Kiinnostuin kirjoittamisesta pari vuotta sitten. Fiktio on aina ollut lähellä sydäntäni. Elokuvat, tv-sarjat, sarjakuvat, teatteri ja jopa videopelit ovat tarinoillaan tärkeä osa elämääni. Kirjat olivat sitä myös ennen. Lapsena olin sellainen tyypillinen lukutoukka. Muut leikkivät pihalla, minä istuin sisällä ja luin kevyesti kirjan päivässä. Sitten kävi kuten monille käy teini-iässä. Siirryin aikuisten kirjallisuuteen joka ei vaan napannut. Varmaan luin muutama huonon kirjan aikuisten puolelta ja sain elinikäiset traumat - onko se näin TYLSÄÄ?
En lukenut vuosiin muuta kuin sarjiksia. Muutama vuosi sitten kiinnostuin nuortenkirjallisuudesta uudestaan. Luen nyt pääosin nuortenkirjoja vaikka olen jo 20 vuotias. Mutta ei nuortenkirjallisuuskaan enää kosketa sillä lailla kuin aikanaan. Olen yrittänyt päästä sisään aikuisten kirjallisuuteen. Luen lähinnnä genrekirjallisuutta. Ja olen kyllä löytänyt hyviä kirjalijoita sieltäkin puolelta, kotimaisia ja ulkomaisia.
Mutta edelleenkään en osaa innostua kirjoista sillä lailla kuin aikanaan tai kuten nykyäänkin saatan innostua muusta viihteestä. Tajuan kyllä, että esimerkiksi Margaret Atwood on hyvä kirjailija ja pidän hänen kirjoistaan. Mutta en saa niistä sellaisia kiksejä kuin saan loistavasta leffasta. Lukukokemukseni ovat hyvin laimeita, vain muutama poikkeus sääntöön on.
Tuntuu turhauttavalta koska kirjallinen ilmaisu kiinnostaa, mutta en tunnu löytävän oikeasti kiinnostavia kirjoja mistään. Tylsistyn todella helposti kirjojen kanssa. En kiinnostu hahmoista, en kiinnostu maailmoista, kirjoitustyylit lähinnä ärsyttävät (tykkään sellaisesta hieman melodramaattisesta "gootti"tyylistä jota ei kotimaisessa kirjallisuudessa juuri näy).
Pitäisikö antaa periksi kirjoittamisen suhteen? Ei kai kukaan voi oppia kirjoittamaan hyviä kirjoja ilman jonkinlaista intohimoa kirjoja kohtaan?
En lukenut vuosiin muuta kuin sarjiksia. Muutama vuosi sitten kiinnostuin nuortenkirjallisuudesta uudestaan. Luen nyt pääosin nuortenkirjoja vaikka olen jo 20 vuotias. Mutta ei nuortenkirjallisuuskaan enää kosketa sillä lailla kuin aikanaan. Olen yrittänyt päästä sisään aikuisten kirjallisuuteen. Luen lähinnnä genrekirjallisuutta. Ja olen kyllä löytänyt hyviä kirjalijoita sieltäkin puolelta, kotimaisia ja ulkomaisia.
Mutta edelleenkään en osaa innostua kirjoista sillä lailla kuin aikanaan tai kuten nykyäänkin saatan innostua muusta viihteestä. Tajuan kyllä, että esimerkiksi Margaret Atwood on hyvä kirjailija ja pidän hänen kirjoistaan. Mutta en saa niistä sellaisia kiksejä kuin saan loistavasta leffasta. Lukukokemukseni ovat hyvin laimeita, vain muutama poikkeus sääntöön on.
Tuntuu turhauttavalta koska kirjallinen ilmaisu kiinnostaa, mutta en tunnu löytävän oikeasti kiinnostavia kirjoja mistään. Tylsistyn todella helposti kirjojen kanssa. En kiinnostu hahmoista, en kiinnostu maailmoista, kirjoitustyylit lähinnä ärsyttävät (tykkään sellaisesta hieman melodramaattisesta "gootti"tyylistä jota ei kotimaisessa kirjallisuudessa juuri näy).
Pitäisikö antaa periksi kirjoittamisen suhteen? Ei kai kukaan voi oppia kirjoittamaan hyviä kirjoja ilman jonkinlaista intohimoa kirjoja kohtaan?
Vastaukset 19
Vanhimmat
Miksi ajattelet, että kirjoittaisit kirjoja?
Kannattaa opiskella elokuva- ja tv-käsikirjoitukset.
Niistä se raha sitäpaitsi nykyisin tulee.
Yle ilmoitti juuri vähän aikaa sitten, että tarvitsee draamaa.
Ota selvää ja etene.
Hyvin mielenkiintoista on kirjoittaminen.
Kyllähän Hotakainen kirjoittaa myös näytelmiä, ja moni muu.
Mahdollisuuksia on jos vain intoa riittää.
.... ja laitan vielä hyvän kirjan vinkiksi, jota kannattaa kuitenkin lukea,
ja se on
Elokuvan runousoppia
Käsikirjoittamisen syventävät tiedot
Et nauti kirjoista, ehkä siksi, että sinulta puuttuu visuaalista hahmotuskykyä ja eläytymiskykyä ja mielikuvitusta. Itse lukiessani kitjoja näen ne ikäänkuin elokuvana. Jos aivoissa ei synny kuvia tekstiä lukiessa, on se varmasti tylsää....
Aivan: outoa on aina, että miten kukaan voisi haluta kirjailijaksi tai välttämättä mitenkään edes olla sillä alalla hyvä, jos ei ole koko ikänsä ajan ollut erityisen kiinnostunut lukemisesta ja lukenut niin paljon kirjoja, ettei ainakaan se tuota ongelmia, ettei tietäisi merkkikirjalijoita, koska ei koskaan ole kansallisuuteen sidottu asia, etteikö jokainen fiksu tietäisi, mitkä oikeasti ovat maailmankirjallisuutta muuttaneet nimet kirjallisuuden kentillä.
Minullekin kirjallisuus on aina ollut intohimo. Se perinne tulee kaiketi lapsuuden kodista, että kun kotona luettiin paljon ja monipuolisesti kirjoja aina, en siten koskaan ymmärrä ihmisiä, jotka eivät pidä lukemisesta.
Itse kun luen kirjoja, minäkin aina näen niissä paitsi kirjailijan persoonan, myös tarinan. Kirjailijan persoonan näen tekstissä käytetyn, tekstin nyansiaalisten valintojen kautta, kirjan tarinan taas juonenkuljetuksen taidottomuuden tai taitojen perusteella.
Hyvä kirjallisuuden alan ohjelma on Ylen "Kymmenen kirjaa", tänä vuonna aiheena on rikoskirjallisuus. En todellakaan pidä itseäni mitenkään erityisen paljon lukeneena ihmisenä ( tai saatika kirjailijan alkuna, kosken koskaan vielä ole kirjoittanut mitään), mutta ylpeydellä voin aina todeta, että joka vuosi kirjasarjassa esitetyistä kirjoista minä olen aina lukenut reippaasti yli puolet ja usein pystyn jopa arvaamaan, mitkä taidokkaat kirjat sinne kulloinkin valitaan. Siksi ohjelma mielenkiintoinen onkin. Tylsää varmaan olisikin kirjallisuusohjelmatkin katsoa, jos ei ikinä olisi ollut kiinnostunut kirjallisuudesta ja lukenut paljon.
Nyt mielenkiintoinen vieras Yle:n Kymmenen kirjaa rikoksesta- sarjassa oli Silvia Modig: pystyin niin samaistumaan hänen tunteeseensa, koska kuten hän, niin minäkin 13-vuotiaana hipsin kirjahyllylle ja luin Mario Puzon "Kummisedän", joka silloin, kuten nytkin, tekee muhun yhä vielä vaikutuksen tarinana. Osaan esimerkiksi sen, Puzon "Kummisetä"- kirjan lähes ulkoa, vaikka olen lukenut sen elämässäni vain kaksi kertaa: hyvä kirjailija on sellainen, jonka teoksen sisältö ei unohdu, kun kirjan sulkee.
Loistava kirjoittaja on J.D Salinger, mielestäni: "Sieppari Ruispellossa" on teos, jonka tyyli on niin jotakin niin loistavaa ja omintakeista, että kukaan ei ikinä voisi sitä kirjoittajaa apinoida. Toinen, loistavin kirjoittajista ehkä koskaan: Henry Miller. Ihme että se ei saanut vankilatuomiota teoksistaan, kun sentään aika konservatiivisena aikana kirjoitti Pariisin kokemuksistaan, vaikka tänä päivänä ne teksti eivät olisi mitään irvokkaan kaupallisen sukupuolilla ratsastamisen perusteella. Ja joku vielä hyvä: Saarikoski. Outoa, että nää lempikirjailijani ovat kaikki miehiä: ehkä siksi, että naiset eivät juuri päässeet julkaisemaan paitsi lompakon perusteella ennen 1960-luvun loppua.
Ei tarvitse välttämättä lukea oppiakseen kirjoittamaan. Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla. Lukeminen voi kyllä nopeuttaa prosessia ja kun lukee riittävästi eri tyylistä kirjallisuutta, saattaa löytää oman tyylinsä eikä ainakaan tulee hakanneeksi päätään samaan seinään kuin muut: lukemalla näkee, mikä toimii, mikä ei.
Kirjallisuusmaku muuttuu myös iän myötä, ehdit vielä. Jos kirjotuttaa, kirjoita.
Taideteollinen korkeakoulu ja sieltä käsikirjoittajalinja. Oppii taatusti ja rakentuu suhteita. Draamaa voi opiskella Teatterikorkeakoulun dramaturgilinjalla, eli sinne jos kiinnostaa lava- tai radiodraama.
Ja näihin kouluihin onkin sitten helppo päästä. No, joku aina pääsee, mutta yleisesti ottaen eikä epätodennäköistä.
Kyllä lukeminen on osa kirjailijan työtä. Onhan traditio tunnettava, että sen voi särkeä tai sitä jatkaa, miten vain missionaan kirjailija näkee.
Kouluihin on tosiaan "helppo" päästä. Mutta jos kirjoittamisen paloa on, kannattaa osallistua taiteilijapiireihin omalla paikkakunnallaan:
kirjoittajapiirit, harrastajateatterit ja mitä kaikkea nyt sattuu löytymään. Niissä on hyvä puuhastella ja tutustua alaan ja alan ihmisiin.
Siitä se lähtee, jos on lähteäkseen.
Palo ammattilaisuuteen ajaa varmasti hakemaan monta kertaa taidekorkeakouluihin, mutta seula on tiukka ja aloituspaikkoja hintsusti. Toki aina on mahdollista opiskelle vaivattomasti EU:n alueellakin. Tai Erasmus-vaihdossa. Kuten itse tein. Lontoossa on hyviä luovan kirjoittamisen yliopisto-ohjelmia.
"seula on tiukka ja aloituspaikkoja hintsusti"
Suomessa on todellakin aika hankalaa opiskelu, joten jos suinkin mahdollista, niin kannattaa tosiaan suunnata yli rajojen.
Siellä ollessa ja kompuroidessa tajuaa, että polut sikiävät polkuja, sillä
elämä ON !
Mistä voi saada tietoa tuosta "Yle etsii uutta draamaa"? Ei ainakaan Google eikä Ylen sivut tienneet kertoa mitään.
Minua ei ole koskaan kiinnostanut erityisemmin mikään kirjallisuus. Itse asiassa sarjakuvatkaan ei ole erityisemmin ollut lähellä sydäntäni. Jos saan joulu lahjaksi jonkin tietokirjan, niin lähinä selailen sitä ja luen vain ne kohdat, jotka kiinnostavat. Sitten se jää unohduksiin. Jokin kirjallisuudessa on vain sellaista, joka työntää nähdessäni sen pelkästään pois. Ihan kuin se olisi kaikkein vastenmielisintä mitä tiedän.
Filosofian lukemista suosittelen. Filosofian opiskelusta voi olla inspiraatiota fiktiokirjailijan työkenttään.
Voit miettä, millainen olisi unelmiesi kirja. Millainen olisi se kirja, jonka lukemisesta saisit kicksejä, ja joka ei olisi tylsä. Ja sitten; ei muuta kuin unelmaa toteuttamaan! Kirjoita itse kirja, jollaisen haluaisit lukea! :) Jos melodramaattinen goottityyli kiehtoo, käytä rohkeasti sitä tyyliä. Jos muut viihteen muodot ovat sydäntä lähellä, voit ottaa niistä vaikutteita. Jos kirjoittaminen kiinnostaa, se riittää!
Ehdotan kokeiltavaksi äänikirjoja. Eikä painetuissakaan kirjoissa tapa lukea pintapuolisesti ja selaillen ole kenenkään yliauktoriteetin kieltämää. Mutta ääneenlukeminen ja suullinen tarinaniskentä on mahtava juttu.
Mä olen sitten se toinen ääripää, joka on lapsesta asti ei vain lukenut kirjoja, vaan kerännyt niitä ja halunnut eniten sukulaisilta lahjoiksi kirjoja. Lapsena kirjoja lukiessa jo mietti, miten kirjailija on tämän kirjoittanut, mitä ajatellut juuri tässä ja tässä juonikäänteessä.
Nuorena kirjojen lukeminen riistäytyi käsistä, opiskeluaikana se muuttui niin keräilyn kuin lukemisen puolesta suureksi aikaimuriksi. Kirjoittaminen kun on lähellä lukemisen prosessia, mielestäni, innostuin kokeilemaan kirjoittamista. Ja opiskeluaikana sain esikoisteokseni läpi.
Tuntuu kuitenkin, että yhä pienenevä määrä ihmisiä on todella kiinnostunut lukemisesta ja todella panostaa siihen. Mielestäni tämä näkyy myös kirjojen myynnissä, kirjojen kiinnostuksessa. On niin paljon muita medioita, jotka vievät ihmisten aikaa ja mielenkiintoa. Kirja alkaa hiipua. Ei kadota, mutta hiipua.
Muistaakseni Paavo Haavikko, toivottavasti nyt muistan oikein enkä anna vainajasta väärää todistusta, sanoi joskus kuuluvansa niihin kirjailijoihin, jotka pelkästään kirjoittavat ilman, että lukisivat muiden kirjoittamia kirjoja.
Mielestäni joku toinenkin suomalainen kirjailija on tunnustanut olevansa huono lukemaan. Näitä tunnustuksia olen lukenut suomalaisesta kirjasarjasta Miten kirjani ovat syntyneet, jossa kirjailijat kertovat itsestään ja omasta tiestään kirjailijaksi.
Harrastan itse novellien kirjoittamista. Olen tosi nirso kaunokirjallisuuden suhteen. Minulla on kausia, jolloin luen pelkästään tutkimuskirjallisuutta, esim. psykologian ja sosiaalitieteen väitöskirjajulkaisuja ja joskus hyvinkin esoteerista teoreettista kirjallisuutta esim. filisofian ja teologian aloilta.
Suomalaisesta fiktiivisestä kertomakirjallisuudesta, jota siis itse kirjoitan, seulani ovat viime vuosina läpäisseet vain Leena Krohn ja Tiina Raevaara. Luen yhä uudelleen heidän romaanejaan ja novellikokoelmiaan ja toivon koko ajan, että he julkaisisivat lisää. Tämä on melkein säälittävää. En ikinä kehtaisi kertoa sivistyneille ja kulturaaleille ystävilleni, että olen näin valikoiva ja lyhytjännitteinen lukija.
Aloittajalle vielä haluaisin sanoa, ettei ole mikään ihme, että olet kokenut aikuisten romaanit tylsiksi. Suurin osa niistä on oikeasti tylsiä, banaaleja, kliseisiä, erikoisuutta tavoittelevia (ilman että onnistuvat siinä) ja, mikä pahinta, vailla kunnollista tarinaa.
Olen sitä mieltä, että hyvässä fiktiivisessä kertomuksessa on aina vahva tarina, joka on motivoituneesti ja dynaamisesti kerrottu. Itse en edes ala kirjoittaa novellia ilman, että näen mielessäni kunnollisen, selkeän tarinan. Jos tarina muuttuu kirjoittamisen lomassa, se on ihan ok, sitä en pelkää. Kirjallisuus on minulle ennen kaikkea tarinankerrontaa eikä mitään henkilöhahmojen sisäistä monologia ja päiväkirjamaista liirumlaarumia siitä, miltä heistä tuntuu ja mitä he ajattelevat. Näen tämän myös niin, että mitä vahvempi tarina, sitä mielikuvituksellisempi kirjailija.
Olen ihan samaa mieltä, että suurin osa aikuisten kirjoista on tosi mielenkiinnotonta materiaalia. Niistä puuttuu intohimo tarinan kertomiseen ja jonkinlainen suuri näkemyksellisyys. Koskettavuus, läheisyys ja mielenkiintoinen tarina: mistä niitä repisi?
Eikö vain Leena Krohnin kirjalliset päästöt olekin oikeasti tylsää ja, mikä pahinta, vailla kunnollista tarinaa?