Syömishäiriö ja muutto omaan kotiin.

No itse tipahdin ihan pohjalle. Ensin järkyttävä bulimiakausi kun sai olla yksin, sitten masennus, anoreksiaan ja hyvin lähelle kuolemaa. Yksinäisyys paheni, eristäydyin ja toivoin koko ajan etten olisi muuttanut kotoa pois.. :(

Sama täällä. Muutin omaan kämppään, laihduin 39-kiloiseksi kun kukaan ei "vahtinut" ja loppujen lopuksi päädyin sairaalaan osastolle lepäilemään.. Syömishäiriö ja yksinolo eivät minulla ainakaan olleet hyvä yhdistelmä.

kahdelta edelliseltä kysyn, minkä ikäisiä olitte kun muutitte?

Kiitän vastauksista! Mielellään kuulisin minäkin tuosta iästä, ja myös sen, että missä "vaiheessa" sairautenne oli muuttaessa - oliko parantuminen jo alkanut, vai mieli vielä taysin sekaisin ja masentunut?

Toivottavasti vastaisi myös joku, jolla muutto sujui hyvin ...

nostan. haluaisin kuulla lisää kokemuksia?

sama mullakin, sairastuin kunnolla kun pääsin omilleni. porukoilla asuessa ja kun seurustelin, syömishäiriö pysyi jotenkin hallinnassa, söin korkeintaan puolikkaan leivän kokoisia aterioita, en ahminut tai paastoillut. pari kuukautta omassa kämpässä meni ihan ok, en vaan osannut ostaa ruokaa, join paljon sokeriteetä, kaakaota ja joskus söin jäätelöä ja hedelmiä. alkoi tulla päiviä, kun en muistanut syödä, ja kun kiinnitin siihen huomiota, olin väkisin syömättä. oli ihanan kevyt ja tyhjä ja puhdas olo, ei ahdistanut, olin rauhassa. vapaa. porukoiden luona oli aina ahdistava ja painostava tunnelma, enää ne ei hengittäneet niskaan, tyrkyttäneet ruokaa tai mulkoilleet mun tekemisiä, ja poikakaverin kanssa oltiin tapeltu melkein koko suhteen ajan, kun meni poikki, sain olla rauhassa. olin töissä työpaikkaruokalassa ja siellä mun syömättömyyteen kiinnitettiin huomiota, tyrkytettiin ruokaa kotiin ja kerran otin monta annosta ja ajattelin antaa siskolleni, mutta se ei tullut niitä hakemaan, ja söin ne yöllä roskiksesta. sama tapahtui ylijäämäleivoksille. kun työt loppui, kukaan ei oikeasti vahtinut mun tekemisiä. kavereille valehtelin syömisestä vaikkei siinä mun mielestä ollut mitään vikaa, niillä ja siskollani oli vaan joku sairas pakkomielle, että olin anorektikko tai muuten syömishäiriöinen. kerran myönsin parhaalle kaverilleni, että mulla taitaa olla syömishäiriö, ja se sanoi tietävänsä, äiti tiesi, kaikki tiesi, entisen poikakaverin kanssa meni poikki osittain samasta syystä, mutta kun kukaan niistä ei auttanut mua, olin yksin ja hylätty. vastuuhan ei tietysti ollut mulla itselläni. pidin lomaa ennen kuin aloitin koulun (ravintola-alalle...) ja kerran vessassa istuessa huomasin kaipaavani entistä poikakaveria. en ollut ehtinyt surra meidän eroa muuton, töiden, kavereiden, juhlimisen ja muiden miesten takia, tunsin hetken olevani oikeasti onnellinen. viimeinen äijä kenen kanssa makasin kuvitteli itsestään vähän liikoja ja jätti tyhjän olon. seuraavana yönä ahmin ekan kerran kunnolla. olin kauhuissani. sain jotain paniikkikohtauksia jokaisen ahmimisen jälkeen, meinasin hypätä ikkunasta ja olin monta päivää huonossa tilassa. olo parani, kun en syönyt mitään. koulussa en voinut syödä mitään, enkä ennen koulua tai sen jälkeen. söin vain viikonloppuisin ja kännissä, ja mihinkään en voinut liikkua jos olin turvoksissa, koulussa olin ahdistunut ja yksin ja vihasin niitä puuro- ja pullahetkiä ja katseita, yhtenä aamuna olin liian läski kouluun ja lähdin pyöräilemään, enkä sen jälkeen mennyt kouluun. se oli helpotus, mutta olin täyspaska luuseri, josta ei tulisi ikinä mitään, en osannut mitään, ihmisten kanssa oli vaikeaa, ahdisti niin, että oksetti, ainut hyvä juttu mun elämässä oli laihtuminen.

tuli vähän turhan pitkä ja sekava viesti. olin porukoilla asuessa siis vaan ruokahaluton ja halusin olla hoikka, alle vuosi muuton jälkeen olin jo sairaalassa, ja olin tuolloin 20. muuttaminen ei kaduta, mieluummin olin sairas (vaikka en omasta mielestä) kuin siinä ahdistavassa talossa.