Miksi elämä on vain jatkuvaa odottamista? Liikaa samanlaisia päiviä, joita en edes kykene erottamaan toisistaan. Toivoisi että riittäisi, tulisi huomatuksi ja rakastetuksi eikä ois aina niin näkymätön maailmalle. Että elämässä oikeasti ois jotain merkityksellistä, että tuntis että tässä on järkeä muulloinkin ku päissään. Ettei aina vaan laahustais tyhjyydestä tyhjyteen. Oispa elämä jotain muutaki ku tätä yhtä ja samaa kärsimystä. Että hetket antais jotain ja vois olla vaan onnellinen. Mutta elämä aina pettää ja usein miettii että onko tämä edes elämisen arvoista?
Mulle voidaan sanoo että mee hoitoon. Voin mennä ja oon olluki. Oon puhunu pyskologille mutta mitä se oikeesti loppujen lopuksi auttaa tässä tilanteessa (joissain kylläkin). Ehkä tajuat sun ongelmat mutta muuttuuko elämä. EI. Sitten ku oot saanu terveen paperit, päivät jatkuu yhtä turhauttavina ja raskaina. Laahustat vaan. Et löydä sitä syytä, miksi jaksaa ja millä on merkitystä. Oot vaan vaikka haluaisit kadota olemattomiin.
Mutta kuinka kauan ihminen jaksaa ponnistella?
Mulle voidaan sanoo että mee hoitoon. Voin mennä ja oon olluki. Oon puhunu pyskologille mutta mitä se oikeesti loppujen lopuksi auttaa tässä tilanteessa (joissain kylläkin). Ehkä tajuat sun ongelmat mutta muuttuuko elämä. EI. Sitten ku oot saanu terveen paperit, päivät jatkuu yhtä turhauttavina ja raskaina. Laahustat vaan. Et löydä sitä syytä, miksi jaksaa ja millä on merkitystä. Oot vaan vaikka haluaisit kadota olemattomiin.
Mutta kuinka kauan ihminen jaksaa ponnistella?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mille te oikeen rakennatte elämänne, jotta jaksatte päivästä päivään?
Helposti, kun on eristäytyvä persoonallisuushäiriö.
Aikoinaan kauan kauan sitten, vähemmän tajuavana jutustelin kapakkareissun yhteydessä baaritiskillä satunnaisen keskustelukumppanin kans, jotta ei sitä kannata alkaa liikaa miettimään näitä asioita, miksi täällä omat asiat menee niinkuin menee.
Siinä saattaa vaan käydä silleen, että valkotakkiset tulee jossain vaiheessa ja vie pakkohoitoon. Noh, mulle kävi sitten niin, että liian vanhana alko repimään sielua auki, eikä siitä oikein mitään enää tullu, se ei niin vain enää suostu luopumaan opituista kaavoistaan, sielu.
Olisko se sitten ollu parempi vaan jatkaa entiseen malliin, vaikka sitten välillä hieman pahana ihmisenäkin joittenkin mielestä, eläny ja rellestäny.
Nyt ei oikein pysty palaamaan siihenkään elämäntyyliin enää, eikä se oikein mun kohdalla lähtenyt koskaan sekään kunnolla toimimaan, melko lailla yksikseenhän tuolla tuli toikkaroitua enimmäkseen.
En kai sitten vissiin vieläkään mieti pääkopassa liikaa asioitani siltä kantilta, kunhan vaan olen. Päivittäisiä säännöllisiä rutiineja, niitten toistoa, jotain millä saa huomion kiinnitettyä johonkin muualle. Joittenkin joskus vähäistenkin asioiden tekemisiä, sitten koittaa olla tyytyväinen siihen vähänkin aikaansaamiseen. Ei kannata alkaa liikaa märehtimään kaikella sillä, mitä ei saanut tänäänkään tehtyä, sitä vatvomista nimittäin riittää.
Pikkuisen kerrallaan, vaikka kuinka vähänkin, joitain päiviä tulee jolloin ei
oikein mitään tapahdu, nekin pitää vastaan ottaa. Tässä vielä opetellaan
tän olotilan kans vieläkin joten kuten pärjäämään, ei mulla nyt ollu mitään
valmista muottia tarjottavana, koitetaan jaksella jotenkin.
On sinulla, nimim, elävä zombie diagnosoitu joku mielenterveyshäiriö tai persoonallisuushäiriö?
Kunpa osais sanoa tähän jonkin ratkaisun, mutta totuus on se ettei ego, johon kaikki on samaistuneena, ole koskaan tyytyväinen eikä mikään eikä kukaan tee sitä ikinä kokonaiseksi vaikka kuinka yrittäisi. Se etsii aina itsensä ulkopuolelta laastareita paikkaamaan sen sisäistä tyhjiötä ja kerta toisensa jälkeen tulee pettymään. Se ei koskaan voi olla pysyvästi onnellinen ja tyytyväinen. Sen pienet onnen muruset tässä UNI-versumissa katoavat yhtä suurella varmuudella kuin ovat ilmestyneetkin. Ja sen mukaan vika on aina muissa, maailmassa, milloin missäkin, mutta ei koskaan itsessä. Se on ihmiskunnan kärsimyksen tarina kaikessa mielenvikaisuudessaan. Mutta onneksi se on vain teatteria, roolipeliä, ja yhden näytelmän loppuessa alkaa taas uusi kunnes katsoja on lopulta valmis havahtumaan ja astumaan teatterista ulos todelliseen elämään.
Itsellä päinvastaisia kokemuksia, enimmäkseen olen onnellinen ja tyytyväinen.
Materiaalinen maailma ei pysty tarjoamaan pysyvää onnellisuutta, mikään ei ole pysyvää.
Henkiseltä puolelta se onnellisuus löytyy joka on pysyvämpää lajia ja on ihan jokaisen päätettävissä miten ja millä metodeilla halutun olotilan saavuttaa, jos haluaa.
Elämä on.
Pitää yrittää vaan löytää joku mieli, että oma pää kestää.
Mielekkäät harrastukset ja puuhaamiset pitävät minut pinnalla.
Ja ihan turhaa on jäädä kiinni siihen, miksi en soittanut Helenallle/Heikille viisi vuotta sitten, tai siihen, että sitten kun on puoliso omakotitalo, kaksi lasta ja kesämökki, mersu ja koira kissa ja tilaa ponille, niin sitten onnellinen. Sitä onnea saa odottaa sittten lopun ikänsä.
Ja ihmiset pettää, jätää, loukkaa, kettuilee jne. niin se vaan on. Ne pahimmat ihmiset pitää jättää tapaamatta että tulee itsensä suojattua.
Komppaan Ossikkia. Ei se onnellisuus tule ainakaan mistään itsen ulkopuolelta. Onnen AIHEITA kyllä tulee - mutta kysymys onkin, otatko SINÄ ne vastaan, osaatko nauttia pienestä, vai haikailetko aina jonnekkin muualle. Illuusioissa eläminen on väsyttävää, hetkessä eläminen huomattavasti helpompaa.
En muuta oikeen osaa sanoa. Vaikea selittää.
Olen ollut jo pitempään työkyvyttömyyseläkkeellä, en muista ees mitä kaikkea
diagnosoitiin, kaikenlaista oli ja on, kauan kuljin psykologilla, välissä
psykiatrin vastaanotolla, en suostunut syömään minkäänlaisia mielen
lääkkeitä. Lykkäsivät sitten lopulta ulos, täällä nyt sitten ollaan.