Muistatko ajan,
jolloin suolaheinän lehti
ei vielä ollut kuriositeetti
vallitsevan trendin mukaisesti
katetussa lounaspöydässä?
Ajan, jolloin meillä
oli mesimarjat ja .
ketunleivän kukkaset
hiukovimpaan nälkäämme?
Apilankukan medet
ja juomakelpoiset järvivedet?
Koiraa polskimalla
tavoitetut ulpukkapossut,
päkiää vihlaisseet käpylehmät.
Naapurin ilkeitä kakaroita vastaan
aseinamme koiranputkien ontot varret ja
äitiemme ruokavarannoista
salaa vajutetut kuivat herneet.
Liian korkealle
kielletyille tikapuille kiivettyämme
laskuvarjoinamme takiaisen lehdet.
Ja äidit, jotka tiesivät
puhaltaa haavoihimme,
parantavat ratamonlehdet.
Meillä oli se kaikki.
Metsäpolkuja kirmaavien askelten
alla ruosterunkoisten mäntyjen
juurten vihlaisut paljaissa jalkopohjissamme,
sammalten tasoittava pehmeys
selkiemme alla.
Ja ne puiden latvusten raoista
ylitsemme vaeltavat
pilvilampaiden puhtaanvalkoiset katraat.
Ja se taivaankannen yli
raskaasti jyristelevä,
sadat salamansa väläyttelevä
ukko ylijumala.
Se lapsen usko,
että jos oli olemassa
taivaan käsittämättömän
ääretön avaruus,
julmuus ja armo,
yhtä valtava oli
salattu maailmankaikkeus
kasvuikäisen lapsen
kehossa ja mielessä.
Muistatko vielä,
että meillä on yhä
se yhteinen unelmamme?
Että jos oli jotakin,
joka oli suurtakin suurempaa,
oli oltava
pientäkin pienempää -
eikä mitään mitätöntä.
jolloin suolaheinän lehti
ei vielä ollut kuriositeetti
vallitsevan trendin mukaisesti
katetussa lounaspöydässä?
Ajan, jolloin meillä
oli mesimarjat ja .
ketunleivän kukkaset
hiukovimpaan nälkäämme?
Apilankukan medet
ja juomakelpoiset järvivedet?
Koiraa polskimalla
tavoitetut ulpukkapossut,
päkiää vihlaisseet käpylehmät.
Naapurin ilkeitä kakaroita vastaan
aseinamme koiranputkien ontot varret ja
äitiemme ruokavarannoista
salaa vajutetut kuivat herneet.
Liian korkealle
kielletyille tikapuille kiivettyämme
laskuvarjoinamme takiaisen lehdet.
Ja äidit, jotka tiesivät
puhaltaa haavoihimme,
parantavat ratamonlehdet.
Meillä oli se kaikki.
Metsäpolkuja kirmaavien askelten
alla ruosterunkoisten mäntyjen
juurten vihlaisut paljaissa jalkopohjissamme,
sammalten tasoittava pehmeys
selkiemme alla.
Ja ne puiden latvusten raoista
ylitsemme vaeltavat
pilvilampaiden puhtaanvalkoiset katraat.
Ja se taivaankannen yli
raskaasti jyristelevä,
sadat salamansa väläyttelevä
ukko ylijumala.
Se lapsen usko,
että jos oli olemassa
taivaan käsittämättömän
ääretön avaruus,
julmuus ja armo,
yhtä valtava oli
salattu maailmankaikkeus
kasvuikäisen lapsen
kehossa ja mielessä.
Muistatko vielä,
että meillä on yhä
se yhteinen unelmamme?
Että jos oli jotakin,
joka oli suurtakin suurempaa,
oli oltava
pientäkin pienempää -
eikä mitään mitätöntä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Runo tuo mieleen lapsuuden kesät vailla huolia ja murheita.
Pidin paljon.