Olen koko pienen ikäni käynyt psykologeilla, kriisikeskuksissa, ollut sijoitettuna, kokenut erittäin rankan lapsuuden ynnä muuta vähemmän mukavaa. Kahdenkymmenen ikävuoden saavutettua tunsin saaneeni asiat vihdoin järjestykseen, myös pääkoppani sisällä ja elämä tuntui sujuvan.
Kuitenkin olin väärässä. Tapahtui yhtä jos toista, eikä kukaan jaksaisi edes lukea kyseistä "aikajanaa".
Tunnen itseni erittäin epäonnistuneeni jokaisessa asiassa.
- Kaipaan entistä miestäni hyvin paljon, mutta emme ole enään edes yhteyksissä.
- Tärkeä sukulainen kuoli juuri, johon yhteydenpito lähiaikoina oli hyvin vähäistä. -Kaveriporukassani olen ainoa sinkku, ja lisäksi ainut jolla ei ole vielä lapsia. Tuntuu, että jään ulkopuolelle kaveriporukastani.
- Työttömänäkin olen ollut liian pitkään, lisättäköön että koulutuskin puuttuu.
- Miehiäkin riittäisi, mutta "erittäin naisellisten muotojeni vuoksi" en ole kiinnostunut heistä saatikaan heidän Kumpi Voittaa-kamppailuistaan.
Nukun erittäin huonosti, syytän itseäni kaikesta, alkoholi on välillä ainoa ystäväni, enkä saa oikein mitään muutenkaan aikaiseksi. En voi sanoa olevani masentunut, vaan todellakin ahdistunut tilanteestani. Välillä on hyviä päiviä, mutta välillä pienikin vastoinkäyminen saa luovuttamaan ja todella ahdistuneeksi.
Olen yrittänyt hakea apua taas kriisikeskukselta, päivystyksen kautta, sekä terveyskeskuksen kautta. Kaikki hokevat, että tilanteeni ei ole vakava ja näin ollen en saa apuakaan mistään.
Onko kenelläkään kokemusta samantyylisestä tilanteesta, ja miten olette eteenpäin päässeet? Kiitos.
Kuitenkin olin väärässä. Tapahtui yhtä jos toista, eikä kukaan jaksaisi edes lukea kyseistä "aikajanaa".
Tunnen itseni erittäin epäonnistuneeni jokaisessa asiassa.
- Kaipaan entistä miestäni hyvin paljon, mutta emme ole enään edes yhteyksissä.
- Tärkeä sukulainen kuoli juuri, johon yhteydenpito lähiaikoina oli hyvin vähäistä. -Kaveriporukassani olen ainoa sinkku, ja lisäksi ainut jolla ei ole vielä lapsia. Tuntuu, että jään ulkopuolelle kaveriporukastani.
- Työttömänäkin olen ollut liian pitkään, lisättäköön että koulutuskin puuttuu.
- Miehiäkin riittäisi, mutta "erittäin naisellisten muotojeni vuoksi" en ole kiinnostunut heistä saatikaan heidän Kumpi Voittaa-kamppailuistaan.
Nukun erittäin huonosti, syytän itseäni kaikesta, alkoholi on välillä ainoa ystäväni, enkä saa oikein mitään muutenkaan aikaiseksi. En voi sanoa olevani masentunut, vaan todellakin ahdistunut tilanteestani. Välillä on hyviä päiviä, mutta välillä pienikin vastoinkäyminen saa luovuttamaan ja todella ahdistuneeksi.
Olen yrittänyt hakea apua taas kriisikeskukselta, päivystyksen kautta, sekä terveyskeskuksen kautta. Kaikki hokevat, että tilanteeni ei ole vakava ja näin ollen en saa apuakaan mistään.
Onko kenelläkään kokemusta samantyylisestä tilanteesta, ja miten olette eteenpäin päässeet? Kiitos.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kaikkea on elämänsä varrella kokenut. Ota asiat ja elämänmuutos iisisti: yski asia kerrallaan. Hoida itsei ensin kuntoon, lääkärille sairaslomalle ja terapiian ja sitten voit alkaa opiskella tai tyäharjoitteluun.
Päätä napaskasi että nuo päihteet esin pois, sillä niiden akutta asiat vain pahevevat. itse olen sittenkin saanut parhaimman ja kestävimmän avun ja suunnan rukoillesani apua Jumalalta ja hänen johdatuksestaan.
EI OLE