Terve kaikille,
Haluaisin kertoa omia tuntemuksia sukupuolestani ja olisi mukava jos joku vaivaisi kommentoimaan. Olen voinut puhua asiasta ystävilleni, mutta koska kellään heistä ei ole asiasta kokemusta niin on vaikea neuvoa. :)
Tilanne on se, etten ole koskaan ajatellut sukupuolta suuremmin. Olen saanut kasvaa melko vapaasti olemalla oma itseni (mitä nyt ei koulukiusaamista tai jotain ohikulkijoiden satunnaisia huuteluja lasketa..). Olen kyllä usein ajatellut/sanonut viimeisten vuosien aikana että elämä olisi helpompaa naisena. Pienenä opin jo varhain että minun ei parane käyttäytyä tyttömäisesti (tietenkin huonolla menestyksellä..). Lisäksi minua luultiin usein lapsena ja vielä muutama vuosi sittenkin kun minulla oli pitemmät hiukset tytöksi. Äidille puhuin asiasta vuosi sitten ja hän sanoi: " oon jo odottanutkin tätä puhelin soittoa..!" :) Samoin läheinen perhetuttava sanoi samaa.
Minulla ei ole miehekästä vartaloa vaan ole melko "tikku" ja kasvoistakin puuttuvat selkeät sukupuolelliset muodot, kuulemma semmonen "kaunispoika". Minua ahdistaa oikeastaan hieman kiihtynyt parran kasvu ja karvat mitä nyt sattuu olemaan siellä täällä. En halua muuttua miehisemmäksi, koska sitten en ole enää nätti. Syömisenkin kanssa on ollut ongelmia, koska isoksi, miehekkääksi kasvaminen on tuntunut epämiellyttävältä asialta. Elämä aikuisena MIEHENÄ pelottaa ja kummastuttaa, miehenä?
Olen käynyt terapiassa jo useamman vuoden ja olo on parempi mutta silti samat asiat palaavat toistuvasti, masentaa, ahdistaa. ym. Oman tulevaisuuden näkeminen tuntuu jotenkin oudolta, tosi sumuiselta ei sellaiselta todelliselta. En osaa kuvitella miltä näytän vanhempana, pelkään että rumalta. Mitä tällä elämällä on minunlaiselleni tarjottavaa? Ainut mistä olen päässyt selvyyteen tulevaisuutta katsoen on mitä haluan tehdä työkseni.
Pienenä leikin tyttöjen kanssa ja tyttöjen leluilla ja piirtelin prinsessoja.. sitä vanhaa samaa. Minulla on vain naispuoleisia ystäviä ja he ovat sanoneet etteivät koskaan ajattele minun seurassani että olen mies, mikä on tuntunut todella hyvältä.
Pidän miehiä viehättävinä, mutta en ole koskaan seurustellut. En voisi kuvitella olevani parisuhteessa miehen kanssa niin että hän pitäisi minua miehenä. Omat sukupuoli elimet tuntuvat lähinnä minuun kuulumattomilta ja välillä mua naurattaakin koska mulla ne on. :D En voi olla alasti kenenkään nähden ja en kuunapäivänäkään voisi mennä yleisiin pukuhuoneisiin! Mieluiten olisin sukupuoleton ja mun puolesta koko mitä jalkojen välistä voitaisiin heittää pois.
Toisaalta tiedostan, että olisin paljon onnellisempi jos olisin syntynyt naiseksi. Naisena olisin sellainen poikamainen tyttö, en mikään korkokenkä minihame pimukka. Kaikki olisi vaan helpompaa tai se oleminen olisi, luultavasti olisin itsevarmempi. Sellainen itsensä pidättely ja tietyn suojan pitäminen on jäänyt päälle lapsuudesta, se ettei poika saa olla tyttömäinen. Tiedän että monet ajattelee mua vaan homona, mutta kun en ole! Todistelen jatkuvasti omaa pystyvyyttäni ja yritän kelvata, tuntuu kuin olisin jotenkin epäuskottavampi tai vajaavaisempi niin mun on pakko näyttää että mäkin pystyn.
Eniten pelkään naiseksi muuntumisessa sitä että näytän friikiltä, en yhtään kauniilta vaan aina sellaiselta joka on jotenkin outo ja pistää silmiin. Kun olen lukenut muiden kirjoituksia, niin kaikki on ollu jotenkin TOSI varmoja siitä että ovat naisia. Minäkin jollain tasolla, mutta silti epäröin. Olen oikeasti nainen? Tekisinkö sen itseni vai muiden vuoksi? Entä jos en olekkaan tyytyväinen? Entä jos yhtäkkiä menetän koko minuuteni? sekoan, kuka olen? Onko kukaan muu epäröinyt????
Mutta sitten kun katselen asiaa toiselta kannalta: En koe olevani mies, en ole koskaan tuntenut ylpeyttä mieheydestäni, sukupuolielimien alue on minulle vaikea alue (piilotan sen paidalla, en voi käyttää esim. collegehousuja), inhoan partaani/karvojani, tunnen piston kun joku sanoo minua mieheksi, ihailen naisia esim. mainoksissa, samaistun elokuvissa naisiin, minussa ei ole juurikaan mitään muuta miehistä kuin karvat ja se mitä löytyy jalkojen välistä.
Minkä ikäisenä olette aloittaneet prosessin? Olen itse alle 25 v ja aijon syksyn aikana lähteä tätä asiaa eteenpäin viemään. Minusta on iän myötä ruennut tuntumaan siltä, etten tule nähdyksi sellaisena kuin koen itseni. Sen vuoksi haluaisin sen verran hoitoja aluksi että pääsisin parrasta ja etten muuttuisi enempää mieheksi. Saisin vähän lisäaikaa miettiä haluanko muuta. Äh en tiiä, mä oon niin väsyny tähän miettimiseen mutta kun ei voi olla miettimättäkään. Tuntuu ettei ole hirveästi aikaa miettiä tai muuten jään mieheksi vaikka mitä yritäisin! apuva!
Haluaisin kertoa omia tuntemuksia sukupuolestani ja olisi mukava jos joku vaivaisi kommentoimaan. Olen voinut puhua asiasta ystävilleni, mutta koska kellään heistä ei ole asiasta kokemusta niin on vaikea neuvoa. :)
Tilanne on se, etten ole koskaan ajatellut sukupuolta suuremmin. Olen saanut kasvaa melko vapaasti olemalla oma itseni (mitä nyt ei koulukiusaamista tai jotain ohikulkijoiden satunnaisia huuteluja lasketa..). Olen kyllä usein ajatellut/sanonut viimeisten vuosien aikana että elämä olisi helpompaa naisena. Pienenä opin jo varhain että minun ei parane käyttäytyä tyttömäisesti (tietenkin huonolla menestyksellä..). Lisäksi minua luultiin usein lapsena ja vielä muutama vuosi sittenkin kun minulla oli pitemmät hiukset tytöksi. Äidille puhuin asiasta vuosi sitten ja hän sanoi: " oon jo odottanutkin tätä puhelin soittoa..!" :) Samoin läheinen perhetuttava sanoi samaa.
Minulla ei ole miehekästä vartaloa vaan ole melko "tikku" ja kasvoistakin puuttuvat selkeät sukupuolelliset muodot, kuulemma semmonen "kaunispoika". Minua ahdistaa oikeastaan hieman kiihtynyt parran kasvu ja karvat mitä nyt sattuu olemaan siellä täällä. En halua muuttua miehisemmäksi, koska sitten en ole enää nätti. Syömisenkin kanssa on ollut ongelmia, koska isoksi, miehekkääksi kasvaminen on tuntunut epämiellyttävältä asialta. Elämä aikuisena MIEHENÄ pelottaa ja kummastuttaa, miehenä?
Olen käynyt terapiassa jo useamman vuoden ja olo on parempi mutta silti samat asiat palaavat toistuvasti, masentaa, ahdistaa. ym. Oman tulevaisuuden näkeminen tuntuu jotenkin oudolta, tosi sumuiselta ei sellaiselta todelliselta. En osaa kuvitella miltä näytän vanhempana, pelkään että rumalta. Mitä tällä elämällä on minunlaiselleni tarjottavaa? Ainut mistä olen päässyt selvyyteen tulevaisuutta katsoen on mitä haluan tehdä työkseni.
Pienenä leikin tyttöjen kanssa ja tyttöjen leluilla ja piirtelin prinsessoja.. sitä vanhaa samaa. Minulla on vain naispuoleisia ystäviä ja he ovat sanoneet etteivät koskaan ajattele minun seurassani että olen mies, mikä on tuntunut todella hyvältä.
Pidän miehiä viehättävinä, mutta en ole koskaan seurustellut. En voisi kuvitella olevani parisuhteessa miehen kanssa niin että hän pitäisi minua miehenä. Omat sukupuoli elimet tuntuvat lähinnä minuun kuulumattomilta ja välillä mua naurattaakin koska mulla ne on. :D En voi olla alasti kenenkään nähden ja en kuunapäivänäkään voisi mennä yleisiin pukuhuoneisiin! Mieluiten olisin sukupuoleton ja mun puolesta koko mitä jalkojen välistä voitaisiin heittää pois.
Toisaalta tiedostan, että olisin paljon onnellisempi jos olisin syntynyt naiseksi. Naisena olisin sellainen poikamainen tyttö, en mikään korkokenkä minihame pimukka. Kaikki olisi vaan helpompaa tai se oleminen olisi, luultavasti olisin itsevarmempi. Sellainen itsensä pidättely ja tietyn suojan pitäminen on jäänyt päälle lapsuudesta, se ettei poika saa olla tyttömäinen. Tiedän että monet ajattelee mua vaan homona, mutta kun en ole! Todistelen jatkuvasti omaa pystyvyyttäni ja yritän kelvata, tuntuu kuin olisin jotenkin epäuskottavampi tai vajaavaisempi niin mun on pakko näyttää että mäkin pystyn.
Eniten pelkään naiseksi muuntumisessa sitä että näytän friikiltä, en yhtään kauniilta vaan aina sellaiselta joka on jotenkin outo ja pistää silmiin. Kun olen lukenut muiden kirjoituksia, niin kaikki on ollu jotenkin TOSI varmoja siitä että ovat naisia. Minäkin jollain tasolla, mutta silti epäröin. Olen oikeasti nainen? Tekisinkö sen itseni vai muiden vuoksi? Entä jos en olekkaan tyytyväinen? Entä jos yhtäkkiä menetän koko minuuteni? sekoan, kuka olen? Onko kukaan muu epäröinyt????
Mutta sitten kun katselen asiaa toiselta kannalta: En koe olevani mies, en ole koskaan tuntenut ylpeyttä mieheydestäni, sukupuolielimien alue on minulle vaikea alue (piilotan sen paidalla, en voi käyttää esim. collegehousuja), inhoan partaani/karvojani, tunnen piston kun joku sanoo minua mieheksi, ihailen naisia esim. mainoksissa, samaistun elokuvissa naisiin, minussa ei ole juurikaan mitään muuta miehistä kuin karvat ja se mitä löytyy jalkojen välistä.
Minkä ikäisenä olette aloittaneet prosessin? Olen itse alle 25 v ja aijon syksyn aikana lähteä tätä asiaa eteenpäin viemään. Minusta on iän myötä ruennut tuntumaan siltä, etten tule nähdyksi sellaisena kuin koen itseni. Sen vuoksi haluaisin sen verran hoitoja aluksi että pääsisin parrasta ja etten muuttuisi enempää mieheksi. Saisin vähän lisäaikaa miettiä haluanko muuta. Äh en tiiä, mä oon niin väsyny tähän miettimiseen mutta kun ei voi olla miettimättäkään. Tuntuu ettei ole hirveästi aikaa miettiä tai muuten jään mieheksi vaikka mitä yritäisin! apuva!
Vastaukset 14
Vanhimmat
Heipä vaan!! Kuulostat kelanneesi tuota asiaa aika paljon itseksesi, varmaan ihan hyvä ajatus lähteä selvittelemään ihan "virallisten tahojen" kanssa seuraavaksi. Tuo epäröinti ja jossittelu ja kyseenalaistaminen on varmaan aika yleistä ja ihan tervettäkin. Vaikka olisi ihan varma omasta kokemuksestaan niin tietty nuo asiat mietityttää.
Itse lähdin 10 vuotta sinua vanhempana prosessiin, olet ihan ajoissa liikkeellä:). Tsemppiä sulle!
Voisin suositella sinulle tutustumista vertaisryhmiin, jos et ole sitä vielä tehnyt. Olisi hyvä päästä vaihtamaan kokemuksia ja ajatuksia sellaisten ihmisten kanssa, jotka miettivät tai ovat joutuneet miettimään samoja asioita. Tai mikset voisi vain kuunnella, mitä muilla on sanottavaa, jos ei heti uskalla itse avautua.
Voisit katsoa esimerkiksi, olisiko lähelläsi sellaista Setan jäsenjärjestöä, joka järjestäisi transaiheisiin liittyviä ryhmätapaamisia. Lista Setan jäsenjärjestöistä: http://www.seta.fi/jasenjarjestot
Jos tutkisit asiaa mieluummin netin välityksellä, http://www.puuteri.org/ on paikka, jossa voi näitä aiheita puida muiden sellaisten ihmisten kanssa, jotka kokevat asian heitä koskettavan.
Tutkimuksiin hakeutuminen on minusta ihan suositeltavaa. Ei tutkimuksiin hakeutuessa tarvitse vielä tietää varmasti on, asia voi hyvinkin selkiytyä prosessin aikanakin.
Siinä vaiheessa kun hakeutuu transtutkimuksiin, pitäisi olla oma kokemus sukupuolestaan selkiytynyt koska tukimusryhmä ei päätä mitä sukupuolta tutkittava on. Tutkimuksissa vain vahvistetaan oma sukupuolen kokemus ja sen perusteella annetaan diagnoosi ja tarvittavat hoidot. Ellei oma sukupuolikokemus ole selkiytynyt, seurauksena voi olla tutkimusten keskeyttäminen siihen saakka kun kokemus vahvistuu.
Aloittajalla oman identiteetin haku on vielä hieman epävarmalla pohjalla. Pelkästään se että naisena eläminen voisi olla helpompaa, ei riitä. Tuossa edellä suositeltu vertaistukeen osallistuminen voisi selkiyttää omia ajatuksia. Nettikeskustelussa ei koskaan pääse niin hyvään tulokseen kuin henkilökohtaisessa keskustelussa.
Uskoisin, että aloittaja tarkoittaa naisena elämisen helppoudella sitä, että olisi itse enemmän sinut ruumiinsa kanssa ja henkilökohtainen elämä olisi mielekkäämpää, ei niinkään miten yleisesti ottaen naisena olo olisi muka helpompaa..? Aloittaja korjatkoot jos olen hakoteillä.
Mutta minusta tämä kirjoitus oli erittäin hyvä ja tosiaankin kuvastaa, että asiaa olet jo kauan pohtinut, hyvä että sinulla on kavereita ja myös ilmeisesti ainakin äiti joka sinua tukee? :) Se on tärkeää.
Kaikki ihmiset eivät koe suoraan olevansa yhtä tai toista sukupuolta. Moni, moni transystävänikin (kuin myös jokunen biokaverikin) ovat sanoneet olevansa esimerkiksi 80% miehiä, tai androgyynejä kallistuen kuitenkin hiukan enemmän toiseen suuntaan. Sama kuin seksuaalisuus - moni ei halua lokeroida itseään esimerkiski bi-seksuaaliksi, vaikka saattaa kokea olevansa kiinnostunut myös omasta sukupuolestaan.
Eli lokerointia sinun ei tarvitse tehdä, vaikka totta onkin (kuten yllä mainittiin), ettei sitä kukaan muukaan sinulle tee, enkä tiedä kuinka helppoa on saada fyysistä hoitoa jos mainitsee joiltakin osin kokevansa itsensä mieheksi tai tomboy-tytöksi... Mutta rehellisyys on aina paras vaihtehto, ja luulisi asiantuntijoiden ymmärtävän.
Eivät kaikki naiset tosiaankaan halua korkkareita ja minihameita. Kuten ei kaikki miehet halua olla parrakkaita mettätyöläisiä. Osa transmiehistäkin joita tunnen on todella camp, siis kävelee akkamaisesti ja tykkäävät olla pienikokoisia pajunvitsoja, silmät rajataan ja juodaan cosmopolitaneja - ja mikäs siinä :) (vaikka itse juon kyllä ennemmin Bellinejä :-p)
Itse olen tehnyt varmasti kymmeniä testejä, joissa sukupuolta on määritetty, ja lähes kaikissa olen rajoilla 60% mies, 40% nainen, mitä tulee mieltymyksiin ja käyttäytymiseen yms. Ulkoisesti olen aika maskuliininen köntti, nostelen painoja ja urheilen yms, ja olen ulkonäkööni erittäin tyytyväinen. Mutta muuten minusta löytyy feminiinisiä piirteitä paljonkin, eikä ne minua yhtään haittaa koska olen nykyään niin sinut itseni kanssa.
Hyvä idea tosiaankin hakea vertaistukea, jos sellainen sopiva ja mukava ryhmä löytyy.
Älä liikaa stressaa tulevaisuudestasi, se on tietenkin nyt hämärän peitossa koska kaikki on auki, ja olet itseäsi etsimässä. Tiedän sen tunteen kun on eksyksissä ja haluaisi vain vastauksen nenän eteen - mutta ei se aina käy niin helpolla.
Tsemppiä sulle tulevaan! :)
Kiitos kovasti kaikkien vastauksista,
Lilboy osui naulankantaan tuolla ensimmäisellä kappaleellaan. Kyse on nimenomaan siitä että omana itsenä oleminen naisena voisi olla helpompaa. En nimittäin näe itsessä mitään minkä vuoksi haluaisin olla mieskään.
Koen itseni jotenkin vähempi arvoiseksi tai miten sen nyt sanoisi.. Jotenkin minusta tuntuu että olemukseni ja ulkonäköni eivät tee minustaa uskottavaa. Ja tämä kokemus heijastuu laajalti elämääni. Koen olevani naurunalainen ja jotenkin huvittava tässä omassa olemisessani. Hyvin sitä kuvaa esim: julkisilla paikoilla oleminen. Tällöin minusta tuntuu että mietin kaikkea sitä miten vain olen muiden ihmisten edessä. TIedostan, että tietynlainen pidättyväisyys aktivoituu silloin melko herkästi, se sama jonka opin jo lapsena. Onhan tämä toki ehkä itsetunnostakin kiinni.. mutta jos miettii miten laitan käteni tai kannattelen ruumistani muiden edessä kertoo siitä kuinka vaikeaa minun on välillä olla. Lisäksi tuo riittämättömyyden tunne ja tyytymättömyys kumpuaa jostain sellaisesta ajattelusta että koska olen tällainen minun pitää muille todistaa ja tehdä enemmän että työtäni ja minua arvostettaisiin. Ymmärrättekö mitä ajan takaa? Toivoisin, että enemmän omana itsenä oleminen toisi myös lisää itseluottamusta. Minusta tuntuu että itseluottamuksenikin on jotenkin kummallisesti vain karissut vuosien mittaan, osittain tiedän sen siitä että olen kriittinen ja vaadin paljon.
Tässä ei ole enää kyse siitä, etten voisi hakeutua hoitoon koska pelkäisin mitä ihmiset sanoisivat tms.. Tässä on kyse siitä että tunnenko itse ristiriitaa tarpeeksi? Sen tiedän, että jos olisin miehisempi niin varmasti. Mutta tässäkin nykytilanteessa kaipaisin jo hieman apuja, sillä ulkonäköni ei ole sitä mitä koen. Kävin vuosi sitten transtukipisteellä juttelemassa ja siellä minulle kyllä sanottiin että osakorjaushoidot ovat ihan mahdollisia.. Olen menossa taas tänä syksynä uudelleen niin toivottavasti ovat samaa mieltä vielä. :)
Haluaisin vielä tietää, että tehdäänkö transtutkimuksissa oikeasti jotain aivokuvauksia ja kromosomi tutkimuksia? Itse en epäröisi jos tällaiset tutkimukset osoittaisivat minun olevan nainen.
Lisäksi en voi olla miettimättä oman elämänhistorian vaikutuksia käsitykseen itsestäni. Kuten jo edellä maitsin pienenä leikin ja samaistuin tyttöihin, mutten kokenut silloin varsinaista sukupuoliristiriitaa ainakaan muistaakseni. Minulla oli paljon ystäviä pienenä lapsena ja leikimme paljon ulkona, jolloin leikitkin olivat laidasta laitaan vaikka mitä. Äitini oli kuitenkin kysynyt minulta pienenä jo, että tiedänhän että minä olen poika. Lisäksi minut kiikutettiin eskarissa psykiatrille, koska samaistuin tyttöhin ja piirtelin prinsessoja. Ehkä oon sitten vain ollut niin kovapäinen etten ole kuin vasta aikuisiällä ruennut miettimään omaa tekemistäni/olemistani, koska lapsena olin siitä pitkälti vapaa. Mutta lapsuuteni oli myös monella tavalla turvaton ja vaikea, sitä tarkastellessa ei ihmettele miksi en pidä miehistä ja halua olla mies. Siksi mietinkin onko kokemukseni myös muuttaneet käsitystä sukupuolestani, en halua samaistua mieheen koska miehet ovat olleet elämässäni pahoja ja itseni ajatteleminen miehenä aiheuttaa ahdistusta..? Toisaalta se, että on joutunut selviytymään vaikeista asioista pienestä pitäen melko yksin on ehkä estänyt pohtimasta sitä mitä on.
Vaikeinta on vain miettiä, että miltä sen sukupuolen sitten pitäisi tuntua? Minulle se tuntuu usein olevan toissijainen asia, mutta sitten törmään siihen mm. wc jonoissa ja erilaisissa kaavakkeissa .. Asia erikseen on sitten vielä seksuaalisuus, minusta tuntuu että olisin onnellinen jos saavuttaisin jommassa kummassa edes tasapainon. .Tällä tarkoitan, etten todellakaan voi kuvitella itseäni homosuhteessa, joten ilman korjausta en myöskään hakeudu varmasti ikinä parisuhteeseen. . vaikeutta! :)
Nuo osahoidot joista transtukipisteellä on puhuttu, tarkoittaa sitä että Suomessa translaki ja -asetus ei vaadi täydellisiä korjaushoitoja uuden sukupuolen vahvistamiseksi. Transtutkimusyksiköt ovat myös antaneet transgender-dignooseja jolloin tutkittava ei koe olevansa kumpaakaan sukupuolta. Tällä diagnoosilla on mahdollisuus saada osahoitoja, mutta ne on yleensä haettava yksityispuolelta kun transsukupuolisuus-diagnoosilla hoidot saadaan julkiselta puolelta.
Transtutkimuksissa ei ole koskaan tehty aivokuvauksia eikä ne ole vielä kehittyneet niin pitkälle että tutkimuksen perusteella voitaisiin määritellä todellinen sukupuoli. Kromosomitestejä tehtiin aiemmin, lähinnä siksi että saatiin varmistettua ettei kysessä ollut intersukupuolisuuden tila. Nykyisin kromosomitestejä ei tehdä. Kromosomit ovat transsukupuolisella fyysisen ulkomuodon mukaiset, joten se ei ole mitenkään ratkaiseva tekijä. Tutkimukset ovat psykologisia ja diagnoosi erotusdiagnoosi jolla suljetaan pois psyykkiset sairaudet.
Sukupuolta ei yleensä pohdita eikä sitä pistetä kyseenalaiseksi jos oma koettu sukupuoli ja fyysinen ulkonäkö on "samaa paria". Mikäli koettu sukupuoli ja fyysinen ulkomuoto on ristiriidassa, asia nousee ongelmaksi. Ongelman suuruus ratkaisee lähdetäänkö transtutkimuksiin ja -hoitoihin vai selvitäänkö elämässä ilman diagnoosia ja hoitoja. Esimerkiksi aika moni pystyy elämään sukupuolten välissä ilman dignooseja ja hoitoja, eletään sellaista elämää joka koetaan itselle hyväksi.
Omalta kohdaltani voin todeta että elämäni muuttui täysin kun vihdoinkin saan elää todellisessa sukupuolessani naisena. Muutos oli suuri ja henkinen taakka hävisi sillä hetkellä kun aloin elämään täysipäiväisesti naisena.
Kiitos,
Selventäisitkö vielä, joutuuko siis transgender diagnoosilla maksamaan yksityisellä puolella kaiken itse? Sitäkö se tarkoittaa?
Kyllä, se tarkoittaa sitä ja tottakai myös sitä että silloin joutuu itse etsimään tahot jotka hoitoja haluavat antaa. Ei sekään taida ihan täysin selvyys olla, vaikka olisikin TG-diagnoosi hallussa.
Eli jos sinä, Aloittaja, olisit ruumiiltasi enemmän maskuliininen ja miehekäs, niin sekö saisi sinut tuntemaan olosi pahemmaksi? Eli kyse ei missään nimessä ole siitä, että koska olet melko feminiininen fyysisesti jo nyt, koet että sinun kuuluisi olla nainen ja elämä siten olisi oikeampaa sinulle?
Ja sitten tuosta lapsuudesta... En minäkään lapsena kyseenalaistanut yhtään mitään, riehuin vain poikien mukana ja rakensin puumajoja. Itse tunsin lähinnä tyhjyyttä ja jatkuvaa jonkin kaipuuta, mutta en edes osannut yhdistää tunnetta sukupuoleen liittyväksi ennen kuin päälle 2-kymppisenä! Lapset ovat vain aitoja ja sitä mitä haluavat olla, vasta vartalon ja mielen kehittyessä sitä alkaa kyselemään ja kyseenalaistamaan näitä asioita.
Jokaisen tarina on kuitenkin erilainen - joskus minustakin tuntui kuin olisin ollut joku viallinen versio muiden trans-kundien seassa, koska en tosiaankaan ollut mikään tomboy edes niinä aikoina kun minun piti elää naisena. En tiennyt koko trans-asiasta mitään, ja kun aloin tietämään niin silti piilotin koko jutun kymmeneksi vuodeksi pois mielestäni, ennen kuin elämästä vain tuli liian mahdotonta.
No joo kyllä. Minulla ei ole juuri mitään miehekästä. Olen hintelä mutta pitkä. Kasvotki herättää aina joskus miesten vessaan mennessä sen että miehet varmistaa wc.n ovesta että he ovat tulleet varmasti oikeaan vessaan.. :) vaikka kyllä mä mielestäni tunnistettava poika kasvoilta olen. Mut joo ahdistus olisi suurempi jos olisin miehisempi.
Lähtökohtasi on fyysisesti vielä tässä vaiheessa myönteiset korjausprosessiin lähtemiseksi. Hoitojen lopputulos voisi olla hyvinkin onnistunut. Mutta jos odottelet pidempään, tilanne voi pahentua kun miehistyminen lisääntyy.
Naisellisia piirteitä ei tule ottaa perusteeksi päätökselle, sisäinen kokemus on ratkaiseva.
Aloittaja, ensimmäinen viestisi tuntuu ihan kuin joltain jota minä olisin voinut kirjoittaa! Minulla myös oli vahvasti miehisyys ja sen puute sidoksissa itsetuntooni nuorempana. Minulla ongelma muodostui siitä, että en hakeutunut koskaan psykologin tai minkään lääkärin pakeille vaan tein kaikki päätökset vain itse perustuen omiin tunteisiini. Nyt vasta 27-vuotiaana olen alkanut aloitella terapiaa ja puhumaan asioistani hoitoalan työntekijöiden kanssa. Ja nyt kaikki onkin sitten sekaisin. On erittäin hyvä ja tärkeää, että käyt sekä psykologilla että transasioihin erikoistuneessa paikassa. Minä tein virheen aikanani siinä etten mennyt ja nyt sitten selvittelen kuka olenkaan. Luulen olevani kuitenkin kaiken jälkeen tyttömäinen "poju" poika. Nyt ainakin se tuntuu luontevimmalta. En kyllä edelleenkään tunne että minusta kasvaisi koskaan miestä. Ainakin kun katson miehiä joita kaduilla kävelee.
Minulla on myös pariskuntakäsitys ollut aina se että olen suhteessa jossa on mies ja nainen. En siis mitenkään ole homopareja vastaan, ja jos jotkut muut ovat homosuhteessa, on se ihan ok, mutta en osaa kuvitella itse olevani toinen näistä miehistä. Jotenkin ennen aina ajattelin olevani se nainen suhteessa, ja nyt jos olenkin itse mies ja olisin suhteessa se mies niin en tiedä miten asiat menee :S
Ihanaa kuulla, että jollakulla muullakin samoja tuntemuksia! :)
Mutta kärsit siis huonosta itsetunnosta sen vuoksi ettet ole miehenä uskottava, mutta haluaisit olla? Ymmärsinkö oikein? Itsellä se miehisyys on vain pakollinen harmi joka nyt sattuu olemaan mussa ja en mitenkään koe olevani uskottava siinä roolissa. Terapiassa oon jo laukannu enemmän ja vähemmän noin 5 vuotta, joten asioita on koluttu jo satoja tunteja.. silti tämä asia palaa mieleeni aika ajoin enemmän ja vähemmän, muttei koskaan tunnu katoavan. Minäkin ajattelen että poikana olisi kiva olla, ehkä (jos saan pitää ruumiini ja karvat olisivat poissa!). Mutta kun vanheminen kuuluu ihmisen elämään niin poika ei voi olla aina, joskus olisi kasvettava aikuiseksi mieheksi. :/ Kai?
Mutta kiva kuulla että olet hakenut apua ja se auttaa varmasti vaikka tuleekin aika ajoin olemaan tosi rankkaa. Voi kuitenkin ajatella, että ennemmin tai myöhemmin ne asiat on pakko kohdata..mielluummin nyt kuin seota nelikymppisenä.. :) tsemppiä!
No kyse oli minulla oikeastaan siitä että miehenä oleminen/ mieheksi kasvaminen tuntui liian vaikealta. Ja lopulta noin 20-vuotiaana, kun olin käynyt armeijan, totesin etten enää "jaksa" vaan tavallaan päästin itseni rennoksi ja lakkasin "kehittämästä" itseäni mieheksi. Ja myös tuntui siihen asti siltä tosiaan, että "huijaan" muita ja "esitän olevani mies vaikken sitä olekaan". Mutta nyt 7 vuotta myöhemmin olen tajunnut, että en tietenkään jaksanut koska lapsuuteni oli sellainen että jouduin itse pitämään huolen itsestäni ja olemaan todella aikuisempi kuin mitä pitäisi (äitini oli alkoholisti eikä muita perhettä ollut). Joten osittain oli kyse siitä vain, etten halunnut olla AIKUINEN. Huomasin tämän sitten myöhemmin kun ajattelin itseäni naisena, ja yritin olla elämässä järkevä ja vastuullinen niin tämä tekikin oloni huonoksi. Siitä tajusin ettei koskaan ollutkaan ydinkysymys se olenko mies vai nainen vaan se että haluan olla lapsi enkä aikuinen.
Nyt tällä hetkellä koenkin että olen nyt ikäänkuin poika(nen) :) eli identifioidun kyllä pojaksi, mutta en osaa ajatella itseäni ainakaan vielä miehenä. Tiedostan kuitenkin että olen mies biologisesti ja kukaan ei voi minulle sanoa etten olisi mies. Eli tavallaan itsetuntoni on parempi. Monta kertaa olen ajatellut että alan miehistämään itseäni mutta ei se toimi ellei se tule luonnostaan ja "puoli-itsestään" Joten yritänkin nyt pitää itseni vain omana itsenäni, ja niin että olen tyytyväinen :)
Muista että voit olla sellainen mies/ poika mitä haluat ikinä ollakaan. Ei, sinun ei tarvitse "kasvaa" minkäänlaiseksi jos et halua, ja todellinen kasvuhan onkin sitä joka tapahtuu itsestään niin ettet huomaakaan. Ei sitä että jonain päivänä näytät joltain kaapilta joka pystyy vetämään turpaan kaikkia. Ei ei. Päinvastoin tällaiset tyypit ovat tyhjiä sisältä usein ja kaipaisivat nimenomaan sitä terapiaa. Joten mieti enemmän sitä kuvaa mikä sinulla päässä on siitä mikä ON mies? Tämä oli minulla vääristynyt kuva tosi pitkään.