Auttakaa. Tietääkö joku miksi hylkäys on niin vaikea sietää?
Miksi ei voi vain hyväksyä tilannetta ja mennä eteenpäin?
Olen kyllästynyt murehtimaan mutta jokin minussa ei suostu päästämään irti. Vaikea antaa anteeksi. Miksi en voi vain peitellä sitä...unohtaa ja antaa mennä?
Olen takuulla (mielestäni) käsitellyt jo jokaisen näkökulman - siispä luulis sen jo olevan käistelty.
Haluan jo uutta ja iloista elämääni. Mutta juuri kun jotain uutta on tulossa, muistan vanhan pettymyksen ja kiukku nousee pintaan. Se on kuin jarru. Kuolema ja sen surutyökin on enempi käsiteltävissä.
Miksi ei voi vain hyväksyä tilannetta ja mennä eteenpäin?
Olen kyllästynyt murehtimaan mutta jokin minussa ei suostu päästämään irti. Vaikea antaa anteeksi. Miksi en voi vain peitellä sitä...unohtaa ja antaa mennä?
Olen takuulla (mielestäni) käsitellyt jo jokaisen näkökulman - siispä luulis sen jo olevan käistelty.
Haluan jo uutta ja iloista elämääni. Mutta juuri kun jotain uutta on tulossa, muistan vanhan pettymyksen ja kiukku nousee pintaan. Se on kuin jarru. Kuolema ja sen surutyökin on enempi käsiteltävissä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Lisäys: minusta on tätä menoa tulossa erittäin yksinäinen eikä loppua näy.
On se tosiaan vaikeaa sietää. Ehkä sen kanssa /rinnalla voi elää, aivot käsittelevät aikansa asiaa aina välillä. Kului siihen sitten lyhyt tai pitkä aika. Et kohdannut oikeudenmukaisuutta, mutta luulen että jokainen saa sitä myöhemmin asiassa. Mä voisin olla sun kaveri jos tuntisin sut, ei tarttis olla yksin.
Sä voit sanoa tuntemuksesi kotona itseksesi, ihan kuin puhuisit sille toiselle. Tai välittää, kaukaa. Tavata vaikka unissa se toinen. Kuvitella miten sanoisit toiselle jos hän olis paikalla. Kostosta kannattaa aina luopua, koska elämä antaa takaisin ikävästi kohdelleille. Voi sitä olla iloisia hetkiä, vaikka asia vakavoittaakin tuon tuosta.
En tiedä mitään kikkaa millä pääsee kerrasta eroon, ellei mene tyyliin hypnotisoijalle. Mutta miksi pitäisi unohtaa, asiasta voi jotain oppiakin eikä luota toiseen heti. Voi kohdella muita itse paremmin, jos suinkin. Ei ole samanlainen itse. Perheasiain neuvottelukeskuksella (kirkko) on terapeutteja ym, sinne voi sinkkukin mennä. Tai kriisikeskukset jos oikein tekee tiukkaa. Tms.
Erittäin hyvä että joku keskustelee hylkäyksestä (muiden kohtelusta), siitä pitäisi puhua enemmän. Kuolemasuruista olen päässyt suureksi osaksi, mutta tosiaan elävän ihmisen hylkäys satuttaa monia. Se muuttaa joskus koko elämän jos toinen on ollut hyvin tärkeä ja toiminut kuitenkin epäoikeudenmukaisesti. Vaikka hänkin on vain ihminen heikkouksineen, mutta kuitenkin. Ajan kanssa se hänen puutteensa korostuu, mutta kun olisi silti halunnut nähdä edes jotain hyvää toisessa.
Ehkä jollekin jää ikuisesti asia mieleen. Mutta voihan siihen rinnalle rakentaa muuta uutta elämää. Ajan kanssa elämänviisauksia ja oivalluksia tulee lisää. Ehkä joku ratkaisee arvoituksen, mikä näissä tilanteissa on viisastenkivi. Itsekin menen elämää eteenpäin, vaikka pohdituttaa. Olisi kiva jos joku sanoisi viisaudet asiassa heti, kun se toinenhan ei hoitanut asioita kunnolla ja siksi sellainen vaivaa muita.
Joskus on nollapisteessä asioissa ja joskus löytyy uusia ajatuksia asiaan. Oikeudenmukaisuus ja toisen ymmärtämättömyys siitä mitä olen sisäisesti /mitä todella tarkoitin, ovat yksi asia muiden joukossa. Hän ei niitä tajunnut eikä jäänyt kuuntelemaan. Minun tunteeni tallattiin ja ei pidetty minään. Olen kuitenkin ihminen, yhtä arvostettava. Hän kuvitteli olevansa kaikkia parempi ja käytti muita hyödykseen.
Suuri ikävä jäi ja muuta. Toinen käsitti niin väärin sen mitä olen. Pinnallisuutta lienee myös. Keskustelu jatkuu. Tai ajattelu.