Olen 20-vuotias tyttö, joka käy ja on käynyt terapiassa monta vuotta, lapsena olleen mutismin takia alunperin. Nyt elämääni haittaa eniten huono itsetunto, ajoittainen ja tilannekohtainen sosiaalinen ahdistuneisuus (esim. jonkinlaiset ryhmässä toimimiset ja arvioimisen kohteena olemiset) ja jonkin verran masentuneelta tuntuva olo. Puoli vuotta olen myös syönyt masennuslääkkeitä.
Olen tyytymätön ja kyllästynyt elämääni. Kaikki tuntuu niin tasapaksulta ja tuntuu etten oikeastaan edes nauti mistään, odotan aina vain tulevaa ja jotain parempaa. Tuntuu ettei ole paljoakaan mitään mielekkäitä asioita elämässä. Odotan että elämä muuttuisi jotenkin paremmaksi ja helpommaksi, vaikka pelottaa ettei niin käy. Masentaa ja ahdistaa. Tällä hetkellä kuitenkin ihan ok olo pinnallisesti, mutta välillä on aina semmoisia kausia jolloin olo tuntuu tosi kamalalta ja ahdistavalta ja tuntuu ettei vain jaksaisi.
Kaikki päivät menevät yleensä samoilla tylsillä rutiineilla. Koneella olen aika paljon ja sekin tylsistyttää. Olen aika yksinäinen (kielteisen minäkuvan vuoksi myös ajattelen että ei oikein kukaan minusta oikeasti välitä tai hyväksy juuri tällaisena, vaan olen pikemminkin joku varakaveri) ja muihin ystävyyssuhteiden luominen tuntuu vaikealta, etenkin siksi että tuntuu vaikealta keksiä puhuttavaa, kun olen hiljainen ja ujo ihminen.
Tällä hetkellä opiskelen ammattikoulussa, koska en päässyt korkeakouluihin tänäkään vuonna. Toivoisin pääseväni pian jonnekin korkeakouluun, että voisin koittaa "aloittaa alusta" uudella paikkakunnalla ja yrittää luoda uusia suhteita, muutenkin paikkakunnan vaihto tuntuisi piristävältä ja antaisi toivoa siitä, että elämä voisi muuttua paremmaksi. Pitäisi taas miettiä, että mihin alalle sitä sitten hakisi korkeakouluihin. Pelottaa että miten selviän siitä kaikesta lukemisesta ja yleensäkin sosiaalisista tilanteista. En ole varma mikä minua oikeasti kiinnostaisi ja että pärjäänkö edes missään sosiaalisella alalla, jolle olen ajatellut hakevani, jos en onnistukaan kehittämään itseäni. En ole arkikielellä sosiaalinen, puhelias ym. siksi minua hävettää, että yritän hakeutua sosiaalialalle. Pelkään mitä muut voisivat ajatella.
Vihaan itseäni tällaisena, en hyväksy itseäni. Olen aina kokenut olevani huono, koska olen hiljainen, ujo yms. Tunnen itseni myös laiskaksi ja saamattomaksi. Tuntuu etten ole myöskään saavuttanut paljon mitään, vaikka eihän sen itsetunnon suorituksista pitäisikään tulla, mutta kuitenkin huomaan hakevani sitä myös niistä. En tunne olevani koskaan tyytyväinen suorituksiini tai itseeni, vaan haluaisin aina suoritua paremmin tai olla enemmän sitä ja tätä. Kaipaan myös kauheasti hyväksyntää ja huomiota esimerkiksi joiltakin aikuisilta ihmisiltä, jotka vaikuttavat mukavilta ja ymmärtäväisiltä, jonkinlaista itsetunnon kohotusta, mikä ei kuitenkaan auta loppupeleissä, vaan kaipaan sitä huomiota aina vain lisää.
Kiitos jo etukäteen paljon, jos joku kommentoi! :)
Olen tyytymätön ja kyllästynyt elämääni. Kaikki tuntuu niin tasapaksulta ja tuntuu etten oikeastaan edes nauti mistään, odotan aina vain tulevaa ja jotain parempaa. Tuntuu ettei ole paljoakaan mitään mielekkäitä asioita elämässä. Odotan että elämä muuttuisi jotenkin paremmaksi ja helpommaksi, vaikka pelottaa ettei niin käy. Masentaa ja ahdistaa. Tällä hetkellä kuitenkin ihan ok olo pinnallisesti, mutta välillä on aina semmoisia kausia jolloin olo tuntuu tosi kamalalta ja ahdistavalta ja tuntuu ettei vain jaksaisi.
Kaikki päivät menevät yleensä samoilla tylsillä rutiineilla. Koneella olen aika paljon ja sekin tylsistyttää. Olen aika yksinäinen (kielteisen minäkuvan vuoksi myös ajattelen että ei oikein kukaan minusta oikeasti välitä tai hyväksy juuri tällaisena, vaan olen pikemminkin joku varakaveri) ja muihin ystävyyssuhteiden luominen tuntuu vaikealta, etenkin siksi että tuntuu vaikealta keksiä puhuttavaa, kun olen hiljainen ja ujo ihminen.
Tällä hetkellä opiskelen ammattikoulussa, koska en päässyt korkeakouluihin tänäkään vuonna. Toivoisin pääseväni pian jonnekin korkeakouluun, että voisin koittaa "aloittaa alusta" uudella paikkakunnalla ja yrittää luoda uusia suhteita, muutenkin paikkakunnan vaihto tuntuisi piristävältä ja antaisi toivoa siitä, että elämä voisi muuttua paremmaksi. Pitäisi taas miettiä, että mihin alalle sitä sitten hakisi korkeakouluihin. Pelottaa että miten selviän siitä kaikesta lukemisesta ja yleensäkin sosiaalisista tilanteista. En ole varma mikä minua oikeasti kiinnostaisi ja että pärjäänkö edes missään sosiaalisella alalla, jolle olen ajatellut hakevani, jos en onnistukaan kehittämään itseäni. En ole arkikielellä sosiaalinen, puhelias ym. siksi minua hävettää, että yritän hakeutua sosiaalialalle. Pelkään mitä muut voisivat ajatella.
Vihaan itseäni tällaisena, en hyväksy itseäni. Olen aina kokenut olevani huono, koska olen hiljainen, ujo yms. Tunnen itseni myös laiskaksi ja saamattomaksi. Tuntuu etten ole myöskään saavuttanut paljon mitään, vaikka eihän sen itsetunnon suorituksista pitäisikään tulla, mutta kuitenkin huomaan hakevani sitä myös niistä. En tunne olevani koskaan tyytyväinen suorituksiini tai itseeni, vaan haluaisin aina suoritua paremmin tai olla enemmän sitä ja tätä. Kaipaan myös kauheasti hyväksyntää ja huomiota esimerkiksi joiltakin aikuisilta ihmisiltä, jotka vaikuttavat mukavilta ja ymmärtäväisiltä, jonkinlaista itsetunnon kohotusta, mikä ei kuitenkaan auta loppupeleissä, vaan kaipaan sitä huomiota aina vain lisää.
Kiitos jo etukäteen paljon, jos joku kommentoi! :)
Vastaukset 11
Vanhimmat
On vaikea joskus hyväksyä itseänsä koska sinulla on olemassa joku mielikuva siitä millainen sinun pitäisi olla, vai onko sellaista ajatusta? sinä olet hyvä kirjoittamaan siitä mitä tunnet ja mitä ajatuksia mielessäsi liikkuu. Ja olet olemassa, voiko olla jotain kauniimpaa?
Ei hiljaisuus tai ujous tee sinusta huonoa, itsetunto voi olla alhaalla ehkä siksi että ajattelet että toiset ovat parempia, miksi näin?
Koska toiset menestyvät paremmin, heillä on paljon ystäviä. Miten se tekee heistä parempia kuin sinä?
On olemassa tie ulos tuosta kaikesta, voin näin sanoa koska itse olen sen kokenut ja osittain vieläkin jotain siitä. Tie ulos ei ole helppo mutta varmasti sen arvoista.
Kiitos vastauksesta :)
On minulla olemassa kuva siitä, millainen minun pitäisi olla, mutta vähän epäilen että vaikka olisinkin sellainen, olisinko siltikään tyytyväinen itseeni. Kysymys on kuitenkin itsetunnosta.
Luulen että itsetuntoni heikkous juontaa juurensa lapsuuteen. Esimerkiksi lapsuudessani ollut mutismini eli puhumattomuuteni (en oikein vieläkään tiedä syytä tälle, pelkästään epäilyksiä) on todennäköisesti auttanut heikon itsetunnon muodostusta. Puhumattomuuteni ei ollut hyvä asia, eikä siis hiljaisuutta ja ujouttakaan tunnuttu pitävän hyvänä asiana, enkä itsekään sitä pitänyt. Olen kokenut myös, että vanhemmat olisivat toivoneet minun olevan erilainen, sosiaalinen yms. Varmaan myös kaverien vähäisyys ja epäsuosittuna olo on vaikuttanut itsetuntoon... Ehkäpä ainakin edellämainitut asiat.
En enää kaipaa sitä, että minulla pitäisi olla joukko ystäviä, vaan sitä että olisi muutama sellainen, jonka kanssa juttu oikeasti luistaisi ja nähtäisiinkin tarpeeksi. Ehkä myös kaipaisin sellaisia sielunkumppaneita, joiden kanssa olisi yhteisiä kiinnostuksia ym. myös syvällisemmällä tasolla, että olisi jotain yhteistä. Mieskaverin löytyminen on myös pinnalla. Nuorempana tuntui siltä, että ihmisarvo mitattiin jollain tavalla ystävien määrällä ja suosiolla ym. mutta ei nyt enää niinkään. Tietenkin kaikki ihmiset ovat samanarvoisia, mutta tunnen itseni silti huonommaksi kuin muut. Ja se tunne mitä koen, on minulle se mikä merkitsee.
Millaisia ongelmia sinulla oli ja mikä sinua auttoi?
Suurin osa avusta löytyi ihmetyksekseni ei ulkopuolelta vaan itsestäni. Jotain on vielä jäänyt ja ne ovat haasteitani edelleen :) mutta alan pikkuhiljaa ymmärtää itseäni enemmän ja sitä kautta myös toisia. Pitkä juttu näin kirjoitettavaksi. Mutta jos haluat kuunnella niin ota yht. [email protected]
Heippa. Otin yhteyttä sähköpostiisi :)
Tervehdys kohtalon sisar! :)
Terve vain, kerro enemmän itsestäsi jos haluat! :)
Olen kohta 25v nainen ja kärsin samasta ongelmasta. Olen koko elämäni ollut hiljainen ja ujo ja siitä johtuva kritisointi minua kohtaan on saanut aikaan sen ettei minulla ole normaalia itsetuntoa. Tunnen olevani täysin turha ihminen. Ikään kuin aina alempana kuin muut vaikka tekisin mitä. Ainoastaan silloin kun söin masennuslääkkeitä tunsin omaavani edes jonkinlaisen itsetunnon. Kun lopetin olen pikku hiljaa palautunut omaksi itsekseni. Koen etten ole koskaan tarpeeksi hyvä enkä koskaan riitä, en ikinä, ja myös vihaan itseäni suunnattomasti. Miksen osaa olla tarpeeksi hyvä? Kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta myöskin.
Masennuslääkkeethän ovat pelkkää placeboa. Jos söisit vaikka koivun lehtiä, saisit saman avun, kun vaan uskot. Minusta ongelmasi on siinä, että syytät toisia omista ongelmistasi. Sinun on muutettava omaa ajatteluasi eikä toisia ihmisiä.
Opettele ottamaan kritiikki vastaan positiivisesti eikä loukkaantumalla ja itseesi käpertymällä. Tyhmälle kritiikille on opittava nauramaan. Tämä helppo elämänohje pitäisi opettaa kouluissa jo pienille lapsille eikä aloittaa kiusaajien morkkaamista. Kiusaajatkin lopettavat, kun heidän typeryydelle nauretaan ja he huomaavat, ettei se saakkaan toista murenemaan.
Vaikka en suosittele syömään lääkkeitä masennukseen, ehkä ne ovat joskus tarpeellisia ainakin aluksi jotta pystyy näkemään omat ongelmakohtansa.
Olet omaksunut kritiikin jota olet joskus saanut ja kasvattanut minä kuvaasi sen kautta, nyt olisi aika päästä siitä irti.
Katsomme maailmaa oman suodattimemme läpi, suodattimen joka koostuu kokemuksista ja haasteista, kivusta jne.
Esimerkkinä linssi jossa on paljon tahroja jotka eivät helpolla irtoa ja jonka läpi maailma näyttää laikukkaalta. "Tahrat" ovat sinun ajatuksia ja kokemuksia joita on tullut elämäsi aikana, nyt on aika putsata linssi.
Katso, ne ovat vain ajatuksia ja kokemuksia mielessäsi ja ehkä jotkut syvällä alitajunnassa. Ne eivät ole sinä itse :) sinä olet kaunis ja riittävän hyvä aina.
:/ Musta tuntuu myös että tässä yhteiskunnassa arvostetaan enemmän sellaisia ekstroverttejä ja suupaltteja... Millä tavoin sinua on muuten siitä kritisoitu? :S
Käytkö terapiassa tai missään?
Niin siinäpä vasta kysymys, miten voisi hyväksyä itsensä... Minä myös uskon niin kuin D-E, että vastaus löytyy sisältä, mutta miten. Ei sitä itsetuntoa varmaan ulkoapäin saa rakennettua, ainakaan aitoa...
Up