outoa, mutta muiden ihmisten onnen katseleminen aina toisinaan inspiroi mua yrittämään enemmän omassakin elämässä..vaikka voisi ajatella että se aiheuttaisi surua. Elän toisinaan sellaisessa yksinäisyys/masennus kuplassa, että unohdan millaista elämä voi parhaimmillaan olla.
Lieneekö
toivoa on?
387
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hienoa, että voit tuntea noin. Mulla valitettavasti lähinnä herättää kateutta asiat, jotka puuttuvat elämästäni. Se, että pystyy nauramaan vapautuneesti kavereidensa kanssa(ja se että on ees ylipäätään kavereita), jonkun huoliteltu kaunis ulkonäkö, erilaiset luovat taidot, korkea koulutus ja älykkyys, se että ihminen ylipäätään pystyy elämään ja toimimaan normaalisti. Olen aina ollut alisuoriutuja, lisäksi elämässäni on ollut liikaa vastoinkäymistä, jotta olisin voinut saavuttaa tasapainoisen elämän. En ole syrjäytynyt sanan yleisessä merkityksessä, mutta mielessäni olen jo syrjäytynyt kaikesta.
Mä taas olen syrjäytynyt lähes sanan kaikissa merkityksissä, toisten ihmisten
seura aiheuttaa mulle enää vain ylimääräistä pahaa oloa. En kaipaa kauhean
paljoa tuota tunnetta, joten välttelen ihmisten seuraa. Käsitykseni toisista
ihmisistä ei suurimman osan ajastani ole kovinkaan hyvä, koen toiset
enimmäkseen pahoina, ja itseasiassa aivan riittävän usein nuo sellaisia ovat
olleetkin. Kun toi toisten seura on pääsääntöisesti ollut päihderiippuvaisia ja
muita moniongelmaisia ihmisiä, silloin joskus aikoinaan kun sitä vähäisessä
määrin vielä oli, eipä tuo ihmiskuva ole päässyt kovin kummoiseksi
kehittymään.
Minulla taas muiden ihmisten sosiaalisen toiminnan katselu ei herätä oikeastaan mitään tunteita. Tai lähinnä kummastelua. En pysty yhtään samastumaan heiihin.