On tämä masennus sitten kumma tauti. Tämän palstan kirjoitusten perusteella monelle masennus tuottaa itsemurha-ajatuksia ja yleensäkin kaikkea negatiivista. Löytyykö tästä taudista mitään positiivista?
Ainakin minulle tulee mieleen, että tämä palsta on jo positiivinen asia. Kun joku sanoo, ettei jaksa elää, niin heti on perässä monia kirjoituksia, jotka kannustavat jaksamaan.
On myös olemassa hyviä lääkkeitä (joilla on myös omat sivuvaikutuksensa), jotka kumminkin auttavat ainakin jossakin määrin.
Onneksi on myös terapioita, psykiatreja ja psykologeja, jotka on koulutettu auttamaan meitä masentuneita.
Onneksi on myös ihmisiä ympärillä, jotka auttavat ja kuuntelevat.
Ainakin minulle tulee mieleen, että tämä palsta on jo positiivinen asia. Kun joku sanoo, ettei jaksa elää, niin heti on perässä monia kirjoituksia, jotka kannustavat jaksamaan.
On myös olemassa hyviä lääkkeitä (joilla on myös omat sivuvaikutuksensa), jotka kumminkin auttavat ainakin jossakin määrin.
Onneksi on myös terapioita, psykiatreja ja psykologeja, jotka on koulutettu auttamaan meitä masentuneita.
Onneksi on myös ihmisiä ympärillä, jotka auttavat ja kuuntelevat.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ihana kirjoitus :). Josta tuleekin heti mieleen, että positiivisuus ruokkii itse itseään. Kuin myös ikävä kyllä se negatiivisuus.
Kiitti sulle!
Näin on, kummallinen tauti. Hiukan vaikeata masennuksesta on mitään positiivista keksiä. Ehkä se, että ainakin oppii kuuntelemaan itseään ja mahdollisesti elämään niin, ettei anna masennukselle lisää kasvualustaa. En ole laskenut montako kertaa olen masennuksen kourissa ollut, mutta siitä huolimatta elämässä on aina jotain hyvää, ja siitä hyvästä kannattaa kiinni pitää.
(pieni sarkasmivaroitus tähän...)
Ainakin itse sanoisin että masennuksen ansiosta olen saanut paljon kokemuksia joita ei kovin monella ole. Ilman masennusta en olisi istunut amerikkalaisessa poliisiautossa enkä olisi äänestänyt presidentinvaaleissa samalla kun olin kiinni munuaisdialyysikoneessa...
Vakavammin sanottuna, sairauden myötä olen myös tavannut monia ihmisiä joita ei muuten olisi ikinä tullut tavattua. Ihmisiä joitten elämä oli mennyt täysin pilalle huumeittenkäytön takia. Naisia joita mies on pitänyt vankina kotona 20 vuoden ajan. Nuori mies, joka oli varma siitä että Jumala tekee hänestä profeettaa. Keski-ikäinen nainen, joka luuli että hänen naapurinsa tekevät jotain saatananpalvontarituaaleja vahingoittaakseen häntä. Maanisia ihmisiä jotka vaihtavat vaatteita vähintään 5 kertaa päivässä. Nainen jonka mahalaukku oli poistettu mahasyövän takia. 95-vuotias Jehovan todistaja, joka joka päivä mietti vierailijoittensa kanssa tuleeko Harmageddon tänään vai huomenna. Psykoottisia ihmisiä jotka kyselevät kummallisia asioita, kuten "voiko siitä tulla sokeaksi jos veteen laitetaan jotain tippoja", mutta eivät sitten osaa selittää tarkemmin että mitä oikein tarkoittavat.
Tietenkään kaikki näistä tapaamisesta eivät ole olleet miellyttäviä. Mutta niistä huomaa, että meitä on moneksi. Ja oppii ajattelemaan, että onneksi minulla ei sentään ole *tuota* sairautta. Siis oppii näkemään että asiat voisivat olla huonomminkin. Ehkä meillä jokaisella on jokin kirous elämässämme, mutta minusta tuntuu, että masennus ei ole niistä pahin. En vaihtaisi paikkaa sen vammaisen nuoren naisen kanssa joka ei pystynyt liikuttamaan muuta kuin päätään ja joutui nukkumaan happinaamari kasvoilla.
On tavallaan myös toiveena, että sitten kun on tarpeeksi voimia, pystyisin myös edes yrittämään vaikuttaa niihin asioihin joissa olen huomannut puutteita. Kun olin kevään mittaan sairaaloissa, sekä somaattisissa että psykiatrisissa, niin näin ja koin paljon asioita joista en pitänyt. Jotkut asiat olivat pienempiä, jotkut isompia. Esim. keskussairaalassa ei ollut deodoranttia lainkaan; vaikka minua käytettiin suihkussa ja pyyhittiin pesulapuilla, ällöttävä hienhaju tuli nopeasti takaisin. Se oli todella inhottavaa. En jaksa uskoa että tulisi kovin kalliiksi että tämä pikkuasia korjattaisiin. Yhdessä sairaalassa myös kirjoitin palautelappuun, että eikö suihkuhuoneen seinään voisi asentaa tangon, josta voisi ottaa kiinni jos rupeaa heikottamaan. Koska minua ainakin pelotti käydä suihkussa siellä juuri tuon takia. Ja vanhusten kohtelu sitten... vanhukset menevät usein sekaisin silloin kuin heillä on joku tulehdus, vaikka he eivät muuten olisi vielä lainkaan höperöitä. Vanha nainen joka olisi ehdottomasti halunnut päästä kotiin yöksi nähdäkseni sidottiin kiinni sänkyyn kahden hoitajan voimin sen sijaan että kukaan olisi yrittänyt selittää asiaa hänelle. No, en tiedä olisiko hän ymmärtänytkään, mutta jotenkin karulta se tuntui. Näitä esimerkkejä riittää vaikka kuinka paljon. Siis tämän jorinan pointti on, että ehkä sairauden aiheuttamien kokemuksien myötä pystyn jonain päivänä saamaan aikaan jotain hyvää.
Vielä ei ole voimia, mutta ehkä jossain vaiheessa.
Eihän depiksestä tarvitsekaan mitään positiivista keksiä, hirveää kidutustahan tämä.
Sitä tarkoitin aiemmin, että positiivisuus ruokkii positiivisuutta ja negatiivisuus myös itse itseään. Mikäänhän asia ei ole mustavalkoista tietenkään mutta kuten huomaamme niin kaikki tämän tyyliset kirjoituset niin sanotusti "ammutaan alas". eli maailmankuva on negatiivisesti värittynyt. Tästä on kyse ja tästä on orastavia tutkimuksia että muutokset näkyvät myös aivoissa. Siksi normalisoituminen vie niin paljon aikaa?
Itse uskon, että tästä voi selvitytyä täysin. Jos en uskoisi, en varmaan enää olisi täällä.
Oletpa aloittaja kokenut melkoisia juttuja! Aina voi olla huonommin. Ja paremmin. tuo lienee totta, että muiden auttaminen tuottaa suurta mielihyvää. Eli ns hyväntekijätkin ovat pohjimmilltaan itsekkäitä :D Mistä pääsemme ihmisluontoon ja biologiaan.. Evoluutioon. Josta tulee mieleen et eihän depis ole vain luonnonvalintaan perustuva asia. Mikä onkin jo synkempi näkökulma heti. Lienen siis oikeilla jäljillä ;)!!
Että kirjoitin hassusti.. eh, tarkoitin, että tästä on ja lienee vasta orastavaa tutkimus tulosta, että depressio muuttaa aivojen ja siis hermoratojen rakennetta. Voisi kuvitella että kun ihminen tavallaan "oppii", eli syntyy uusia ns kytköksiä, olemaan depressoitunut niin siksi toipuminen on myös yhtä hidasta?
Että kirjoitin hassusti.. eh, tarkoitin, että tästä on ja lienee vasta orastavaa tutkimus tulosta, että depressio muuttaa aivojen ja siis hermoratojen rakennetta."
Tämän kerroin lääkäreilleni tuossa 1900-luvun lopulla mutta eivät ottaneet todesta potilaan mielipidettä kuten eivät vielä tänäkään päivänä. Laitanko lääkäreiden nimet ketkä mua hoitaneet ja joille tuosta kerroin aikoinaan?
"Voisi kuvitella että kun ihminen tavallaan "oppii", eli syntyy uusia ns kytköksiä, olemaan depressoitunut niin siksi toipuminen on myös yhtä hidasta?"
Paskaa.
En noista hermoradoista tiedä mitään, mutta se on kyllä tietääkseni totta että monet ihmisten tavat reagoida asioihin ovat opittuja. Joillekin ihmisille esim. tulee aina päänsärky kun he joutuvat johonkin stressaavaan tilanteeseen. Se on (tiedostamatta) opittu tapa reagoida tilanteeseen, ja sen voi myös poisoppia.
Saattaa olla, että sama pätee masennukseen.
Niin, monet käyttäytymismallit ovat usein tiedostamattomia ja opittu jo aivan pienenä. Eli parantuminen depiksestäkin on jonkinlaista poisoppimista. Ehkäpä.
Ampukaa vaan alas. Niin rauhassa kuin pystytte. En katsos välitä, mistään :) Olen traumatisoitunut ja negatiivinen.
Ja aloittajalle vielä niin siksi myös kirjoittelin kun on hieman samanlainen fiilis (kuin kirjoittelit jossain muussa postauksessasi), että olin jonkun aikaa sitten todella paljon huonommassa kunnossaa. Sitä ei nimittäin välttämättä edes havaitse. Muutos aikasempaan on silti dramaattinen. Olin positiivinen, avoin ja ns perusonnellinen ihminen ennen kuin tapapahtui jotain joka sitten romautti kaiken. Ihmettelen kyllä vieläkin, että miten voi olla näin pohjalla?