Pitääkö lesbon olla?

Mutta toisaalta yrittää ottaa elämä kevyesti. Ei tämä niin vakavaa ole, tämä on vain elämää.

Minusta on ainakin tässä vuosien varrella kasvanut aika kivipatsas.

Toisaalta se on hyvä, minua ei juuri mitkään jutut ns. hetkauta, eikä minua saisi esimerkiksi "luopumaan" lesboudesta vaikka tappaisi. En usko että lesboudesta voisi luopuakaan, se kun nääs ei ole mikään valinta.

Luulen, että mitä enemmän kaikenmaailman hihhulit yrittävät lesboja ja homoja "parantaa" tai esimerkiksi sillä kuuluisalla helvetillä uhata, sitä voimakkaammaksi homot ja lesbot kasvavat - ainakin itsellä on käynyt niin.

Valitettavasti tiedän myös tapauksia jossa kaikenlainen kiusanteko on murtanut ihmisen siihen pisteeseen, että tuo "tappo" (lue: itsemurha) on ollut ainoa pakotie.

Olisipa mielenkiintoista jos tehtäisiin tutkimus, kuinka suuri osa nuorten (varsinkin maalla asuvien) itsemurhista johtuu sitä että he kokevat etteivät milloinkaan tulisi hyväksytyiksi homoseksuaaleina ja paineiden alla tekevät epätoivoisen teon. Kiusatun viimeinen hätähuuto.

(Tuosta tulikin mieleen, että nämä "jeesustelijat" ne ovatkin paholaisen kätyreitä!!!)

Homoseksuaalisuutta kiusa, ilkeily tms. manipuolointi ns. OMASTA MIELESTÄ TERVEIDEN (HAH!) ihmisten taholta ei paranna.

Itse elän vaikka sitten kiusallanikin LESBONA, kerta sitä olen ja kehtaan vielä nauttiakin siitä/elämästäni!

Useamman kerran olen saanut kuulla, kuinka homouteni on MUILLE hankala asia. Mun osa on vain ymmärtää sitä solvaamista ja hyväksyä heidän hirveän hankalaksi muuttunut elämä.

Voih voih.

En tosin jaksa enää kauheasti liikuttua moisista kommenteista. Ulostullessa se oli rankempaa. Nyt vain hymähtelen tai en vaan välitä.

Uskontoa monet pitävät jykevimpänä lyömäaseena homoseksuaalisuutta vastaan. Toinen yhtä raskas ase on sukulaisten ja läheisten asenne silloin, kun he sulkevat ihmisen kokonaan ulos elämästään. Ulkonäkökysymys lienee ongelmista pienimpiä.

Tulin uskoon kauan ennen kuin ymmärsin olevani lesbo. En vieläkään täysin ymmärrä, miksi ihmisen pitäisi luopua yhdestä voidakseen olla jotain toista. Olen säilyttänyt henkilökohtaisen jumalasuhteeni koko tämän ajan ja sen avulla olen kestänyt nuo mainitsemasi asiat. Toisissa asioissa on oltava kova ja toisissa taas pehmeä. Joka tapauksessa ihmistä ei ole luotu pyristelemään yksin, vaan elämään lähellä Luojaansa ja toista ihmistä.

Jeesus ei tuominnut ketään, jeesustelija taas tuomitsee kenet tahansa paitsi itsensä. Vanhatestamentillinen helvettiin toivottaminen vanheni jo 2000 vuotta sitten, mutta kaikki meistä eivät ole huomanneet sitä vieläkään.

"Kivipatsas" tuo mieleeni ihmisen joka on jäädyttänyt tunteensa ja on kova mutta silti sisimmässään haavoittuva. Mutta kyllä mielestäni elämä avoimesti lesbona vaatii tiettyä luonteen lujuutta, pitää olla vahva persoona ettei anna kenenkään loukata. Lesbona olen joutunut ottamaan enemmän riskejä kuin mitä vastaavasti heterot, kuten omille vanhemmille, perheelle, ystäville ja työ/opiskelukavereille kertominen jne. Olen siinä onnellisessa asemassa, että suurin osa hyväksyy minut täysin, mutta joillekin sukulaisille tämä asia on ongelma. Olen kuitenkin itse niin sinut identiteettini kanssa, etten edes osaa ottaa loukkauksena selän takana puhumista tms. Se on mielestäni vain heidäm ahdaskatseisuuttaan,jolle MINÄ en voi mitään. Mutta osaan hyvin kuvitella, ettei elämä lesbona ole kaikille helppoa ja itseänikin välillä ärsyttää se että lesbous eriarvoistaa minua, ihmiset kyselevät kaikenlaista, enkä aina jaksa korjata heidän käsityksiään jos joku erehtyy luulemaan heteroksi -en vaan aina jaksa. Toki ymmärrän että ollaan kiinnostuneita asiasta joka ei ole omalla kohdalla arkipäivää ja siksi mielellään kyllä yleensä vastailen ja kerron, haluan omalta kohdaltani tehdä asiaa arkipäiväisemmäksi koska sitähän se on. Välillä vaan ei jaksa ja silloin annan ihmisten rauhassa luulla mitä haluavat... jos niillä ihmisillä ei ole sen suurempaa merkitystä elämässäni. Minäkin olen ylpeä itsestäni, enkä haluaisi olla muutakaan! Luulen että jo itse lesboksi syntyminen on yksi vahvuuksiani :)

Minulla ei ole sellaista voimaa ja rohkeutta, että pystyisin puolustamaan itseäni tai muitakaan homoseksuaalisia kaiken maailman ihmettelijöitä ja jeesustelijoita vastaan. Siihen tarvitaan mielestäni vähintään kaksi ihmistä. Jos seurustelisin, niin silloin en välittäisi toisten mielipiteistä, mutta koska olen yksin, en jaksa. Olen riippuvainen toisten hyväksynnästä, sillä en saa keneltäkään sitä rakkautta, josta voisin saada voimaa kestää pilkkaa, halveksuntaa, syrjimistä, yksinjättämistä...

Julkisissa tiedotusvälineissä olevat uskonnollisten (ahdasmielisten ja suvaitsemattomien) ryhmien kommentit kannattaa jättää omaan arvoonsa. Nekin ovat vähemmistöä. Huolestua kannattaa vasta jos tuosta vähemmistöstä tulee enemmistöä. Näiden ryhmien äärimmäisen jyrkät kirjoitukset ja teot (esim. polvirukoilu eduskuntatalon edessä samaa sukupuolta olevien avioliitoista päätettäessä ym.) herättävät pääasiassa vain paheksuntaa ns. tavallisten (luterilaisten) kansalaisten keskuudessa riippumatta siitä mitä he ajattelevat homoista ja lesboista. Polvirukoilijat tekivät itselleen vain ns. karhunpalveluksen ja myötätunto tuli vähemmistöllemme.

Itse olen lähinnä ollut positiivisesti yllättynyt siitä kuinka tuttavat ja työtoverit ovat suhtautuneet lesbouteeni sen jälkeen kun tulin ulos kaapista. Toki joukkoon mahtuu muutamia harvoja puolituttuja, jotka ovat olleet jättäneet yhteydenpidon tms., mutta pääsääntöisesti suhtautuminen on olut todella myönteistä enkä ole kohdannut mitään syrjintää työpaikalla tai kadulla. Pelkäsin sitä ihan turhaan. :)

Voi olla, että mulla on ollut vain onni lähiympäristöni suhteen, mutta toisaalta monille tuttaville ja työkavereilleni on lesbouteni ja rekisteröity parisuhteeni tullut täytenä yllätyksenä, koska en poikkea ulkonäöltäni(ei kaikki heteronaisetkaan meikkaa ym.)/käytökseltäni mitenkään ns. valtaväestöstä, en ole miesvihaaja enkä parjaa heteroita enkä koe tarvetta erityisesti korostaa lesbouttani, vaan tuon sen luonnollisella tavalla esiin normaalissa keskustelussa vaikkapa edellisen päivän tapahtumista kotona työpaikan kahvipöydässä. Itse koen, että tämä tapa on paras lisätä suvaitsevuutta ja tietoisuutta siitä, etteivät lesbot eroa muista ihmisistä muutenkuin seksuaalisen suuntamisena johtosta, joka taas on hyvin yksityistä yksityiselämää. Eihän heteroidenkaan sänkyelämä kuulu muille!

Toki asiat eivät välttämättä ole kaikkialla yhtä hyvin eivätkä ihmiset yhtä suvaitsevaisia, mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että jos joutuu seksuaalisen suuntautumisensa johdosta syrjityksi ja haukutuksi, niin kannattaa miettiä sitä, millaisen kuvan antaa itsestään - ja lesboista ylipäätänsä. Omalla käyttäytymisellään ja puheillaan voi jossain määrin vaikuttaa siihen miten ympäristö asiaan suhtautuu. Jos asuu jossain suvaitsemattomassa periferiassa, niin kannattaa harkita muuttoa pääkaupunkiseudulle. Niin minäkin tein, vaikkei se välttämättä oliskaan ollut tarpeen. Tosin löysin täältä vaimoni. :)

Kaikkea hyvää sinulle ja jaksamista! :)

..huomaa, ettei oikeasti tarvitse välittää toisten mielipiteistä, mutta se matka tähän kestää tuskastuttavan kauan ja on äärimmäisen rasittava..:(