Timo Sandberg : Vainooja

En liene aiemmin maininnut jutuissani Timo Sandbergia. Valitettava virhe, kyseessä on kuitenkin kunnon kamaa tuottava dekkaristi. Komisario Heittolan siksak-uraa seuraileva sarja on ehtinyt jo seitsemänteen osaan, Vainoojaan. Aiemmin Heittolan Erkin kautta tuotiin genren maailmankartalle Keski-Uusimaan poliisilaitos, joka sijainnee jossain Järvenpään paikkeilla. Nyt Heittola on siirtynyt työuran ja tyttöystävän perässä Lahteen ja takkuillen käynnistyy esimiehenä toimiminen uudessa kaupungissa.
Työhommien tökkimiseen vaikuttaa tyttöystävän nouseminen laitoksen vanhojen jermujen ohi ylikonstaapeliksi ja seurustelu komisarion kanssa ei kaikkia alaisia miellytä. Tyttöystävä, Taru Lund viihtyy myös hyvin paljon Heittolaa nuoremman kollega Åberin seurassa. Joten välillä Heittola funtsailee vaihtasko muijaa, autoa, työpaikkaa vai taloa. Ja siinä sivussa pitäs syöpääkin hoitaa ja rikoksia selvittää. Eli luvassa on perineistä ihmissuhdemössöä, josta poliisilaitoskaan ei ole vapaa. Senkin kestää kirjallisuudessa, kunhan ei tämän enempää tyrkytetä.

Varsinainen rikostarina käynnistyy, kun metsällä olevat peruspoliisit löytävät ketterän ketun avulla nuoren naisen ruumiin. Kukaan ei kaipaa, nimestä ei tietoa, tutkittavaa riittää.
Rinnalla Sandberg juoksuttaa samoissa Asikkalan metsämaisemissa toista tarinaa ihmissuhdesotkuista. Puolimenestynyt ketkukirjailija Jortikka (liekö omakuva??) tuo suvun vaarin mökille vetämiltään kirjoittajakursseilta löytämänsä Sarin, jonka kanssa pitäisi vaimolta salaa hiljentyä pariksi viikoksi sanataiteen ja tantraseksin ääreen. Huonostihan siinäkin käy, kun tyttö huussireissulla häipyy kuin haisaapas suonsilmään.
Samoilla rantamilla elelee suljettu ääriuskonnollinen yhteisö, Pelastuksen Missio, jonka teologiset opit ja jäsenten ohjailukäytännöt tuntuvat sangen tutuilta tuolta vanhoillislestojen parista.

Kaiken muun rinnalla kuljetetaan kursivoituja mietteitä, lienevät tappajan muisteluksia elostaan ja ajatuksistaan. Nimettömänä tietennii, jotta lukija saa sovitella kenen pään liikkeitä nämä lienevät. Sopivia ehdokkaita kyllä riittää, tarina ei ole itsestään selvä ensilehdiltä lähtien kuten jotkin nykydekkarit.

Kelpo keiton Sandberg sekalaisista aineksista saa kasaan. Hieman välillä tuntuu, jotta Asikkalan takamaille on osunut pelkkiä kylähulluja, vaan poikenneeko näkemys reaalimaailmasta kovin paljoa? Jos olisi pakko kuluttajavalistuksellisessa mielessä verrata muihin alan miehiin, niin tamperelainen Jokinen-Koskinen kerrontatapa on ehkä lähinä. Ei hirveästi väkivaltatoimintaa, ei hirveetä ryyppäämistä, seksiä ja pelottavuutta sangen sopivasti. Rohkenen suositella.