Ehkä vaativinta masennuksessani on se seikka, että on vaikeaa ylittää ajatusta siitä miten turhuudelta ja merkityksettömältä kaikki tuntuu. Ei jaksa laittaa itseään likoon mihinkään, eikä oikeastaan välitä yhtään mistään. Koska tuntuu että pohjimmiltaan kaikki on aivan samantekevää.
Ei kiinnosta tippaakaan minkälaisen vaikutelman annan itsestäni ihmisille. Aina en jaksa edes ilmehtiä arkitilanteissa kuten normaali-ihminen jaksaa ja haluaa, koska pitäisi tuollaista sosiaalista tilannetta jokseenkin tärkeänä. Aivan sama, emme tunne, emme tapaa varmaan enää koskaan ja vaikka tapaisimme, en halua kuitenkaan tutustua tähänkään henkilöön koska sellainen asiakin kuin ajanvietto toisten ihmisten kanssa tuntuu turhalta, koska en saa enää minkäänlaista tunnetta yhteenkuuluvuudesta toisten ihmisten kanssa. Tiedän sen tunteen olevan olemassa, koska joskus lapsuudessani ainakin sellaista koin.
Nyt kun on ollut masentuneena 7 vuotta alkaa olla vähän toivoton fiilis elämän suhteen. Jotenkin on pääkoppaan vaan iskostunut "kaikki on turhaa" ja kaikki yritykset oman tilan kohentamiseenkin valuu tyhjiin, koska nekin on ihan yhtä turhia kuin kaikki muutkin. Mitä väliä vaikka opiskelulla on, koska suurinta osaa siitäkään koulusta ammenetusta tietomäärästä en tule koskaan laittamaan käytäntöön tai en kuitenkaan koskaan käy mitään keskustelua niistä aiheista, joita koulussa käydään. En tule koskaan olemaan erityisen viisas tai korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa, jossa tiedot olisivat tarpeen. Voin vain kuluttaa aikaa opiskelulla.
Mietin tänään jokusen tunnin taas itsemurhaa. Silloin ihan masennuksen alkuaikoina itsemurha-ajatukset hieman säikäyttivät minut, mutta nyt nekin tuntuvat ihan yhtä mitättömiltä kuin kaikki muukin. En ole tekemässä itsemurhaa varmaankaan, koska uskon kuolemanjälkeiseen elämään ja sekin ajatus hieman masentaa, ettei tätä elämää pääse kuolemallakaan pakoon. Pitäisi vain elää, mutta kun mikään ei tunnu miltään ja kaikki on niin samantekevää.
Onko joku päässyt tällaisista ajatuksista eteenpäin vai hyväksynyt tämän osaksi itseään? Olisi mukavaa vain nauttia elämästä, mutta kun en vaan saa hyvänolontunnetta mistään.
Ei kiinnosta tippaakaan minkälaisen vaikutelman annan itsestäni ihmisille. Aina en jaksa edes ilmehtiä arkitilanteissa kuten normaali-ihminen jaksaa ja haluaa, koska pitäisi tuollaista sosiaalista tilannetta jokseenkin tärkeänä. Aivan sama, emme tunne, emme tapaa varmaan enää koskaan ja vaikka tapaisimme, en halua kuitenkaan tutustua tähänkään henkilöön koska sellainen asiakin kuin ajanvietto toisten ihmisten kanssa tuntuu turhalta, koska en saa enää minkäänlaista tunnetta yhteenkuuluvuudesta toisten ihmisten kanssa. Tiedän sen tunteen olevan olemassa, koska joskus lapsuudessani ainakin sellaista koin.
Nyt kun on ollut masentuneena 7 vuotta alkaa olla vähän toivoton fiilis elämän suhteen. Jotenkin on pääkoppaan vaan iskostunut "kaikki on turhaa" ja kaikki yritykset oman tilan kohentamiseenkin valuu tyhjiin, koska nekin on ihan yhtä turhia kuin kaikki muutkin. Mitä väliä vaikka opiskelulla on, koska suurinta osaa siitäkään koulusta ammenetusta tietomäärästä en tule koskaan laittamaan käytäntöön tai en kuitenkaan koskaan käy mitään keskustelua niistä aiheista, joita koulussa käydään. En tule koskaan olemaan erityisen viisas tai korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa, jossa tiedot olisivat tarpeen. Voin vain kuluttaa aikaa opiskelulla.
Mietin tänään jokusen tunnin taas itsemurhaa. Silloin ihan masennuksen alkuaikoina itsemurha-ajatukset hieman säikäyttivät minut, mutta nyt nekin tuntuvat ihan yhtä mitättömiltä kuin kaikki muukin. En ole tekemässä itsemurhaa varmaankaan, koska uskon kuolemanjälkeiseen elämään ja sekin ajatus hieman masentaa, ettei tätä elämää pääse kuolemallakaan pakoon. Pitäisi vain elää, mutta kun mikään ei tunnu miltään ja kaikki on niin samantekevää.
Onko joku päässyt tällaisista ajatuksista eteenpäin vai hyväksynyt tämän osaksi itseään? Olisi mukavaa vain nauttia elämästä, mutta kun en vaan saa hyvänolontunnetta mistään.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kannataisi nyt vaan elä nykyhetkeä ja opiskella vaan oppimisen iloista.
Sama se oletko joku johtava hen kilö tulevaisuudessa vai ei.
Rimaa ei kannata muutenkaan pitää liaan korkealla.
Harrastatko mitään?
Onko hoitosuhdetta?
Mä oon yks muu, en aloittaja, mutta kommentoin, kun sanot "Harrastatko mitään?" - Kärsin jatkuvasta surumielisyydestä, haluttomuudesta mihinkään, tuskaisuudesta, pessimismistä sekä oireina masentuneisuus, ahdistukset ja psykosomaattiset kehon oireet... Ja tarviisin kanssa apua päästä tästä parempaan, kun ei ole elämänhalua, vaan sitä miettii, koska saisi kuolla. Pahinta, että mikään ei huvita, en viihdy missään.
.... niin tuon luonnehdinnan jälkeen itsestäni vastaan, että ei, minä en harrasta mitään. Minusta tuo on usein toistuva ajatus, että tarvitsee olla vähintään yksi harrastus. Mut ku masentunesuus, haluttomuus ja mikään-ei-tunnu-miltään estää sen. On tunne, ettei voi mitään tehdä, ei pysty, ei rohkene sitoutua, lähes kammoksuttaa. Sitten kun mietin, mikä olisi harrastukseni, niin en ikinä keksi mistä voisin tykätä. Ei kiinnosta, ei viihdy. Erakkona kotona, kun ei haluta.
Tää on kurja kierre. Miten ihmeessä ihminen pystyisi tästä lähteä harrastamaan. Mä en millään. Enkä tajua, mitä se voisi olla. Okay, yritän säännöllistä liikuntaa, mutta ei se ole harrastus, vaan ehtaa pakkopullaa. Tosin liikuttuani kyllä palkintona paljon parempi olo, joka vähäksi hetkeä auttaa. Painaa mieltä asiat, kuten just kunnossa pysyminen, sillä kuka auttaa, kun olen pulassa. Apua. - Näillä mietteillä ja kiitos kuuntelusta. Hyvää yötä.
En tiedä miten pitäisi kommentoida kirjoitustasi. Haluaisin sanoa, että yritä jaksaa, mutta omasta kokemuksestani tiedän, että masennus vie voimat eikä sitten tahdo jaksaa mitään. Mutta täällä toinen, joka ei jaksa.
Itsemurha on yhtä turhaa kuin kaikki muukin.
Ai niin... Minulla on moisia ajatuksia ollut pitkän aikaa, tosin ilman itsemurha-ajatuksia. Kaikki on turhaa, tuntuu turhalta jne. Hyväksyn sen osana itseäni ja senkin, että olen valmis luopumaan kaikesta. Turhuudentunne ja turhuus ylipäätään on subjektiivinen kokemus elämästä, toisen voi olla vaikea ymmärtää sitä.
Minä kärsin ihan samanlaisista ajatuksista. Uupumus ylipäätään elämiseen pyörittää päässä ajatuksia siitä, että tätäkään ei tarvitsisi jaksaa, jos olisin jo päättänyt tämän kaiken. Ja kyse on ihan pienistä asioista.
Jotenkin kaikki tavoitteet puuttuvat ja koko ajan tuntuu houkuttelevammalta ajatus lähteä täältä tarpomasta.