Kenelle tätä kirjoitan? Yleisölle kirjoitus ahdistaa: en välttämättä voi ilmaista asiaa niin luovasti ja tämän myötä epäselvästi kuin haluaisin lukijoiden karkoituksen pelossa, mutta toisaalta ajatukseni eivät välittyne muuten. Yrittänen siis jotain oikeiden ajatuksieni sen suuntaista, vaikka minulla nyt onkin kirjoittajana yleisön taakka, esittäjän taakka: miten tämä minuun ja ilmaisuuni vaikuttaa? Jäänen(kö) itselleni vieraammaksi: onko jokainen itselleen vierain? (Lisäys: olen käyttänyt suht paljon Nietzscheä ja muutamia muita filosofin ilmauksia tapailevia ilmauksia - ne ovat viime aikoina olleet henkisessä erämaassani kulkevan sieluni tulkkeja - erityisesti Nietzsche tietynlaisen toiveikkuutensa ja paatoksensa vuoksi)
Minun noin parikymmentä vuotta kestänyttä elämääni on leimannut aina tietynlainen nihilismi: jokaisen asian ja arvoväitteen jälkeen on kaikunut huuto "turhaan!" Hirveä tarve on ollut miellyttää: mitä annettavaa minulla olisikaan ihmisille: ihmisellä joka itsessään on jatkuvasti lähellä ei-mitään, nihilismiä, joka katsoo väsyneesti eteenpäin, josta ei sairaan, viimeisiä henkäyksiä vetävän, itseensä käpertyneen ihmisen alennustilansa vuoksi löytyne mitään kunnioitettavaa, saati sitten rakastettavaa?
Kaikki tämä itseinho on tosin kääntynyt suureksi henkistymisen tarpeeksi: kutsuttakoon sitä itsensä korostamiseksi kuvitellun henkisyyden kautta. Kun kävelen kaupungilla, en oikeastaan koskaan ole paljoa empiirisessä maailmassa (puhumattakaan sosiaalisista todellisuuksista): olen lähes aina ajatuksissani kysymässä itseltäni kysymyksiä, keskustelemassa itseni kanssa. Ihmiset puhuvat vapaasta tahdosta, minä en ymmärrä tätä. He koittavat selittää, että "siltä vain tuntuu" tai "sitä vain tietää mitä haluaa": minä taas olen ristiriitojen repimä. Minä en ymmärrä: miten nämä ihmiset voivat tuntea itsensä, kun taas minä, joka jatkuvasti itseäni etsin, kuljen henkiset sokkositeet silmieni edessä (olettaen että edes yhtä, suht koherenttia "itseyttä" on).
Ristiriidat syntynevät pitkälti olemustani lävistävästä syyllisyydestä: mistä tämä juontuu? Voisin heittää pari liikaa yleistettyä arvausta, mutta ne jäisivät luultavasti liian ylimalkaisiksi enkä saavuttaisi toivomaani syvyyttä, ymmärrystä asian suhteen. Syyllisyys-aiheeni syvyyttä en ole itsekään ymmärtänyt (johtuuko se uskalluksen puutteesta?). Syyllisyys on silti hyvin keskeinen teema: tuntuu silti, että jokainen jää itselleen vieraimmaksi. Näin vapaaluontoisesti Nietzscheä lainataksemme olemassaolomme kahdentoista väräjävän kellonlyönnin lyötyä alamme vasta jälkeenpäin kysymään: mitä tässä oikein tapahtuikaan? Alamme laskemaan, mutta voi! erehdymme laskuissamme.
Syyllisyyteni suhteen olen aina kokenut olevani lähellä filosofi Soren Kierkegaardia, häntä, joka koki ahdistusta, käsittääkseni syyllisyyttäkin jumalaa kohtaan (vaikken itse ole uskovainen). Jokin suunnaton, jumalankaltainen varjo on aina väijynyt yläpuolellani kaukaisuudessa, jättäen kuitenkin mahdollisen tyytyväisyytensä tai tyytymättömyytensä ilmaisematta: mistä voin tietää, mikä suorittaminen, mikä uhraus, mikä itsensä kiduttaminen, mikä uhrilahja riittää? Samaistun Nietzschen esittelemään kesytettyyn villipetoon, joka luonnontilassa luontaisesti ilmenevän, nyt kielletyn vallantahtonsa(aidon itseytensä??) vuoksi haluaa vahingoittaa, muttei ulkoisten rajoitteiden (jumalan vaatimusten??) vuoksi löydä ketään, ketä vahingoittaa. Näin ollen tämä ihmispeto vahingoittaa itseään: se lienee sen ainoa huvi. Minäkin seison ehkäpä tämän hirveän Jumaluuden, merkityksen, tarkoituksen, tehtävän portilla vain kokeakseni itseni toisensa jälkeen kerta kaikkiaan arvottomaksi (myös Nietzscheä vapaamuotoisesti soveltaakseni).
Tässä itsensäruoskimisen yössä kaikuu tietenkin rakkauden huuto: ehkäpä kaikkein kaipaavimman rakkauden huuto (
Minun noin parikymmentä vuotta kestänyttä elämääni on leimannut aina tietynlainen nihilismi: jokaisen asian ja arvoväitteen jälkeen on kaikunut huuto "turhaan!" Hirveä tarve on ollut miellyttää: mitä annettavaa minulla olisikaan ihmisille: ihmisellä joka itsessään on jatkuvasti lähellä ei-mitään, nihilismiä, joka katsoo väsyneesti eteenpäin, josta ei sairaan, viimeisiä henkäyksiä vetävän, itseensä käpertyneen ihmisen alennustilansa vuoksi löytyne mitään kunnioitettavaa, saati sitten rakastettavaa?
Kaikki tämä itseinho on tosin kääntynyt suureksi henkistymisen tarpeeksi: kutsuttakoon sitä itsensä korostamiseksi kuvitellun henkisyyden kautta. Kun kävelen kaupungilla, en oikeastaan koskaan ole paljoa empiirisessä maailmassa (puhumattakaan sosiaalisista todellisuuksista): olen lähes aina ajatuksissani kysymässä itseltäni kysymyksiä, keskustelemassa itseni kanssa. Ihmiset puhuvat vapaasta tahdosta, minä en ymmärrä tätä. He koittavat selittää, että "siltä vain tuntuu" tai "sitä vain tietää mitä haluaa": minä taas olen ristiriitojen repimä. Minä en ymmärrä: miten nämä ihmiset voivat tuntea itsensä, kun taas minä, joka jatkuvasti itseäni etsin, kuljen henkiset sokkositeet silmieni edessä (olettaen että edes yhtä, suht koherenttia "itseyttä" on).
Ristiriidat syntynevät pitkälti olemustani lävistävästä syyllisyydestä: mistä tämä juontuu? Voisin heittää pari liikaa yleistettyä arvausta, mutta ne jäisivät luultavasti liian ylimalkaisiksi enkä saavuttaisi toivomaani syvyyttä, ymmärrystä asian suhteen. Syyllisyys-aiheeni syvyyttä en ole itsekään ymmärtänyt (johtuuko se uskalluksen puutteesta?). Syyllisyys on silti hyvin keskeinen teema: tuntuu silti, että jokainen jää itselleen vieraimmaksi. Näin vapaaluontoisesti Nietzscheä lainataksemme olemassaolomme kahdentoista väräjävän kellonlyönnin lyötyä alamme vasta jälkeenpäin kysymään: mitä tässä oikein tapahtuikaan? Alamme laskemaan, mutta voi! erehdymme laskuissamme.
Syyllisyyteni suhteen olen aina kokenut olevani lähellä filosofi Soren Kierkegaardia, häntä, joka koki ahdistusta, käsittääkseni syyllisyyttäkin jumalaa kohtaan (vaikken itse ole uskovainen). Jokin suunnaton, jumalankaltainen varjo on aina väijynyt yläpuolellani kaukaisuudessa, jättäen kuitenkin mahdollisen tyytyväisyytensä tai tyytymättömyytensä ilmaisematta: mistä voin tietää, mikä suorittaminen, mikä uhraus, mikä itsensä kiduttaminen, mikä uhrilahja riittää? Samaistun Nietzschen esittelemään kesytettyyn villipetoon, joka luonnontilassa luontaisesti ilmenevän, nyt kielletyn vallantahtonsa(aidon itseytensä??) vuoksi haluaa vahingoittaa, muttei ulkoisten rajoitteiden (jumalan vaatimusten??) vuoksi löydä ketään, ketä vahingoittaa. Näin ollen tämä ihmispeto vahingoittaa itseään: se lienee sen ainoa huvi. Minäkin seison ehkäpä tämän hirveän Jumaluuden, merkityksen, tarkoituksen, tehtävän portilla vain kokeakseni itseni toisensa jälkeen kerta kaikkiaan arvottomaksi (myös Nietzscheä vapaamuotoisesti soveltaakseni).
Tässä itsensäruoskimisen yössä kaikuu tietenkin rakkauden huuto: ehkäpä kaikkein kaipaavimman rakkauden huuto (
Vastaukset 9
Vanhimmat
(jatkoa)
Olen kääntynyt asketismiin nimenomaan sen vuoksi, että rakkauden kaipuu (romanttisen lähinnä?) on minussa suuri (miksi se sitä onkaan??): tämä on ollut aistillisuuden terävin miekka, mutta ongelmana tässä lienee se, että kun näin vapauttavan, suorastaan euforisen rakkauden kokemuksen kokee, näkee niin sanotusti kielelläni "jumalan kasvot", menettää kaikki muu merkityksensä: voiko tämä, kiihkoa omaavan romanttisen rakkauden tie johtaa maailmaasyleilevään aistillisuuteen? Kiihkon suunnaton liekki kuitenkin purkautumisensa ja häilyvyytensä vuoksi sammuu: rakastumisen kiihkein terä tylsyy ja sen kaipaus jää elämään: mutta tämän kaipauden kohde, lunastus, lupaus ei ole enää tässä maailmassa. Onko tämä lunastus koskaan maailmassa ollutkaan? Minä itse olenkin luullakseni silannut kullalla "laulujen Hänet", rakkauden kohteen, sen kenen silmissä voin kokea itseni (ehkäpä?) parhaimmillaan arvokkaaksi ja vielä enemmän: rakastetuksi. Tämä romanttinen rakkaus on siis ilmennyt pelastuksen avaimena tuosta itseruoskimisen yöstä: kuka ei siihen laittaisi itse pelastuksen avaimiin kaikkeaan, olemustaan, luovuttaisi itsen, olemuksen ja jopa oman arvonsa avaimet toisen "katseeseen", arvioon, kadottaen näin itsensä vielä syvemmälle toiseuden, ei ihmisen vaan suorastaan rakastetun jumaluuden arvioon...
Mutta voi ei: en määritä näin itseäni omien halujeni kautta, vaan toisen, myös kuvitellunkin "arvion" kautta. Olen vieraantunut omista haluistani, tarpeistani, ehkäpä toiveistanikin, pelannut käteni yhden kortin varaan, joka on kullalla silattu illusorinen, lyhyt hetki, joka jää haamuna kummittelemaan "jumalan kasvoina" mieleeni. "Laulujen Hän" on kullalla silattu ja kuollut! Mitään syvempää yhteyttä ei koskaan ollut, vain minun oma hulluimman, sairaimman, mädimmän lihani ruoskinnan lopettamisen haluni, joka jumalaisti, suorastaan tuonpuoleisti tavallisen toisen ihmisen! Korkeinta, mutta silti niin riittämätöntä ihmisten välistä yhteyttä ovat pinnallisia hymyt ja yhteiset sanat ilmiöille, joiden samankaltaisuudesta ihmisten välillä ei voida paljoa tietää! Yhteinen sana, kieli, katse ei riitä! Yhteys jää matkalle, tienpuoleen, hylättynä- Ja tämä kaikki himo palvelee lopulta vain kääntymystäni hengellisempään itsekidutukseen, itsekidutukseen ajatuksella taivaasta! Rakkauden haluni takia kaikki muut haluni ovat hylänneet minut elämässä, maailmassa-olevana ja tavoittelen muutamaa kiihkon terävintä hetkeä, jotka ovat kääntyneet kirouksekseni, gramofoniksi, joka toistaa samaa levyä ja toivetta toisensa perään! Itseruoskinta on "jumalan kaipuussaan" hengellistynyt entistä enemmän: saanut uuden kerroksen: toistaako se samaa kaavaa?
Kuinka paljon vihaa tämä on minussa herättänytkään halujani kohtaan: kuinka paljon tarvetta kuolettaa itseni buddhalaisesti, kunpa olisin kivi! Välillä potentiaalisen rakkauden kohteen nähdessäni kuiskaan itselleni "tapa minut". Kuinka paljon esteettisen kauneuden rakkauden kaipuun ohrapeltoja olen polttanut - vain kasvattaakseni uudet heikkoina hetkinäni uudestaan! Ymmärsin rakkauden kokemuksen illusorisuuden jo varhain - silti tuo kammottava platoninen varjo, joka vei luolasta pois viemisen sijaan syvälle pimeään luolaan nääntyneen, kiihkonsa raivoissa edes rakkauden kuvajaista himoavan sairaan. Tämän rakkauden kuvajaisen, kammottavan, aina uudestaan kasvavan ja minut peittävän varjon olen tappanut, seivästänyt väkivalloin itsessäni satoja kertoja: kuinka tätä himoa - haluani aistillisuuteen, myös halua ELÄMÄÄN - halveksunkaan, raivokkaasti (sokeasti?) vihaankaan.
Koska en löydä omaa, autenttista itseäni (kuka hän onkaan? puenko nytkin "minut" kertomuksen asuun "hänenä"; kadotanko taas itseni?), haluani tässä maailmassa, olen yrittänyt löytää tietä kaiken merkityksettömyydestä: se on ajoittain vapauttavaa, mutta tuhoaa myös kaiken arvokkaan minussa: mistä löydän mitään merkityksellistä? En pääse loikkaamaan nihilismin kuilun yli: en aistillisuudella, tuskin rakkaudella, en omalla tahdollani, en askeettisuudella, millä?
Tämä nyt toivottavasti on väliaikainen henkinen puhdistuminen.
Olen perin uupunut.
Tulee mieleen. Oletko miettinyt siltä kantilta et joskus vois vain tehdä ja toteuttaa asioita kuin vain pohtia?
'little less conversation, little more action'
Elvis Presley
Heviä tekstiä. Ruoskit itseäsi paljon. Ja joskus on tervettäkin antaa ruoskan viuhua. Mutta ruoska on hatara motivaatio jos tavoitteilla ei ole pohjaa. Ja syyllisyys ei anna käytännön ratkaisuja.
Olen itse vasta vastikään alkanut heräillä elämän pituisesta harhaunesta ja itsesyytösten vuoteesta. Olen aina kuvitellut, että voin pyrkiä parempaan ainoastaan unohtamalla omat heikkouteni. Mutta nyt ymmärrän: itsensä tunteminen ja hyväksyminen on VÄLTTÄMÄTÖNTÄ. Ideaalit "paremmasta minusta" johtaa meitä harhaan. Emme voi muuttaa itseämme, ihmiset ei muutu. Mutta ihmisten ajatukset, asenteet ja teot voivat muuttua. Ideaalit voivat ohjata meitä parempaan elämään ja parempiin tekoihin, mutta ideaali "paremmasta minusta", syvimmän itsensä muuttamisesta on mieletöntä. Itsensä tunteminen ja hyväksyminen vain voi antaa riittävän vakaan pohjan, jotta voimme löytää todelliset pelkomme ja halumme, ja kohdata nämä käytännön tekoina. Ei siis ole olemassa mitään abstrakteja ideaaleja itsemme ulkopuolella, vaan on löydettävä omat ideaalinsa, rehellisesti. Nietzschekin olisi tästä uskoakseni yhtä mieltä.
Itse olen tällä polulla tosiaankin vasta opiskelemassa "minua", ja olen paljastanut monia pelkoja joista en tiennyt. Sen sijaan niiden halujen löytäminen lienee vielä vaikeampaa.
Pidät itseäsi erilaisena, koska "muut tietävät mitä haluavat". Se ei ole totta. Kaikki ovat oikeassa ja kaikki ovat väärässä, aina. Vaikka maailman viisain ihminen kirjoittaisi tuhat vuotta, hän ei pysty näkemään tai kertomaan koko totuutta. Mutta kaikesta voi oppia. Ja kaikki pelkäävät.
Ehdottaisin lukemaan Nietzschen ohessa esim. mindfulness-opista. Ja lukemaan kaiken ajatellen: "Missä tämä teksti on väärässä? Missä tämä teksti on oikeassa? Ja mitä voin oppia näistä 'totuuksista' ja 'valheista'?"
Onnea etsintääsi.
minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä minä
OrigF, kiitos vastauksesta. Ehkä voisinkin yrittää vain toimia enemmän. Tosin en tiedä, mikä kaikista mahdollisista toimintavaihtoehdoista on sellainen, jonka mukaan haluaisin toimia. Ehkä se voisi selvitä tai ainakin saada lisävalotusta toimimalla edes jotenkin?
Tämä ajatuksen tie ei tässä nimittäin tunnu auttavan. Ja voinhan minä toimintaani jälkeenpäin halutessani ajatella. Kiitos.
On tärkeää pohtia ns syntyjä syviä ja saada siten mm perspektiiviä elämäänsä. Mutta asioiden toteuttaminen ja ennen kaikkea niiden kokeminen lienee oleellisinta tässä ihmiselossa?
Elämä - mitä se onkaan?
Jotain mistä emme sinänsä tiedä mitään muuta kuin, että emme tiedä :).
Pitäisikö alkuperäinen kokeilla aikaisemmin nukkumaanmenoa?
...harmi kun ei pysty(nyt) keskittymään lukemaan kokonaan\syvällisemmin. nihilismi, ah tuo ihana -ismi.
Syy siihen, että olet jäänyt itsesi ympärille pyörimään, vangiksi itsesi sisään on, että olet sisäisesti yksin ja yrität tulla toimeen yksin. Suomalainen kansantauti.
Mutta on hyvä etsiä ja kokeilla eri teitä, myöhemmin sitten ymmärtää paremmin. Niin kuin joku sano, elämä on elämistä varten, ei ymmärtämistä.