Ajattelen lähes päivittäin kuollutta isääni ja ex-kihlattuani.
Isän kuolemaan minulla ei ollut mitään osaa eikä arpaa,
mutta eroon ex-kihlatusta tietysti jonkunlainen osa ja merkitys.
Jos vain pystyisin, niin pyyhkisin molemmat pois mielestäni,
ettei minun enää koskaan tarvitsisi ajatella heitä.
Isästä en tiedä, mutta en usko ex-kihlattuni koskaan ajattelevan minua.
Hän käyttäytyi minua kohtaan niin ilkeästi, etten oikeasti haluaisi uhrata
yhtään sekuntia elämästäni hänen ajattelemiseen. Isää oikeasti joskus
kaipaan ja se tekee kipeää ja juuri näiden syiden vuoksi haluaisin unohtaa
heidät molemmat.
Muutenkin menneisyyden asioiden ajattelu tuntuu rasittavalta ja ahdistavalta,
ikään kuin nauttisin epäonnisten asioiden miettimisestä elämässäni :(
Tunnen olevani totaalisen yksin tässä maailmassa, en pysty jakamaan ajatuksiani kenenkään kanssa ja se ahdistaa minua. Miksi ihmiset ovat aikoinaan olleet niin ilkeitä minua kohtaan? Mitä se on heitä hyödyttänyt?
Miksi elämä ylipäätään on niin epäreilu, että antaa toisille enemmän, kuin toisille? He jotka saavat, nauttivatko he edes osastaan auringon alla?
Liian hyvä muisti ja liian paljon pohdittavaa, tämä ei ole hyvä yhtälö
liian herkälle ja kaltoin kohdellulle yksineläjälle.
Isän kuolemaan minulla ei ollut mitään osaa eikä arpaa,
mutta eroon ex-kihlatusta tietysti jonkunlainen osa ja merkitys.
Jos vain pystyisin, niin pyyhkisin molemmat pois mielestäni,
ettei minun enää koskaan tarvitsisi ajatella heitä.
Isästä en tiedä, mutta en usko ex-kihlattuni koskaan ajattelevan minua.
Hän käyttäytyi minua kohtaan niin ilkeästi, etten oikeasti haluaisi uhrata
yhtään sekuntia elämästäni hänen ajattelemiseen. Isää oikeasti joskus
kaipaan ja se tekee kipeää ja juuri näiden syiden vuoksi haluaisin unohtaa
heidät molemmat.
Muutenkin menneisyyden asioiden ajattelu tuntuu rasittavalta ja ahdistavalta,
ikään kuin nauttisin epäonnisten asioiden miettimisestä elämässäni :(
Tunnen olevani totaalisen yksin tässä maailmassa, en pysty jakamaan ajatuksiani kenenkään kanssa ja se ahdistaa minua. Miksi ihmiset ovat aikoinaan olleet niin ilkeitä minua kohtaan? Mitä se on heitä hyödyttänyt?
Miksi elämä ylipäätään on niin epäreilu, että antaa toisille enemmän, kuin toisille? He jotka saavat, nauttivatko he edes osastaan auringon alla?
Liian hyvä muisti ja liian paljon pohdittavaa, tämä ei ole hyvä yhtälö
liian herkälle ja kaltoin kohdellulle yksineläjälle.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mee pois, ei kiinnosta.
Pahasti tuo kommentti? Ihan kuin olisit asianomainen henkilö?
Yksinäisyys ja rakkaus ovat olleet aina käsitteitä ja tunteita jotka ovat koskettaneet kautta aikojen ihmistä. Sinulla on ollut kaksi hengenheimolaista joihin on ollut sielun yhteys ja kumppanuus: nyt he ovat poissa. On hyvä että voisit saada jaksoja jolloin tuo kaipaus ja kipu on taka-alalla, mutta väkisin ei tunteita voi pakottaa unohtamaan. Se on vain väliaikasita ja keinotekoista pakoa. Surutyö menetetyistä on tehtävä: sitten se alkaa pikkuhiljaa helpottaa, ja tavallaan kuin itsetään uhohtaa pakkomieleisesti ajattelemasta heitä. Jos näiden henkilöiden mentyksetä on jo useita vuosia ja tilanne pysyy vain ennallaan ja suru ei muuta muotoaan niin kannattaa hakeutua ammattilaisen puheille. Kun on kiinni surussa niin kukaan ei tunnu merkitsevän mitään menetettyjen rinnalla. Ajalaan siten alkaa herämään ja uudet ihmiset ja asiat alkavat yhä enenmmän kiinnostaa.
Milla tavalla se ex-kihlattu sitten oli ilkeä? Kuinka kauan annoit sen potkia sua päähän henkisesti, kunnes pistit stopin koko jutulle?
Muutama kymmenen vuotta taakseppäin niin tohon olis ollu oiva lääke; lsd ja terapia
Mitä, eikö enää saa lsd hen verrattavia tabuja ees yksityisiltä? Dr. Feelgood it?
En viitsi mennä yksityiskohtiin tämän asian suhteen, kyllä se taas tästä, kun antaa asialle aikaa. Koko elämämme ajanhan me kannamme sisässämme niitä asioita, joita meille on tapahtunut, halusimme tai emme. Taidan vain olla normaalia herkempi siinä, etten pääse asioista eroon, vaikka joskus haluaisinkin.
Mitä enemmän muistoja, mitä enemmän kokemuksia, niin sitä enemmän myös tuskaa, uskoisin näin. Jokaisella on oma polkunsa kuljettavanaan tämän elämän aikana ja toisille se on helpompi, toisille vaikeampi.
Pakkoneuroosi? Tai sitten yksinkertaisesti liikaa aikaa. Oletko töissä tai opiskeletko? Mitä teet päivisin? Olisiko aika hakeutua terapiaan? Monet mielialalääkkeet auttavat myös pakkoneurooseihin.