Täällä on niin paljon toivonsa menettäneitä ihmisiä, että ajattelin josko tarinani voisi antaa edes jollekkulle toivoa! Muistelin tänään millaista minun elämäni oli joskus, ja huhhuh, olen niin kiitollinen, että se ei ole sitä enää.
Eli minä, mies 27, olin 22 vuotta ihan yksin. Olin haamu, olin masentunut, työtön, ex-koulukiusattu, kouluttamaton ja muutenkin eristyksissä koko maailmasta. Olin ujo, hiljainen, ruma ja vihasin ihmisiä yli kaiken. Etenkin naisia. Mielestäni he kaikki olivat pinnallisia huoria (osa toki onkin, mutta ei kaikki). Päivät kuluivat kotona yksin koneella, olin niin yksinäinen että ahdisti ja melkein kuolin siihen tunteeseen. Ajattelin jääväni ikuisesti yksin.
Sitten eräänä päivänä juurikin tällä palstalla, yksinäinen nuori nainen etsi ystäviä. Lähetin sähköpostia hänelle (vaikka edelleen ''vihasin'' naisia), en odottanut että hän edes vastaisi tai mitään, mutta vastaus tuli. Juttelimme niitä näitä ja jaoimme toistemme elämäntarinat. Hieman ennen oikeaa tapaamistamme tunsin kuinka ''jää'' oli alkanut sulaa sisimmästäni. Ajattelin tätä tyttöä päivät ja yöt, jotenkin välitin hänestä. Tottakai mielessäni pyöri, että on liian hyvää ollakseen totta jne.
Kolmeviikkoa siis juttelimme netissä ja sovimme lopulta tapaamisen. Asuimme samassa kaupungissa. Melkein jänistin tapaamisesta, sillä ajattelin, että viimeistään ulkonäköni ajaa hänet pois. Mutta ahdistuksesta huolimatta menin tapaamispaikalle. Ketään ei näkynyt ja olin varma, että hän ei tule. Melkein kiehuin. Huonosta itsetunnosta johtuen en pystynyt katsomaan ihmisiä, vaan tuijotin lähinna asfalttia siinä odotellessa. Yllättäen viereeni pysähtyy jalat. Sydämeni sykähtää ja melkein tärisen. Lopulta nostin katseeni ja todella upea tyttö katsoo minua. tuijotan vain hänta enkä pysty sanomaan mitään. Lopulta hän hymyilee ja kysyy nimeäni. En itse muista mitä sanoin mutta hänen mukaansa olin vain sanonut ''joo''.
Noh, menimme kahvilaan, tilasimme, eikä siellä istuessamme kumpikaan puhunut mitään. kun kahvit ja pullat oli syöty, ajatelin, että noniin, olin oikeassa, tääs yksi tyttö joka ei pidä minusta. Lisäksi hän oli niin nätti, etten uskonut että hän olisi voinut olla yksinäinen vaikka oli kertonut netissä. Lähdimme kahvilasta ja saatoin tytön ratikkapysäkille, sitten hän sanoi että haluaisi nähdä ensi viikolla. Olin ihan ällikällä lyöty ja sanoin että sovitaan myöhemmin tarkemmin. Tapasimme uudelleen ja aina vain uudelleen, lopulta juttukin alkoi luistaa kun muutamana ekana kertana emme paljon puhuneet.
Ja tässä sitä nyt ollaan viis vuotta myöhemmin. Olemme toistemme ensirakkaudet. Menimme vuos sitten naimisiin, ja meillä on puolivuotiaat kaksoset (oli iso shokki kun tulikin kaks yhellä kertaa :D). Oon töissä ja siellä on hyviä työkavereita vaikkei paljon vapaa-ajalla nähäkään, en ole enää kovin ujokaan, ja elämä muutenkin maistuu. Vaimoni on ihana, ja usein saan kuulla miespuolisiltakin kehuja upeasta vaimostani ja olen niin samaa mieltä. Hän on täydellinen.
Joten kaikille yksinäisille, jotka kaipaa kumppania, niin on tässä maassa teillekkin joku! Se ei ehkä tule oveltasi hakemaan, mut esim netistä kannattaa ahkerasti etsiä ja tavata niitä oikeessa elämässä. Kaks ujoo ja/tai yksinäistä on hyvä yhdistelmä, sille ne ymmärtää toisiaan , eikä haittaa vaikka ekoilla treffeillä sanois vaan kolme sanaa. Kun tarpeeks monta kertaa tapaa ni kyllä sit alkaa puhekin sujua. Tsemppiä!
Eli minä, mies 27, olin 22 vuotta ihan yksin. Olin haamu, olin masentunut, työtön, ex-koulukiusattu, kouluttamaton ja muutenkin eristyksissä koko maailmasta. Olin ujo, hiljainen, ruma ja vihasin ihmisiä yli kaiken. Etenkin naisia. Mielestäni he kaikki olivat pinnallisia huoria (osa toki onkin, mutta ei kaikki). Päivät kuluivat kotona yksin koneella, olin niin yksinäinen että ahdisti ja melkein kuolin siihen tunteeseen. Ajattelin jääväni ikuisesti yksin.
Sitten eräänä päivänä juurikin tällä palstalla, yksinäinen nuori nainen etsi ystäviä. Lähetin sähköpostia hänelle (vaikka edelleen ''vihasin'' naisia), en odottanut että hän edes vastaisi tai mitään, mutta vastaus tuli. Juttelimme niitä näitä ja jaoimme toistemme elämäntarinat. Hieman ennen oikeaa tapaamistamme tunsin kuinka ''jää'' oli alkanut sulaa sisimmästäni. Ajattelin tätä tyttöä päivät ja yöt, jotenkin välitin hänestä. Tottakai mielessäni pyöri, että on liian hyvää ollakseen totta jne.
Kolmeviikkoa siis juttelimme netissä ja sovimme lopulta tapaamisen. Asuimme samassa kaupungissa. Melkein jänistin tapaamisesta, sillä ajattelin, että viimeistään ulkonäköni ajaa hänet pois. Mutta ahdistuksesta huolimatta menin tapaamispaikalle. Ketään ei näkynyt ja olin varma, että hän ei tule. Melkein kiehuin. Huonosta itsetunnosta johtuen en pystynyt katsomaan ihmisiä, vaan tuijotin lähinna asfalttia siinä odotellessa. Yllättäen viereeni pysähtyy jalat. Sydämeni sykähtää ja melkein tärisen. Lopulta nostin katseeni ja todella upea tyttö katsoo minua. tuijotan vain hänta enkä pysty sanomaan mitään. Lopulta hän hymyilee ja kysyy nimeäni. En itse muista mitä sanoin mutta hänen mukaansa olin vain sanonut ''joo''.
Noh, menimme kahvilaan, tilasimme, eikä siellä istuessamme kumpikaan puhunut mitään. kun kahvit ja pullat oli syöty, ajatelin, että noniin, olin oikeassa, tääs yksi tyttö joka ei pidä minusta. Lisäksi hän oli niin nätti, etten uskonut että hän olisi voinut olla yksinäinen vaikka oli kertonut netissä. Lähdimme kahvilasta ja saatoin tytön ratikkapysäkille, sitten hän sanoi että haluaisi nähdä ensi viikolla. Olin ihan ällikällä lyöty ja sanoin että sovitaan myöhemmin tarkemmin. Tapasimme uudelleen ja aina vain uudelleen, lopulta juttukin alkoi luistaa kun muutamana ekana kertana emme paljon puhuneet.
Ja tässä sitä nyt ollaan viis vuotta myöhemmin. Olemme toistemme ensirakkaudet. Menimme vuos sitten naimisiin, ja meillä on puolivuotiaat kaksoset (oli iso shokki kun tulikin kaks yhellä kertaa :D). Oon töissä ja siellä on hyviä työkavereita vaikkei paljon vapaa-ajalla nähäkään, en ole enää kovin ujokaan, ja elämä muutenkin maistuu. Vaimoni on ihana, ja usein saan kuulla miespuolisiltakin kehuja upeasta vaimostani ja olen niin samaa mieltä. Hän on täydellinen.
Joten kaikille yksinäisille, jotka kaipaa kumppania, niin on tässä maassa teillekkin joku! Se ei ehkä tule oveltasi hakemaan, mut esim netistä kannattaa ahkerasti etsiä ja tavata niitä oikeessa elämässä. Kaks ujoo ja/tai yksinäistä on hyvä yhdistelmä, sille ne ymmärtää toisiaan , eikä haittaa vaikka ekoilla treffeillä sanois vaan kolme sanaa. Kun tarpeeks monta kertaa tapaa ni kyllä sit alkaa puhekin sujua. Tsemppiä!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hieno tarina Hermanni!
Kiva, että kerroit tarinasi. Ehkäpä se valaa hieman toivoa meihin, jotka nyt kamppailemme tuon yksinäisyyden kanssa! :)