ikävä tunne

Kuulostaa enemmän kuin tutulta. Itse olen aina ollut hieman alipainoinen tai aivan normaalin alarajalla, sitten yhtäkkiä joskus viime keväänä aloin ravata vaa'alla ensin päivittäin ja sitten useita kertoja päivässä, ja sitten siitä seurasi se, että vaa'an piti näyttää koko ajan vähemmän ja vähemmän. Aluksi en edes laihtunut yhtään, nyt kesälomalla ruokailun jättäminen väliin on ollut paljon helpompaa.

Se tuntuu hölmöltä kun ajatukset on ihan solmussa. En edelleenkään tajua, miksi minun pitäisi olla laihempi kuin mitä olen, koska kauneusihanteeni ei mielestäni ole laiha luuranko. Olen laihtunut nyt reilussa kuukaudessa 3 kiloa, ja oikeastaan minulla ei ole mitään käsitystä siitä, onko se paljon vai vähän. Omasta mielestäni se kolmen kilon painonpudotus ei ainakaan näy yhtään missään.

Ja koko ajan ajatukset pyörii vain enemmän ja enemmän ruoan ja syömisen ja laihtumisen ympärillä. On varmasti jollain lailla sairasta tuntea itsensä maailman onnellisemmaksi ihmiseksi vain, koska paino viimein tippui alle 46 kilon tai istua keittiössä ja miettiä, mitä kaikkea olisi kiva syödä ja sitten lopulta olla syömättä mitään.

En suurinta osaa aikaa ajattele itseäni mitenkään sairaana tai mitään. Jotenkin tuntuu, että enhän minä voi mikään anorektikko olla, kun en kerran edes ole laiha. Sitten välillä sitä aina tajuaa, että vaikka en vielä mikään sairaalloisen laiha olekaan, niin kohta ehkä olen, ja en mä sitä halua.

Pidän syömisestä ja hyvästä ruoasta ja herkuista niin paljon, että jos oikeasti päättäisin alkaa taas syödä normaalisti, niin ei se vielä mitenkään vaikeaa olisi. Ongelma onkin se, että en halua ja se tuntuu niin oudolta, etten tiedä miksen halua.

Ja jokaisen kunnollisen aterian ja joskus niiden surkeiden ateriantapaistenkin jälkeenkin vain tuntuu, että olen hirveä ihminen ja että mahani on maailman suurin ja kamalin.

Toi saattaa olla oireita alkavasta anoreksiasta. Mut se ei tarkoita sitä ettäkö sulle sellanen tulis. Mulla on ollut muutama vuosi sitten joskus 15- vuotiaana jatkuvaa ruumiinkyttäämistä ja ``läskien`` tunnustelua, vaikka olin todella paljon alipainoinen ( silloin olin 179cm ja 49kg) Nyt jälkeenpäin tajuan, että mäkin sitä sairastin, vaikka en niin pahasti, sillä en lakannut syömästä kokonaan enkäjoutunut sairaalaan . Mutta jotenkin pelottavaa että ihminen pysty kuvittelemaan ruumistaan toista mitä on. Se meni aikanaan ohi, niinkuin uskon ton sunkin menevän. Varsinkin nuoruudessa voi olla sellasia vaiheita jolloin on tosi kriittinen itsensä suhteen jne... Mut kannattaa muistaa, että jos rupeaa välttämään ruokaa kokonaan, siitä saattaa tulla äkkiä oikeen paha kierre. Jos on syömättä pari päivää, siitä syntyvä ``mielihyvän`` tunne provosoi jatkamaan. Ja tässätapauksessa yleensä ruokahalu on mennyt- niin kuin usein paastossa käy. Ja siinä sitä sit ollaan, sellasessa syömättömyyskierteessä.......Sitä ei kannata alottaa, se yhdessä ruumiinkyttäyksen kanssa = anoreksia

Itse sairastin nuorempana bulimiaa/anoreksiaa (en tiedä miksi sitä pitäisi kutsua kun oksentaa aina kaiken syömänsä?) ja olin 160/42. Olen toipunut sairaudestani nyt hyvin, mutta kieltämättä tulee ahdistunut olo kun lueskelee näitä juttuja ja minä sentään painan tätä nykyä 55kg (edelleen saman pituinen)! Pelkään että ongelmani on nyt se, etten näe itseäni todellisessa koossani. Koska useimmiten tunnen olevani oikein sopivan kokoinen, mutta kun alan miettimään aikaa jolloin olin yli kymmenen kiloa laihempi, muistan kuinka lihava olin silloin. Eli....nyt minun täytyy olla muiden silmissä todella lihava? Äh... hyvin sekavaa... luulen että kohta sorrun kuitenkin taas oksentamaan:( En siis ole ihan niin terve kuin luulen olevani...