Olen syksyllä 22-vuotias. Valmistuin lukiosta 2011, eli 2 vuotta myöhemmin kuin muut ikäiseni. (Tähän syynä saksalainen koulu, ja lukiossa venyi 1v pidempään kirjoitusten takia).
Hain 2011 yliopistoon, enkä päässyt. Hain tänä keväänä uudestaan, enkä päässyt nyttenkään.
Minua ahdistaa ja masentaa, en halua viettää enää välivuotta. Haluan niin paljon päästä opiskelemaan. Miksi tää on näin vaikeeta?
Joka suunnalta ihmiset hokevat että alan olla jo niin vanha että pitäisi olla jo koulupaikka. Ihan kun en itse olisi jo tarpeeksi ahdistunut tilanteesta.
En halua olla 30-vuotias tai yli, kun valmistun.
En oikeesti tiedä mitä minun nyt pitäisi tehdä, mulla on todella paha olla, ja haluaisin kokoajan itkeä. Tuntuu että olen jumittunut tälläiseen paskaan välitilaan, enkä vain pääse eteenpäin.
Minulle on alkanut tulla jo niin paha ikäkriisikin sen takia, että olen 22-vuotias ilman opiskelupaikkaa, ja paineet perheen perustamisen ja kaiken suhteen ovat niin valtavat. Aika loppuu kesken.
Halusin vaan purkaa ajatuksiani tänne, tuntuu ettei kukaan ymmärrä tilannettani.
Hain 2011 yliopistoon, enkä päässyt. Hain tänä keväänä uudestaan, enkä päässyt nyttenkään.
Minua ahdistaa ja masentaa, en halua viettää enää välivuotta. Haluan niin paljon päästä opiskelemaan. Miksi tää on näin vaikeeta?
Joka suunnalta ihmiset hokevat että alan olla jo niin vanha että pitäisi olla jo koulupaikka. Ihan kun en itse olisi jo tarpeeksi ahdistunut tilanteesta.
En halua olla 30-vuotias tai yli, kun valmistun.
En oikeesti tiedä mitä minun nyt pitäisi tehdä, mulla on todella paha olla, ja haluaisin kokoajan itkeä. Tuntuu että olen jumittunut tälläiseen paskaan välitilaan, enkä vain pääse eteenpäin.
Minulle on alkanut tulla jo niin paha ikäkriisikin sen takia, että olen 22-vuotias ilman opiskelupaikkaa, ja paineet perheen perustamisen ja kaiken suhteen ovat niin valtavat. Aika loppuu kesken.
Halusin vaan purkaa ajatuksiani tänne, tuntuu ettei kukaan ymmärrä tilannettani.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olen itse saman ikäinen kuin sinä ja opiskelen nyt lukiossa(!) ja syksyllä alkaa vasta toinen vuosi. Mulla kesti viisi vuotta keksiä mitä haluan tehdä "isona" ja se mitä haluan tehdä (fysioterapeutiksi aion) ja minne minun pitää päästä vievät minulta (edellyttäen, että pääsen heti lukion jälkeen jatko-opiskelemaan ammattikorkeaan, fysioterapeutin alalla on kuulemma nykyisellään kova hinku) vielä ainakin 6 vuotta. Eli olen väh. 27-28 -vuotias, kun valmistun.
Tiedän miltä tuo ikäriisiahdistus tuntuu, podin sitä tuossa pari vuotta sitten ja pahasti, pelkäsin ettei musta ikinä tule mitään. Asiaa pahensi vielä se, etten oikeastaan omannut (enkä vieläkään omaa) minkäänmoista kokemusta työnteosta. Osin tähän vaikuttaa oma nirsous/asenne ja osin se, että työtä on vaikea pelkällä peruskoulun tokarilla saada.
Mitä nyt sanoisin sinulle on se, että miksi yliopistoon? Onko sinulla jokin tietty unelma-ammatti johon ihan välttämättä haluat vai onko se vain, että yliopistoon ihan sama mitä opiskelemaan? Oletko hakenut useampiin kuin siihen lähimpään? Voisitko ajattella tekeväsi jotain muuta, hakevasi vaikkapa ammattikorkeaan? Hakuajat taitavat olla jo pahasti menneet, mutta ehkä vielä tulee peruutuspaikkoja?
Sanoisin, että älä ota turhaan paineita esimerkiksi perheen perustamisesta, koska sillekin riittää kyllä aikaa tulevassa eikä se sekään ole paha jos nyt päälle 30 vuotiaana valmistut. Anna ulkopuolisen painostuksen jäädä omaan arvoonsa, koska loppujen lopuksi se olet sinä joka sinun elämääsi elät. Sä olet kuitenkin _VASTA_ 22-vuotias, herranjestas. Ei meillä ole tässä minnekään kiire.
Ja jos se perheenperustaminen nyt sattuu juuri tällä hetkellä olevan päällimmäisenä ajatuksissa ja se mieskin vierellä köllii ja muutoin toimeen tulette niin kyllä sitä lapsenkin kanssa voi opiskella jos on valmis uhraamaan muutaman vuoden sille lapselle. :3
Siis relax baby, we have all time in the world!