Markku sai narsismidiagnoosin psykiatrilta, joka on hoitanut

Lähde: HS

Markku sai narsismidiagnoosin psykiatrilta, joka on hoitanut häntä vuosia kaksisuuntaisen mielialahäiriön takia. Diagnoosi ei ihmetyttänyt. Silti se myös naurattaa häntä. "Suurimmalla osalla tuntemistani ihmisistä on narsistisia piirteitä", hän sanoo.
"­Huo­ma­sin jo lap­se­na, et­tä mi­nul­la on ky­ky oh­jail­la mui­ta ih­mi­siä. Ope­tin al­le kou­lu­ikäi­se­nä ka­ve­ri­ni aja­maan pyö­räl­lä, vaik­ka en it­se osan­nut ajaa.

Muis­tan myös, kuin­ka toin erään po­jan ko­tii­ni kou­lun jäl­keen leik­ki­mään. Sain hä­net käs­ket­tyä pois­tu­maan ta­los­tam­me ja tu­le­maan ta­kai­sin 16 ker­taa.

Ma­ni­pu­loin­ti­tai­to­ni häm­mäs­tyt­ti aluk­si it­seä­ni­kin, mut­ta sen avul­la sain var­mis­tet­tua, et­tä mi­nus­ta pi­de­tään.

Mi­nul­la oli hy­vät ver­baa­li­set lah­jat ja tai­to sa­noa ih­mi­sil­le mi­tä he ha­lua­vat kuul­la. Kou­lus­sa­ni olin­kin yk­kös­tyyp­pi, ja kaik­ki ha­lu­si­vat ol­la ka­ve­rei­ta­ni.

Vie­tin kui­ten­kin pal­jon ai­kaa yk­sin. Luin fi­lo­so­fiaa ja aloin tun­tea sym­pa­tiaa suu­ria ajat­te­li­joi­ta ku­ten Nietz­scheä koh­taan. Teok­ses­ta Näin pu­hui Za­rat­hust­ra tu­li mi­nul­le hy­vin tär­keä sen mo­raa­li­poh­din­to­jen ta­kia.

Ta­val­li­set ih­mi­set al­koi­vat tun­tua mi­tät­tö­mil­tä ja tyh­mil­tä, ja mi­nun oli vai­keaa ar­vos­taa ke­tään. En voi­nut kun­nioit­taa sät­ky­nuk­ke­ja.

Lap­suu­te­ni oli sil­ti hy­vä. Mi­nua ra­kas­tet­tiin ei­kä mi­nul­ta puut­tu­nut ma­te­riaa­li­ses­ti mi­tään. Isä­ni vain oli ko­va pais­ki­maan töi­tä.

Mur­ros­ikäi­se­nä aloin saa­da vai­kei­ta pa­niik­ki­koh­tauk­sia ja tun­tea kuo­le­man­kai­puu­ta. Aloin ta­voi­tel­la no­peas­ti saa­ta­vaa mie­li­hy­vää. 14-vuo­tiaa­na ryh­dyin käyt­tä­mään al­ko­ho­lia, ja vä­hän myö­hem­min ku­vaan as­tui­vat vaih­tu­vat sän­ky­kump­pa­nit.

Nai­sia tu­li ja me­ni, mut­ta olin täy­sin vä­lin­pi­tä­mä­tön hei­dän tar­peis­taan. Sil­ti mo­ni heis­tä tar­rau­tui mi­nuun. Mi­tä etäi­sem­pi olin, si­tä enem­män he mi­nua ha­lu­si­vat.

Mo­ni baa­ri­tut­ta­vuuk­sis­ta­ni oli nai­mi­sis­sa, ja ta­ju­sin, kuin­ka pe­tol­li­nen ih­mi­nen on. Opin myös, et­tä kaik­kia ih­mis­ten te­ko­ja oh­jaa­vat hei­dän tar­peen­sa. Kun niis­tä pää­see pe­ril­le, pys­tyy yleen­sä vai­kut­ta­maan myös hei­dän toi­min­taan­sa. Ai­ka mo­nel­le nai­sel­le riit­ti, kun ker­roin ra­kas­ta­va­ni hän­tä.

To­del­li­suu­des­sa en voi sa­noa ol­lee­ni kos­kaan ra­kas­tu­nut. En tie­dä, mi­tä rak­kaus on. Ai­na­kaan en ole pys­ty­nyt an­ta­maan ke­nel­le­kään tur­val­lis­ta ol­ka­pää­tä ja mu­ka­vaa ar­kea, jos­sa kat­sel­laan te­le­vi­sio­ta ja pie­res­kel­lään soh­val­la.