ovat tunnustautuneita ateisteja tai elämällään muutenosoittavat, etteivät kuulu Jumalan valtakuntaan.

Mutta vauvasi kuuluu:)

Monet vl:t loukkaantuivat piispan törkeästä ja sydämettömästä puheesta, jossa ei ollenkaan arvostettu vl-liikkeen jäseniä. Kirkolla on ilmeisesti varaa luopua kerralla 100 000 kirkollisveroa maksavasta jäsenestään.. vai???

Minä en ainakaan halua kuulua samaan porukkaan kuin viattomat lapset helvettiin tuomitsevat kirkon piispat!!!