En kyllä tiedä kuuluuko tämä tänne, mutta otan riskin:
Olen parikymppinen nainen, joka ei ole koskaan ollut parisuhteessa. Ongelmanani on se, että en kelpuuta ketään. Kiinnostun kyllä miehistä, mutta kun pitäisi ottaa askel eteenpäin, juoksen kilometrin vastakkaiseen suuntaan. Etsin virheitä miehistä, piirteitä jotka ärsyttävät tms. Ja teen niin ihan tiedostamattani. Olen jollain lailla nirso vaikken ole koskaan edes ajatellut minkälaisen miehen haluaisin. En ole kokenut edes ihastumisen tunnetta varmaan kuuteen-seitsemään vuoteen, vain kiinnostusta.
Minulla on ollut kolme seksisuhdetta, joista yksi menossa tälläkin hetkellä, enkä niistä miehistä ole "etsinyt" vikoja.
Aloimme miettimään erään ystäväni kanssa syytä sille miksi en halua ketään itselleni. Mietin elämässäni olleita miehiä ja vastoinkäymisiä heidän kanssaan (joita ei kuitenkaan oikeastaan edes ole) ja mikään ei siellä selitä käytöstäni. Aloin kuitenkin miettimään suhdettani viisi vuotta vanhempaan veljeeni. Ongelma taitaa piillä hänessä.
Veli on aina ollut erittäin suojelevainen minua kohtaan. Jos olemme samaan baariin eksyneet ja ympärilläni on pyörinyt "liikaa" miehiä, on veli tullut paikalle tarkkailemaan tilannetta. Pari kertaa on käynyt niin, että olen tutustunut johonkin kivaan mieheen, veli on selvittänyt kuka on kyseessä ja baarissa törmätessään jutellut sille miehelle. Eipä ole sen jälkeen miehistä pahemmin kuulunut.
Olemme aina olleet erittäin läheisiä, omat inside-jutut jne. Hän on minulle kaikkein rakkain ihminen koko maailmassa, veljen lisäksi hän on minulle myös ystävä. Suurin pelkoni on että menetän hänet. Tiedän myös että jos menetän hänet, en selviäisi siitä varmaan koskaan. Ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin, emme ole riidelleet koskaan, pieniä sanaharkkoja kun ei lasketa riitelyksi. Olen huomannut myös olevani mustasukkainen hänestä välillä, niin tyhmää kuin se on.
Eli tavallaan veljeni on minulle se "elämäni mies" vaikkei välillämme mitään seksuaalista olekaan. Vertailen muita hänen luonteenpiirteisiinsä ja ulkonäköönsä ja asia ei saisi olla niin. Saatan myös olla sitoutumiskammoinen, mutta sille ei ole mielestäni mitään syytä olemassa. Tämä ei voi jatkua näin, miten ihmeessä tästä tilanteesta pääsee ulos?
Olen parikymppinen nainen, joka ei ole koskaan ollut parisuhteessa. Ongelmanani on se, että en kelpuuta ketään. Kiinnostun kyllä miehistä, mutta kun pitäisi ottaa askel eteenpäin, juoksen kilometrin vastakkaiseen suuntaan. Etsin virheitä miehistä, piirteitä jotka ärsyttävät tms. Ja teen niin ihan tiedostamattani. Olen jollain lailla nirso vaikken ole koskaan edes ajatellut minkälaisen miehen haluaisin. En ole kokenut edes ihastumisen tunnetta varmaan kuuteen-seitsemään vuoteen, vain kiinnostusta.
Minulla on ollut kolme seksisuhdetta, joista yksi menossa tälläkin hetkellä, enkä niistä miehistä ole "etsinyt" vikoja.
Aloimme miettimään erään ystäväni kanssa syytä sille miksi en halua ketään itselleni. Mietin elämässäni olleita miehiä ja vastoinkäymisiä heidän kanssaan (joita ei kuitenkaan oikeastaan edes ole) ja mikään ei siellä selitä käytöstäni. Aloin kuitenkin miettimään suhdettani viisi vuotta vanhempaan veljeeni. Ongelma taitaa piillä hänessä.
Veli on aina ollut erittäin suojelevainen minua kohtaan. Jos olemme samaan baariin eksyneet ja ympärilläni on pyörinyt "liikaa" miehiä, on veli tullut paikalle tarkkailemaan tilannetta. Pari kertaa on käynyt niin, että olen tutustunut johonkin kivaan mieheen, veli on selvittänyt kuka on kyseessä ja baarissa törmätessään jutellut sille miehelle. Eipä ole sen jälkeen miehistä pahemmin kuulunut.
Olemme aina olleet erittäin läheisiä, omat inside-jutut jne. Hän on minulle kaikkein rakkain ihminen koko maailmassa, veljen lisäksi hän on minulle myös ystävä. Suurin pelkoni on että menetän hänet. Tiedän myös että jos menetän hänet, en selviäisi siitä varmaan koskaan. Ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin, emme ole riidelleet koskaan, pieniä sanaharkkoja kun ei lasketa riitelyksi. Olen huomannut myös olevani mustasukkainen hänestä välillä, niin tyhmää kuin se on.
Eli tavallaan veljeni on minulle se "elämäni mies" vaikkei välillämme mitään seksuaalista olekaan. Vertailen muita hänen luonteenpiirteisiinsä ja ulkonäköönsä ja asia ei saisi olla niin. Saatan myös olla sitoutumiskammoinen, mutta sille ei ole mielestäni mitään syytä olemassa. Tämä ei voi jatkua näin, miten ihmeessä tästä tilanteesta pääsee ulos?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Oletteko oppineet veljesi kanssa vanhemmiltanne tuon mallin? Äijä kyttää ja vahtii akkaa, nk. "suojelee" ilman todellista tarvetta? Jos veljes näkee vaivaa takiasi niin paljon, että viitsii uhota vieraille ihmisille, musta se on aika sairasta. Muuta kauemmas asumaan ja luo oma tuttavapiiri. Et tosiaan ole tilivelvollinen veljellesi.
Eijei, vanhemmiltamme tuo ei ole opittua. Vanhemmillamme on tasa-arvoinen parisuhde eikä kumpikaan heistä kyttää toista.
Ollessani tarhaikäinen ikäiseni ja vähän vanhemmat naapurinpojat kiusasivat ja jättivät leikeistä ulkopuolelle, silloin veli tuli aina puolustamaan minua. Liekö sillä vaikutusta tähän päivään, en tiedä.
Meillä on omat ystäväpiirimme, yhteisiä kavereita ei ole kuin harrastuskavereissa. Emme asu samassa taloudessa, hän asuu kaupungin vastakkaisella puolella n. 10 kilometrin päässä. Näemme kerran-pari viikossa.
Kivahan se on, että rakastat veljeäsi sisarellisesti ja hän on miesihanteesi. Mutta toisaalta, kuvauksesi perusteella suhteesi veljeesi haittaa tutustumistasi muihin miehiin. Mitä pitäisi tehdä? Et varmaankaan osaa etkä halua etäännyttää veljeäsi itsestäsi. Mutta voisit yrittää selvittää itsellesi, miten pitkälle haluat antaa veljesi päättää miessuhteistasi ja sinulle kelvollisista miesehdokkaista. Koita keksiä, miten sen parhaiten tekisit. Ehkä se vie jonkin verran aikaa, mutta sinullahan sitä on, kun olet nuori :-)
Se minua tässä pelottaakin, että veljeni on miesihanteeni vaikken ole koskaan häntä niin ajatellut, se on alitajuista. Äiti aina nauraa, että kun tytär tuo muissa perheissä poikaystävän kotiin on isä haulikon kanssa vastassa, meillä se on veljeni. Mietityttää että pitääköhän veli minua vielä oikeasti teini-ikäisenä joka ei itse kykene selvittämään ovatko miehet kunnollisia vai ei.
Oletko aivan järjiltäsi? Tai lähinnä että onko veljesi järjiltään? Ei tuommoinen käytös kuulu sisarussuhteisiin, aivan järjetöntä touhua. Muuttakaa vähintään sadan kilometrin päähän toisistanne niin elämänne helpottuu huomattavasti
teidän pitäisi oikeasti ottaa etäisyyttä toisiinne, mielestäni tuohon ei ole muuta ratkaisua. jos vaikka asuisitte kaukana toisistanne tai ettei tapaisi pitkään aikaan, niin tilanne voisi helpottua