Olen 35-v nainen. Tulin ala-asteella yleisurheiluvalmentajani hyväksikäyttämäksi, mies sai tuomion törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Äitini muistutti minua, ettei asiasta pidä koskaan kellekään kertoa, ja näin kävi, aikuisikään saakka. Asia siis täysin haudattiin eikä mitenkään käsitelty. Oikeidenkäyntiä varten kävin psykologisissa tutkimuksissa, mutta siis vain todistelua varten.
Asiassa kävikin niin, että hautasin asian täysin tunnetasolla. en koe _mitään_ tunteita tapahtunutta kohtaan, sen muistelu ei herätä minussa minkäänlaisia tunteita ja siitä puuminen on yhtä luonnollista kuin vaikka että mitä söin aamiaiseksi. Nyt aikuisiällä olenkin asiasta ihmisille puhunut, aj hämmästynyt heidän kauhistunutta reaktiotan, itse kun en osaa asiaan suhtautua oiekin mitenkään. Itse asiassa koko aihepiiri on minulle täsyin neutraali: en edes pysty tunnetasola mieltämään, että seksuaalirikokset olisivat erityisen väärin, ellei niihin liity jotakin ei-seksuaalista kuten kipua, vapaudenmenetystä tjtn.
Olen kärsinyt unettomuudesta ja toistuvista masennuksista sekä ahdistustaipumuksesta koko ikäni. Kuitenkin, jotain voimavarojakin on löytynyt sillä olen opiskellut hyvän ammatin, ollut liki 15 v onnellisesti naimisissa ja saanut kolme ihanaa lasta. Yllättävää kyllä, en koe mitään seksuaalisuuteen liittyviä ongelmia vaan se puoli toimii oikein hyvin.
Nyt kypsällä iällä olen alkanut miettiä, josko nämä mielenterveyden pulmani olisivat edes osittain liitoksissa tuohon tapahtuneeseen. Ja jos ovat, auttaako trauman käsittely tässä vaiheessa enää niihin vai onko tapahtunut vain tapahtunutta? Ts onko niin että vaikka ne ehkä olsiivatkin syy-seuraus- suhteessa toisiiinsa, muuttaako sen käsittely asiaa mitenkään vai pitäisikö vain pureutua nykyoireisiin? Voiko päinvastoin käydä niin, että tuon emotionaalisesti haudatun trauman pintaantuonti voisi pahentaa oloani?
Eli, mistä tiedän, onko tämä että olen torjunut asian tunnetasolla hyvä vai huono asia? Onko se psyykeni keino suojata minut liian suurelta tuskalta vai mahdollsitaako se sen, että tapahtunut sitten pinnan alla on ollut aiheuttamassa noita ongelmiani?
Siis lyhysti, kannattaako tapahtunutta lähteä tonkimaan esim. terapiassa vai ei?
Asiassa kävikin niin, että hautasin asian täysin tunnetasolla. en koe _mitään_ tunteita tapahtunutta kohtaan, sen muistelu ei herätä minussa minkäänlaisia tunteita ja siitä puuminen on yhtä luonnollista kuin vaikka että mitä söin aamiaiseksi. Nyt aikuisiällä olenkin asiasta ihmisille puhunut, aj hämmästynyt heidän kauhistunutta reaktiotan, itse kun en osaa asiaan suhtautua oiekin mitenkään. Itse asiassa koko aihepiiri on minulle täsyin neutraali: en edes pysty tunnetasola mieltämään, että seksuaalirikokset olisivat erityisen väärin, ellei niihin liity jotakin ei-seksuaalista kuten kipua, vapaudenmenetystä tjtn.
Olen kärsinyt unettomuudesta ja toistuvista masennuksista sekä ahdistustaipumuksesta koko ikäni. Kuitenkin, jotain voimavarojakin on löytynyt sillä olen opiskellut hyvän ammatin, ollut liki 15 v onnellisesti naimisissa ja saanut kolme ihanaa lasta. Yllättävää kyllä, en koe mitään seksuaalisuuteen liittyviä ongelmia vaan se puoli toimii oikein hyvin.
Nyt kypsällä iällä olen alkanut miettiä, josko nämä mielenterveyden pulmani olisivat edes osittain liitoksissa tuohon tapahtuneeseen. Ja jos ovat, auttaako trauman käsittely tässä vaiheessa enää niihin vai onko tapahtunut vain tapahtunutta? Ts onko niin että vaikka ne ehkä olsiivatkin syy-seuraus- suhteessa toisiiinsa, muuttaako sen käsittely asiaa mitenkään vai pitäisikö vain pureutua nykyoireisiin? Voiko päinvastoin käydä niin, että tuon emotionaalisesti haudatun trauman pintaantuonti voisi pahentaa oloani?
Eli, mistä tiedän, onko tämä että olen torjunut asian tunnetasolla hyvä vai huono asia? Onko se psyykeni keino suojata minut liian suurelta tuskalta vai mahdollsitaako se sen, että tapahtunut sitten pinnan alla on ollut aiheuttamassa noita ongelmiani?
Siis lyhysti, kannattaako tapahtunutta lähteä tonkimaan esim. terapiassa vai ei?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hiljainen viha
Monet meistä syyllistyvät riitatilanteessa ja kääntävät vihan tai ärsyyntymisen itseensä. Käytän tästä itsevihasta nimeä hiljainen viha. Tämä nimi sopii hyvin tämän laatuiselle vihalle, koska se ei ole yhtä näkyvää vihaa kuin tavallinen toiseen henkilöön kohdistunut viha. Hiljainen viha on hyvin katala vihan laatu. Ihminen, joka on taipuvainen itsevihaan syyttääkin itseään riidasta toisen henkilön kanssa. Jos toinen puhuu hänelle syyllistävästi, hän ei ryhdy puolustautumaan tai selittelemään vaan hän osoittaa itseään oman ja toisen vihan aiheuttajaksi.
Tämä on hyvin hiljainen tapahtuma, koska henkilö vetäytyy itseensä ja hänen sisäinen puheensa sisältää omaa vähättelyä ja hän ajattelee, että hän on syyllinen, viallinen, ei riittävä, jotenkin huono. Tällainen ajattelu johtaa masennukseen ja tästä saattaa tulla toimintatapa, joka ylläpitää jatkuvaa masentuneisuutta henkilön elämässä.
Tätä toimintatapaa ei usein edes tunnisteta itsevihaksi. Usein tarvitaan ulkopuolinen henkilö antamaan itsevihaan taipuvaiselle henkilölle kimmokkeen lähteä hakemaan apua. Parannuskeino itsevihaan tai hiljaiseen vihaan on sama uusi viitekehys kuin tavanomaisen, ulospäin suuntautuvan vihan tapauksessa.
Parisuhteessa on tärkeä, että molemmat tulevat vihanhallintakoulutukseen. Parisuhde on siitä erikoinen, että kahdella elämäänsä toistensa kanssa jakavalla henkilöllä on hyvin yhteneväinen tavoite: voida elää rauhanomaisesti yhdessä ja rakentaa yhteistä onnea. Toinen voi parisuhteessa tukea toista kun toiselta ”mopo karkaa”. Kun kumpikin oppii “Eheyttävän viitekehyksen” ajattelun, he voivat yhteistuumin, toisiaan tukien, rakentaa hyvän elämän yhdessä.
http://tiedostamaton.net/masennussyyt.html
Ei tietenkään oma syysi.
" Olen kärsinyt unettomuudesta ja toistuvista masennuksista sekä ahdistustaipumuksesta koko ikäni.
Kuitenkin, jotain voimavarojakin on löytynyt sillä olen opiskellut hyvän ammatin, ollut liki 15 v onnellisesti naimisissa ja saanut kolme ihanaa lasta.
Yllättävää kyllä, en koe mitään seksuaalisuuteen liittyviä ongelmia vaan se puoli toimii oikein hyvin "
Juu kyllä hormoni toiminta pysyy normaalina sitä ei pienet pakko käytöt haittaa.
Naistuttavani muisti setänsä hautajaisissa kunka setä käytti häntä hyväksi 5v. tapahtumasta oli jo 40 vuotta.
Tämä nainen on aina ollut hieman masentunut saamaton alakuloinen olen tuntenut hänet nyt 20 vuotta.
.
homaatuplaturvalukko: en kiistä etteikö voisi olla sisäistä vihaa, vaikken mitään vihan tunteita itsessäni tunnistakaan. Ihmissuhteissanikaan en ole kokenut suurempia ongelmia, mm. avioliitossamme emme ole käytännössä koskaan riidelleet. TIetenkin se viha voi sitten näyttäytyä juurikin masennuksena jne.
Vihastunut: Masennukseni ovat olleet selkeitä jaksoja, joiden välissä vuosia jolloin ei ole sitä ollut. Koko elämän seurava ahdistustaipumus sekä uniongelmat, ne ovat ne minun ristini.
Ja ei sillä liene suurtakaan merkitystä pohtia, johtuuko ongelmani tuosta tapahtumasta, koska vaikka johtuisivatkin, eihän se automattisesti tarkoita että sen käsittely mitään muuttaisi. Tapahtunut on kuitenkin totta, tapahtumaketjut sattuneet, voiko lopputulemalle mitään enää?
Edelleen toivoisin kannanottoa, kannattaako "nukkuvaa lohikäärmettä" herättää? Perusteluja, puolesta tai vastaan!
No ei ole syytä puhua sinulla on jo mielipide ja päätös asiasta.
Turha alkaa mitätöimään muiden kokemuksia, esittämään niitä missään valossa, asiaasi.
Voisin vai todeta ettet ollut "kypsymätön" seksuaalisesti, mutta sulje vain suusi ja jätä muiden mitätöinti.
Oletko kuulut?
" Ei se meidän Laura mikään huora ole, ei se ole ikinä antanut kuin kahdelle, Porin Prikaatilla ja Turun Pallokerholle"
Nyt en ymmärrä. Missä kohtaa olen mitätöinyt muita?? Mitä olen sanonut ansaitakseni noin ikäviä kommentteja? Itselläni trauma on defenssein suljettu tunnekokemuksen ulkopuolelle, ja sieltä mahdollisesti pinnan alla aiheuttaa noita ongelmiani. Jollain muulla ne tunteet ovat pinann päällä, se voi olla ehkä parempikin kuin tämä minun tapani torjua ne tunteet, nythän en saa niihin mitään kosketusta.
En ole mitätöinyt muita, en todellakaan, mietin vain kannattaako torjuttua traumaa käsitellä vai ei? Toisko se helpotuksen vai pahentaisiko tilannetta? Mitään mielipidettä tai päätöstähän minulla nimenomaan ei ole.
Tällaista kun mietin, niin olen siis ansainnut sen että valmentajani minuun survoi kaikkea sellaista mitä ei 8-v tyttöön saisi survoa jne. Sellainenko se sitten jaloa on? Pikkutytön välineellinen raiskaus? Uskomatonta.
Jos kerran tiedätte, mikä on se oikea tapa kokea hyväksikäyttö, kertokaa se ihmeessä minullekin!