Olen pohtinut yhden vanhemman perheen sisäistä dynamiikkaa; sitä millä lailla meidän äiti & poika –perheemme arjen oleminen eroaa ”tavallisesta perheestä” – erityisesti koska olen saanut palautetta ”ydinperheellisiltä”, että me olisimme liikaa kavereita, minä ja poikani. (Minusta me olemme ennen kaikkea läheisiä. Toki kavereitakin jossakin mielessä, mutta ei niin, etteikö määräysvalta olisi kuitenkin vanhempana minulla.) Mielestäni se, että meidän perheessä on vain yksi aikuinen ja yksi lapsi, vaikuttaa pakostakin siihen, millainen suhde meillä on – ja millainen suhde meillä ei voi olla. Olen koettanut etsiä netistä tietoa tästä aiheesta, mutta en löydä, enkä oikein tiedä, millä sanoilla ja mistä tätä aihetta tulisi hakea.
Onko teidän tiedossa kirjallisuutta tai nettisivuja, joissa käsiteltäisiin yksinhuoltajaperheessä olevien perheenjäsenien välisiä suhteita ja joissa kenties verrattaisiin sitä, millaisia eroja siinä on perheisiin, joissa on kaksi vanhempaa? Tai millaisia ajatuksia aihe teissä muuten herättää?
Onko teidän tiedossa kirjallisuutta tai nettisivuja, joissa käsiteltäisiin yksinhuoltajaperheessä olevien perheenjäsenien välisiä suhteita ja joissa kenties verrattaisiin sitä, millaisia eroja siinä on perheisiin, joissa on kaksi vanhempaa? Tai millaisia ajatuksia aihe teissä muuten herättää?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Hyvän aiheen otit puheeksi. Olen itse yh-äiti, jolla on tytär ja minun mielestäni meidän arkemme ei eroa mitenkään ''tavallisesti perheestä'' vaikka meitä onkin vain kaksi. Minusta meillä yh-vanhemmilla on sama velvollisuus olla äitejä ja isiä kuin perheessä joissa on kaksi vanhempaa. Me emme saa olla sen enempää kavereita lapsillemme kuin kahden vanhemman perheen vanhemmat ovat. Meillä on sama velvollisuus katsoa lastemme perään ja turvata heidän selustansa ja elämänsä kuin kaikilla muilla vanhemmillakin. Olen eri mieltä siitä että meillä ei voi olla muka olla samanlainen suhde lapseemme kuin kahden vanhemman omaavan perheillä on. Emme ehkä pysty olemaan isä ja äiti mutta se ei saa vaikuttaa siihen miten lasta kohtelemme tai olemmeko enemmän hänen kavereita. Meidän pitää tehdä ratkaisuja jotka ovat hyviä ja turvallisia lapselle. Lapsen etu ja turvallisuus ensin. Tässä on minun mielipiteeni lyhykäisuudessään.
On käsittämätöntä kuinka yksinhuoltajat nostavat lapsensa jalustalle ja palvovat heitä. Lapsi on lapsi eikä aikuisen harrastuskaveri.
Jep, yhärit käyttävät lapsiaan sen yksinäisyyden poistamiseen ja vaikka yhärit vakuuttelevat itselleen että heillä on lapsiinsa normaali lapsi/vanhempi -suhde niin eihän asia todellisuudessa useinkaan ole lähelläkään normaalia.
Mainio esimerkki tuosta on tuo aloitus.
Yhäri koittaa vakuutella itselleen että se ylikaveeraaminen oman lapsen kanssa olisi normaalia vaikka hänelle on oikein ääneen sanottu normaaliperheiden taholta että suhde lapseen ei ole terve.
Etenkin ilman uutta puolisoa elävien yhäreiden suhde lapsiinsa on poikkeuksetta läheisriippuvaisuutta, lapsi pakotetaan väkisin (lue: mieltä manipuloimalla) epäterveeseen läheisriippuvaiseen suhteeseen lähinsä kanssa.
Lapsi on tunnetusti helppo uhri yhärille koska houkutus ja mahdollisuus manipulointiin on tehty äärettömän helpoksi.
Kylvämäänsä viljaa yhäri korjaakin hyvin usein siinä muodossa kun saa lukea lehdistä viikoittain kuinka Tiinu, Liinu tai Lenni ikä 13v ei ole palannut kotiin illanvietosta.
Murkkuiässä alkaa lasta se kieroutunut suhde yhäri äitiinsä ahdistamaan kun lapsi alkaa itse tajuamaan ettei kaikki ole kotona niinkuin normaalissa terveessä perheessä.
Tuossa vaiheessa yhäri itkeekin näillä nettikeskustelupalstoilla kuinka lapsen isä on kaikkeen syyllinen, itse yhärissähän vika ei voi olla..
Asun kahdestaan murrosikäisen poikani kanssa, olen aina asunut, ja meillä on hyvä suhde, on aina ollut. Mielestäni tuo, mitä itse kirjoitit, kuvaa hyvin meidänkin suhdetta: olemme kavereitakin, mutta määräysvalta on silti minulla.
Lähinnä vaan mietin, että jos teillä on kotona kaikki ok ja lapsi vaikuttaa tasapainoiselta ja tyytyväiseltä, kannattaako tuolla asialla päätään niin hirveästi vaivata? Ydinperheellisten mielipiteet voi jättää omaan arvoonsa.
Kiitos urnuud! :) Meillä on tosiaan kaikki hyvin. Poika on tasapainoinen ja onnellinen muksu, aloittaa koulutien kohta. Yritän luoda itseeni varmuutta päivittäin sen suhteen, että olen hyvä ja riittävä vanhempi tällaisena, mutta varmasti aivan niin kuin kaikki vanhemmat, välillä sitä miettii, tekeekö kaiken oikein vai ei.
Tuosta perheen sisäisestä dynamiikasta olisin halunnut lukea lisää siksi, että saisin vahvistusta omille tunteilleni siitä, että olen kuin olenkin menossa ihan oikeaan suuntaan. Kiitos kuitenkin teille kommenteista! Nekin auttavat paljon. :)
Vaaditkohan itseltäsi vähän liikaa, jos mietit, teetkö, kuten kirjoitit, "kaiken oikein vai ei".? Ei sun tarvi vanhempana olla ihan täydellinen, ei kukaan ole. Mutta jos lapsi saa ravintoa, rajoja ja rakkautta, niin kaikki on hyvin, vaikka joskus tekisitkin virheitä.
Onko lapsen isä kuvioissa? Mun lapsen isä ei ollut 15 vuoteen kuvioissa, häntä ei kiinnostanut tavata lasta. Nyt kun poika on 16, isää on alkanut kiinnostaa. Näistä olosuhteista huolimatta poika on tasapainoinen.
Turvallinen koti on kaikki, mitä lapsi tarvii. Loppuviimein ei oo niin tärkeää, onko lasta kasvattamassa äiti, isä, he molemmat, isoäiti, täti vai kuka.
Jokainen perhe ja vanhempi luo ihan omanlaisensa suhteen lapseensa ja omanlaiset tapansa toimia ja elää. Jokaisessa perheessä tehdään virheitä. Jos olet kaveri lapsesi kanssa niin sitten olet, se on sinun tapasi kasvattaa sinun lapsesi. Kukaan, oli sitten yhden tai kahden vanhemman perhe, ei voi sanoa toiselle perheelle että heidän tapansa toimia ja kasvattaa olisi väärä. Vääräksi tavaksi kasvattaa ja toimia, voi sanoa sitä, jos vahingoittaa lasta henkisesti ja/tai fyysisesti...Enkä nyt puhu väsyneen äidin tai isän yhden kerran tukapöllystä, vaan ihan oikeasta pahoinpitelystä. Olen sitä mieltä että jokaisessa perheessä, jokainen lapsi saa jonkinasteisia traumoja...jokaisella meistä, on jotain mitä olemme joko pienenä pelänneet tai pelkämme edelleen, vältämme tiettyjä asioita jne.. Joillain ne asiat ovat ehkä pieniä, esim hämähäkinpelkoja, toinen taas ei pysty luomaan suhteita miehiiin hyväksikäytön takia...tarkoittaen tällä siis sitä, etä jokainen vanhempi "turmelee" lasta omalla tavallaan ja siirtää mahdollisia omia pelkojaan ja tunteitaan lapseen..jotkut taas saavat kärsiä paljonkin meidän vanhempien takia...Pointtini siis on että turhaan vaivaat päätäsi miettimäll oletko tarpeeksi hyvä äiti lapsellesi (koska metsään menee kuitenkin :D ). Jos lapsellasi on turvallinen olo kanssasi ja hän ei ole teidän perheessä se, kuka määrää kaapin paikan niin olet hyvä äiti. Itse koen hyväksi äitiydeksi omalla kohdallani sen että opetan oikean ja väärän, opetan käytöstavat, turvaan lapsen kehityksen ja terveyden, olen läsnä ja rakastan ja huolehdin... en aina , joka päivä ole paras äiti tai edes hyvä äiti..kun väsyneenä kuuntelen lasten vänkäämistä ja kinaa...niin saaran huutaa pää punaisena että nyt perkele hiljaa...mutta mitäpä tuosta, tiedän ettei kasvatusoppaissa kannusteta tähän, mutta vanhempikin on vain ihminen. Osaan kuitenkin pyytää anteeksi. Mitä olen seurannut, niin olen huomannut tämän "kaverisuhteen" olevan aika monella sellaisessa perheessä jossa on vain yksi lapsi. Heidän suhteensa on erilainen kuin perheessä jossa lapsia on useampia lapsia. Kunhan lapsi ei joudu ottamaan paikkaa aikuisena vanhemman rinnalla ja uskaltaa näyttää tunteensa.. :) kannattaa goolettaa Jari Sinkkonen..asiantunteva kaveri..olemme opiskellessa (lastenkasavtusta) monesti katsoneet sinkkosen "kasvatus dvd:tä" :)
Kiitos teille urnuud ja yh ja 2 lasta! Hienoja kommentteja molemmilta. :) Lapseni isä on säännöllisesti mukana lapsen elämässä, vaikka etävanhempi kuin on, ei tietenkään yhtä tiiviisti kuin minä lähivanhempana. Heillä on hyvät välit, vaikka toki toivoisin, että näkisivät enemmänkin.
On sääli, ettei täällä 24:ssä kaikki pysty keskustelemaan asiasta asiallisesti... Aletaan yleistämään ja vetämää'n johtopäätöksiä, joilla ei ole mitään todellisuuspohjaa. Onneksi sekaan mahtuu kuitenkin muutama helmi. Kiitos teille. :)
Näin se meneekin kuviot tällä palstalla ;)
Ne odotetut ja itseä miellyttävät kirjoitukset ovat tietenkin helmiä koska niitähän lähdit metsästämäänkin ja ne kirjoitukset jotka eivät sovi sinun itse itsellesi petaamaan "todellisuuteen" ovat asiattomia....
Eikö tämä urnuudin kommentti luonutkin sinulle "oikeassahan minä olin!" -tunteen! : "Ydinperheellisten mielipiteet voi jättää omaan arvoonsa."
Näin se vaan menee että kun yhäri haluaa "mielenrauhaa" itselleen niin mennään hakemaan sitä sieltä mistä sitä varmasti saa, kanssasisarilta jotka ovat yhtä "objektiivisia" kuin "mielenrauhanhakija" itsekkin!!!
Kaikki muu mikä ei tue "mielenrauhaa" hakevaa yhäriä onkin sitten asiatonta tekstiä ja se mennään läpi putkinäöllä....
Tuo nimimerkki pratikkiakapratiikki kertoi realistisesti turhia kaunistelematta asiat niinkuin ne tosi elämässä usein menevät mutta sehän oli luonnollisesti asiatonta tekstiä koska se ei sovi palstan enemmistön omien näkemysten kanssa yhteen!
Ja sinulle nimimerkki pratikkiakapratiikki sanon että LISÄÄ!!!!
Laistesi ihmisten realistisia kannanottoja tarvitaan jotta nämä "eräät" tajuavat että se TODELLINENKIN elämä ON olemassa!!!!!
Määrittelepä sitten se TODELLINEN elämä.