Poikaystäväni, jonka kanssa olen ollut jo pidemmän aikaa, ei halua vielä lasta. Alan olemaan vanha ja hänellä on ennestään lapsia, mielestäni on todella julmaa tuomita minut lapsettomuuteen. Oikeastaan ainoa syy, minkä olen häneltä kuullut, oli että "vielä ei vaan ole tullut sellainen fiilis". En usko että miehelle sitä enää on tulossakaan. Olen todella masentunut mutta itkuisuus ym alkaa mennä jo ohi. Vauvamahan tai vaunujen näkeminen tuntuu vieläkin pahalta, mutta alan muuttumaan jo passiiviseksi, raivoan enää pääni sisällä. Olen harkinnut hirttäytyä ikkunasta jos patteri kestää. En osaa selittää miksi tunnen niin. Tuntuu, että olen arvoton niin ihmisenä kuin naisena jos en voi tehdä sitä mitä varten me tänne synnytään. Inhoan rintojani, tuntuu että ne on kokoajan tiellä eikä niillä ole enää mitään käyttötarkoitusta. Minun sylini on tyhjä. Vielä joitakin kuukausia sitten täytin syliäni tyynyillä ja tavaroilla, nyt en enää tunne tarvetta siihenkään, olen menettänyt uskoni saada lapsi. En tiedä mitä tekisin että jaksaisin vielä hymyillä miehelle ja hänen lapsilleen. En tiedä mikä auttaisi lohduttomaan lapsettomuuteen, kun mies tietää kuinka korvennun (ja hänestä kuulemma tuntuu pahalta mutta kun ei ole sellainen fiilis niin ei ole sellainen fiilis) . En halua erota. Jos voisin uskoa että löytäisin välittömästä miehen joka haluaa kanssani kodin ja lapsen/lapsia, voisin erota, mutta aika on ajanut musta pian ohi ja tuntuu että tilaisuuteni oli tässä, en hankkiudu salaa raskaaksi tai kierrä baareja vain tuota asiaa varten. Sen lapsen piti syntyä tämän miehen kanssa.
Kuinka katkera musta tulee kun joudun kärsimään muiden vauvoja ympärilläni?
Vauva. Minä inhoan nykyisin tuota sanaa. En halua kuulla miehen laskevan leikkiä edes ankanpojista, tuntuu epä'reilulta että sillä ankalla on jälkikasvua ja minulla ei. En haluaisi ikinä kuulla miehen sanovan v-sanaa, hänellä ei jumalavita ole OIKEUTTA sanoa sitä mun kuulteni.
Miten ihmeessä jaksan hymyillä muille vaikka todellisuudessa en halua enää mieltää itseäni naiseksi tai katsoa itseäni peilistä?
Kuinka katkera musta tulee kun joudun kärsimään muiden vauvoja ympärilläni?
Vauva. Minä inhoan nykyisin tuota sanaa. En halua kuulla miehen laskevan leikkiä edes ankanpojista, tuntuu epä'reilulta että sillä ankalla on jälkikasvua ja minulla ei. En haluaisi ikinä kuulla miehen sanovan v-sanaa, hänellä ei jumalavita ole OIKEUTTA sanoa sitä mun kuulteni.
Miten ihmeessä jaksan hymyillä muille vaikka todellisuudessa en halua enää mieltää itseäni naiseksi tai katsoa itseäni peilistä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ei tuo siitä riipu, onko lapsia tai ei. Minullakaan ei ole lapsia, vaikka joskus olisin toivonutkin.
Etkö voisi keskittyä auttamaan sellaisia lapsia ja nuoria, joilla ei ole tarpeeksi turvaverkkoa ympärillään? Kysy mahdollisuutta vapaaehtoistoimintaan Mannerheimin lastensuojeluliitossa, maahanmuuttajien kotouttamisessa, tai jotain vastaavaa.
Siis suuntaa vapaaehtoistoimintaan sitten, kun olet päässyt surun yli etkä enää ole katkera. Sitä ennen kerro miesystävällesi miltä sinusta tuntuu, jos hän ei ole aivan tajunnut tilannetta ja biologista kelloa.