Maalaan piruja seinille - hulluko?

Rakastin ex-miestäni enemmän kuin mitään. Hän petti luottamukseni ja väitti minua vielä luulosairaaksi ja hulluksi, vaikka olin täysin oikeassa hänen syrjähypystään. Lopulta myönsi virheensä, mutta silti kohteli minua kuin luulotautista. Kävin pohjalla, sairastuin masennukseen, sain paniikkikohtauksia. Elämä oli aivan kamalaa.

Tapasin kunnollisen miehen. Nyt en kuitenkaan tiedä onko hän siltikään kunnollinen vai valehtelija. En uskalla luottaa häneen. Kun olen hänen kanssaan, maailma on täydellinen ja meillä on niin ihanaa. Kun hän on töissä tai näkee kavereitaan, maalaan piruja seinille, että hän tapailee jotain muuta naista tai vanhoja naisystäviään. Miksi hän tekisi niin? Ei hänellä ole syytä edes, koska meillä on oikeasti asiat todella hyvin! Molemmat olemme esitelleet uuden kumppanin jopa vanhemmille ja muulle perheelle.

Miten pääsisin eroon menneisyyden rakentamasta mieskuvasta - valehtelevasta, toista kunnioittamattomasta keekoilijasta? Exäni jätti minuun niin suuren kolhun, että en olisi uskonut. Tämä olo ja ahdistus tekee minut hulluksi, koska haluan todella luottaa uuteen mieheeni! Hän on ihana ja kaikkea sitä, mitä olen aina toivonut. Miksi teen hänestäkin mielessäni valehtelevan petturin? En haluaisi!!

Olen miettinyt, auttaisiko psykologin kanssa keskustelu ja näin paremman itsetunnon rakentaminen. Siitähän se on kiinni, etten luota enää itseeni. Tiedän, että minulla on ollut aikoinaan aika heikko itsetunto, mutta se vahvistui ja annoin elämän viedä exäni kanssa kun oli niin hyvä olla. Ja se heittäytyminen kostautui, joten päädyin taas aloituspisteeseen.

Olen alkanut vihata nyky-yhteiskuntaa, joka ihannoi itsekeskeistä minäminäminä-ajattelua ja urakeskeistä elämäntapaa. Toisen huomioonottaminen on nykyään harvinaista, saatika empatiakyky. Toki joskus on oltava myös itsekäs, mutta toisen kustannuksella ei pitäisi elämäänsä elää. Sen olen saanut kokea ja tiedän nuolevani haavoja vielä pitkään.

Sielunkumppaneita sekä elämän pikkuohjeita ongelmaani kaipailen.