Estynyt persoonallisuushäiriö..

Minulla on.
Ai että miten elää? Se vaihtelee. Missä on perimmäiset syyt? Onko muita pers.häiriöitä?
Yleisesti tärkeää on luottamuksen luonti. Monilla taipmuksia kuitenkin riippuvaisuuteen. Tietynlainen riippuvaisen persoonallsuuden ja estyneen personallisuuden ero voi olla vain takertuvuudessa. Toinen taas voi olla vetänyt ne tunteensa armeijan termein "perseeseen" ja on lähellä eristäytyvää persoonallisuutta. Kannattaa varmaan noiden välillä tasapainoilla.

Rohkaisua, itseluottamuksen nostoa. Monet heistä ovat melkoisia narsistin vastakohtia (vaikka jotkut harvat voivat olla jopa narsisteja).
Minun päässäni liikkuu seuraavia ajatuksia:
* Olen täysin paska
* En voi häiritä muita
* Mokaan kuitenkin
* Entä jos se pahoittaa mielensä, kun otan kontaktia
* Tekisi mieli auttaa, mutta tuskin osaan tarpeeksi hyvin
* Ota sinä se, ei mulla ole mitään väliä
* En ole ansainnut tätä (positivisista asoista)

Kuulostaa muuten aika kroonisesti masentuneelta ja pelokkaalta, eikö vain?

Mulla tuntuu olevan ihan samanlaisia ajatuksia. Esim.jos olen ylittämässä tietä ja vastaan tulee auto mietin,etten voi katsoakaan sinne suuntaan nähdäkseni päästääkö se mut tien yli, koska mulla on niin ruma naama. No vähän huono esimerkki ehkä mutta kuitenkin.

Jonkinlainen diagnoosikin on että olen estynyt, vaikka mitä hyötyä siitäkin tiedosta on? Tuntuu ettei yhtään kukaan ota tosissaan tätä ainaista pelkoa ja jännittämistä, mitä tunnen joka ******* kerta kun olen toisten ihmisten kanssa, tuttujenkin, vaikken siis haluaisi tuntea.

Oli pakko kertoa tähän omista kokemuksista, kun tuntui niin tutulta tuo ylläkerrottu. Miten sitten tällaisen ihmisen kanssa pitäisi elää?
Osaisinpa sanoa, mutten osaa. Ehkä kuitenkin jo auttaa kun tietää, miksi se toinen käyttäytyy siten kuin käyttäytyy.
Tietysti kärsivällisyys ei ole haitaksi tässäkään asiassa, mulla voi mennä vuosia ennenkuin luotan johonkin ihmiseen tai pystyn olemaan rennompi hänen seurassaan, enkä silloinkaan välttämättä pysty. No joo,aika pitkä aika, mutta eihän tällekään pirun häiriölle mitään voi.

Onkohan mullakin tää häiriö. Ajatuksesi ovat aikas tuttuja.
Minä pidän itseäni täysin turhana enkä arvosta itseäni lainkaan.
En pysty pyytämään keneltäkään apua. Jotenkin tunnen olevani niin turha etten salli kenenkään käyttävän muhun aikaansa, rahaansa yms lainkaan.
Pistän kaikki muut itseni edelle. Muiden tarpeet ovat omiani paljon tärkeämpiä. Lapsena en pyytänyt mitään sillä siskoni tarvitsivat jotain oli se paljon tärkeämpää.
Muistan että joulut ja syntymäpäivät olivat aina hyvin ahdistavia. Tuntui pahalta kun joku oli laittanut rahaa muhun. Joskus kysyinkin äidiltäni että voiko jonkun tavaran palauttaa ja jos se onnistui sanoin etten halua sitä, jolloin äiti saa rahat takaisin.
En ole koskaan voinut tehdä mitään päätöksiä mitkä koskevat muita. Pelkään että mokaan jotenkin ja muut joutuvat kärsimään mun takia.
Häpeilen myös aika paljon kaikkea itsessäni. Niin ulkomuotoa kuin henkistä puolta.

Olen muutenkin aina ollut hiljainen ja omissa oloissani. Ainoat ihmiset joiden seurassa voin olla rennosti ovat joko perheenjäseniäni taikka kaverini jonka olen tuntenut koko ikäni. Koulussa aina vain roikuin porukan hännillä, en koskaan osallistunut mihinkään keskusteluun. Yleensä myös tarkkailin kaikkia etsien jotain merkkiä että he ajattelevat musta jotain pahaa, ja taidan tehdä sitä edelleen.

No ainakin itse koen että ihmiset jotka näyttävät sen että ovat hyväksyneet mut niin heidän kanssaan on helpompi olla. Mutta jos koen jotain negatiivisuutta itseäni kohtaan peräännyn ja alan välttelemään.

Tiedän että ajatukseni ovat ehkä jopa lapsellisia ja saattavat kuullos ns teini angstilta, ja kyllä mä sen tiedän että ihmisena varmaan olen ihan yhtä tärkeä kuin kaikki muutkin. Ja itse mielelläni autan muita niin mitä pahaa siinä on jos joku auttaa mua. Mutta kun tämä mun ajatusmaailma on jotenkin automaattinen. Se on tunne ja ajatus mikä tulee heti ilman että kyseenalaistan sitä. Helppo on sanoa toisin taas tuntea asia oikealla tavalla....